Kaiken päivää etsittiin pihalta, puutarhasta ja ympäristöstä sitä
pientä paperia, joka oli aikaansaanut koko tämän hälinän ja joka, kuten
jo varmasti luultiin, sisälsi kokonaisen salaliiton suunnitelmat.
Kuulusteltiin kuningatarta, kun ensiksi oli eristetty hänet kälystään
ja tyttärestään; mutta hän ei vastannut mitään muuta, kuin että oli
portaissa kohdannut nuoren naisen, jolla oli kukkavihko kädessään ja
että hän oli tyytynyt ottamaan siitä vain yhden kukan.
Sitäpaitsi hän oli ottanut sen kukan vain kaupunginvirkamies Mauricen
suostumuksella.
Muuta hänellä ei ollut sanottavaa, sellainen oli yksinkertainen,
koristelematon totuus.
Kaikki tämä kerrottiin Mauricelle hänen vuoronsa tullessa, ja hän
vahvisti kuningattaren todistuksen oikeaksi ja tarkaksi.
»Mutta», sanoi puheenjohtaja, »siis oli salaliitto olemassa?»
»Se on mahdotonta», sanoi Maurice; »minähän itse syödessäni päivällistä
rouva Dixmerin luona ehdotin, että näyttäisin hänelle vangin, jota hän
ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta päivää ei oltu määrätty, yhtä vähän
kuin tapaakaan.»
»Mutta kukat oli hankittu», sanoi puheenjohtaja; »tämä kukkavihko oli
edeltäkäsin valmiiksi laitettu?»
»Ei ensinkään, minä itse ostin nämä kukat kaupustelijattarelta, joka
tuli tarjoomaan niitä meille Vieilles-Audriettes-kadun kulmassa.»
»Mutta ainakin tämä kukkastyttö antoi sinulle juuri sen kukkavihon?»
»Ei, kansalainen, minä valitsin sen itse kymmenestä tai kahdestatoista;
tosin minä valitsin kaikkein kauneimman.»
»Mutta tien varrella on voitu sujahuttaa tämä kirjelippu siihen?»
»Mahdotonta, kansalainen. En jättänyt rouva Dixmeriä minuutiksikaan,
ja jotta joka kukalle voitaisiin tehdä sama työ, sillä huomatkaa,
että jokaisen kukan tuli Simonin väitteen mukaan sisältää samanlainen
kirjelippu, olisi siihen tarvittu vähintäin puoli päivää aikaa.»
»Mutta eikö näitten kukkien joukkoon ole siis saatettu pistää kahta
valmiiksi tehtyä kirjelippua?»
»Vanki otti minun nähteni yhden kukan ihan sattumalta, kieltäydyttyään
ottamasta koko kukkavihkoa.»
»Siis sinun mielestäsi, kansalainen Lindey, ei mitään salaliittoa ole
olemassa?»
»Onpa kyllä, salaliitto on olemassa», virkkoi Maurice, »ja minä olen
ensimmäinen, en ainoastaan uskomaan siihen, vaan myöskin toteamaan sen;
kuitenkaan ei tämä salaliitto ole ystävieni punoma. Koska kansakunnan
ei kumminkaan sovi olla pelon vallassa, tarjoan takeen ja antaudun
vangiksi.»
»Eipä suinkaan», vastasi Santerre; »sitenkö menetettäisiin niin
koetelluille miehille kuin sinulle? Jos sinä antaudut vangiksi
vastataksesi ystävistäsi, antaudun minäkin vangiksi vastatakseni
sinusta. Asia on yksinkertainen: ei mitään suoranaista ilmiantoa
ole tehty, eikö niin? Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut. Tehkäämme
valvonta kahta tehokkaammaksi, sinä etenkin, ja siten me kerran opimme
tuntemaan asian ytimen ja vältämme julkisuuden.»
»Kiitos, komentaja», sanoi Maurice, »mutta minä vastaan teille samoin,
kuin te vastaisitte minun sijassani. Emme voi jäädä tälle asteelle;
meidän on löydettävä kukkastyttö.»
»Kukkastyttö on kaukana; mutta ole rauhallinen, häntä kyllä
etsitään. Pidä sinä silmällä ystäviäsi; minä pidän silmällä vankilan
kirjeenvaihtoa.»
Simonia ei oltu lainkaan ajateltu, mutta hänellä oli omat
suunnitelmansa.
Hän saapui pyytämään uutisia selostamamme istunnon lopulla ja kuuli
Kommuunin päätöksen.
»Vai niin, ei tarvita muuta kuin laillinen ilmianto, jotta tästä syntyy
juttu», sanoi hän; »odottakaa viisi minuuttia, niin tuon sen».
»Mitä aiot?» kysyi puheenjohtaja.
»Rohkea kansatar Tison», vastasi vankilanasukas, »ilmiantaa
aristokraattipuoluelaisen Mauricen kavalat vehkeilyt sekä hänen
ystävänsä, toisen väärän isänmaanystävän Lorinin salajuonet».
»Pidä varasi, pidä varasi, Simon! Isänmaallinen intosi johtaa sinut
kenties harhaan», sanoi puheenjohtaja; »Maurice Lindey ja Hyacinthe
Lorin ovat taattuja miehiä».
»Sepä saadaan nähdä vallankumousoikeudessa», intti Simon.
»Miettikää tarkoin, Simon, siitä tulisi häpeällinen juttu kaikille
hyville isänmaanystäville.»
»Häpeällinen tai ei, mitä se minuun kuuluu? Pelkäänkö minä
häväistysjuttuja, minä? Kavaltajista saadaan ainakin tietää koko
totuus.»
»Sinä siis pysyt päätöksessäsi tehdä ilmiannon Tisonin vaimon puolesta?»
»Minä ilmiannan itse itseni tänä iltana Cordelierikerhossa ja
sinutkin muitten mukana, kansalainen puheenjohtaja, ellet sinä määrää
Maurice-petturia vangittavaksi.»
»No niin, olkoon menneeksi», sanoi puheenjohtaja, joka tuon onnettoman
ajan tavan mukaan pelkäsi äänekkäimmin huutavaa. »No niin, vangitaan
sitten.»
Tätä päätöstä tehtäessä häntä vastaan oli Maurice palannut Templeen,
jossa häntä odotti seuraava kirjelippu:
»Kun vartiopalveluksemme on väkisin keskeytynyt, en luultavasti voi
tavata sinua ennen huomisaamua; tule syömään aamiaista kanssani;
sen kuluessa selostat minulle mestari Simonin keksimät juonet ja
salaliitot.
Simon suutari se todistaa:
on neilikassa pahan alkulähde.
Omasta puolestani aion kuulustaa
ma ruusua tään ilkiteon tähden.
Ja huomenna minä vuorostani kerron sinulle, mitä Arthémise on vastannut.
Ystäväsi
Lorin.»
»Ei mitään uutta», vastasi Maurice; »nuku rauhassa tämä yö ja syö
huomenna aamiaista ilman minua, koska en tämän päivän tapahtumien
vuoksi luultavasti lähde ulos ennen puolta päivää. Tahtoisin olla
vieno länsituuli, jolla minulla olisi oikeus lähettää suudelma sille
ruusulle, josta puhut.
Sallin sinun viheltää proosalleni, kuten minäkin vihellän sinun
runoillesi.
Ystäväsi
Maurice.
J.K. — Luulen muuten, ettei puhe salaliitosta ollut muuta kuin väärä
hälytys.»
Lorin oli todella lähtenyt pois noin kello yhdellätoista koko
pataljoonansa etunenässä suutarin raa'an esityksen johdosta.
Tähän nöyryytykseen hän oli hakenut lohdutusta sepittämällä
nelisäkeisen runon ja oli, kuten siinä mainitsi, lähtenyt Arthémisen
luokse.
Arthémise oli ihastuksissaan Lorinin tulosta. Päivä oli, kuten jo
mainittiin, ihana; hän ehdotti kävelymatkaa rantakatuja pitkin, ja
Lorin suostui siihen.
He olivat kävelleet hiilisataman poikki jutellen koko ajan
valtiollisista asioista, Lorin kertoen karkotuksestaan Templestä ja
koettaen arvata, mitkä asianhaarat sen olivat aiheuttaneet, kun he
tullessaan Barres-kadun kohdalle huomasivat kukkastytön, joka käveli
heidän edellään Seinen oikeata rantaa pitkin.
»Oi, kansalainen Lorin», sanoi Arthémise, »toivon, että annat minulle
kukkavihon».
»Kuinkas muuten», sanoi Lorin, »kaksikin, jos niistä pidätte».
Molemmat lähtivät astumaan kahta kiivaammin saavuttaakseen kukkastytön,
joka hänkin käveli hyvin nopeasti.
Saavuttuaan Marien sillalle nuori tyttö pysähtyi ja kumartuen kaiteen
yli tyhjensi korinsa jokeen.
Irtautuneet kukat pyörivät hetkisen ilmassa. Kukkavihot putosivat
painonsa vuoksi nopeammin; sitten seurasivat kukat ja kukkavihot virran
mukana kelluen veden pinnalla.
»Seis!» sanoi Arthémise kukkastytölle, joka harjoitti näin omituisia
kauppaa, »voisipa sanoa... onhan... eihän... mutta jos... Voi, kuinka
omituista se on!»
Kukkastyttö pani sormen suullensa ikäänkuin pyytääkseen Arthémiseä
olemaan vaiti; sitten hän hävisi.
»Mitä se siis merkitsee?» kysyi Lorin; »tunnetteko tämän kuolevaisen,
jumalatar?»
»En. Luulin ensiksi niin... Mutta varmasti olen erehtynyt.»
»Kuitenkin hän teki teille merkin», intti Lorin.
»Miksi ihmeessä hän kaupustelee kukkasia tänä aamuna?» kysyi Arthémise
itsekseen.
»Myönnätte siis tuntevanne hänet, Arthémise?» kysyi Lorin.
»Niin, hän on kukkastyttö, jolta joskus ostan», vastasi Arthémise.
»Joka tapauksessa», sanoi Lorin, »on tällä kukkastytöllä omituinen tapa
harjoittaa kauppaa».
Sitten molemmat, katsahdettuaan viimeisen kerran kukkia, jotka jo
olivat ehtineet puusillalle saakka ja saaneet sen kaarien alitse
kulkevassa virranhaarassa uutta vauhtia, jatkoivat matkaansa Rapéeta
kohden, jossa heidän aikomuksensa oli syödä päivällistä kahden.
Tapahtumaan ei tällä hetkellä seurannut mitään jatkoa. Kun se kuitenkin
oli omituinen ja sillä oli jonkinlainen salaperäinen luonne, syöpyi se
Lorinin runolliseen mielikuvitukseen.
Sillä välin oli Tisonin vaimon ilmianto, joka kohdistui Mauricea ja
Lorinia vastaan, nostattanut suuren metelin jakobinikerhossa, ja
Maurice sai Templeen Kommuunin ilmoituksen, että hänen vapauttansa
uhkasi yleinen suuttumus. Nuorelle kaupuuginvirkamiehelle oli tämä
kehoitus piiloutua, jos hän oli syyllinen. Mutta tuntonsa ollessa
puhdas jäi Maurice Templeen, ja hänet tavattiin paikaltaan tultaessa
häntä vangitsemaan.
Maurice vietiin heti kuulusteltavaksi.
Tehtyään lujan päätöksen olla sekoittamalta juttuun ainoatakaan
ystävistään, joista oli varma, pyysi Maurice, joka ei ollut
senluontoinen mies, että olisi romaanin sankarin lailla uhrautunut
narrimaisesti vaikenemalla, kukkastytön asettamista syytteeseen.
Lorinin tullessa kotiin oli kello viisi illalla; hän sai heti kuulla
Mauricen vangitsemisesta ja pyynnöstä, jonka tämä oli tehnyt.
Hänen mieleensä johtui heti Marien sillan kukkastyttö, joka heitti
kukkasensa Seineen: siinähän tuli äkkiä selitys. Tämä omituinen
kukkastyttö, tapahtumien sattuminen samoilla seuduilla, tämä Arthémisen
puolinainen tunnustus, kaikki nämä seikat puhuivat vaistomaisen selvää
kieltä, että tässä oli sen salaperäisyyden selitys, jonka paljastamista
Maurice oli vaalinut.
Hän ponnahti ulos huoneesta, harppasi alas neljännestä kerroksesta kuin
olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Järki-jumalattaren luokse, joka
kirjaili kultatähtiä siniseen harsopukuun.
Se oli hänen jumalattarenpukunsa.
»Jättäkää tähdet rauhaan, rakas ystävä», sanoi Lorin. »Maurice on
vangittu tänä aamuna, ja luultavasti minut vangitaan tänä iltana.»
»Mauriceko vangittu?»
»Niin, hyvä Jumala, on. Näinä aikoina ei mikään ole sen tavallisempaa
kuin suuret tapahtumat; niitä ei huomaa, kun ne saapuvat joukottain,
siinä kaikki. Ja melkein kaikki nämä suuret tapahtumat aiheutuvat
vähäpätöisistä asioista. Älkäämme siis laiminlyökö pikkuseikkoja. Kuka
oli se kukkastyttö, jonka tapasimme tänä aamuna, rakas ystävä?»
Arthémise vavahti.
»Mikä kukkastyttö?»
»No tietenkin se, joka niin tuhlaavasti heitti kukkansa Seineen.»
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Arthémise, »onko tämä siis niin vakava
tapahtuma, että näin hellittämättömästi palaatte asiaan?»
»Niin vakava, rakas ystävä, että pyydän teitä heti paikalla vastaamaan
kysymykseeni.»
»En voi, hyvä ystävä.»
»Jumalatar, teille ei mikään ole mahdotonta.»
»Olen kunniasanallani sitoutunut olemaan vaiti.»
»Ja minä olen kunniasanallani luvannut saada teidät puhumaan.»
»Mutta miksi vaaditte niin itsepintaisesti?»
»Jotta... helkkarissa... jottei Mauricen kaulaa katkaistaisi.»
»Voi, hyvä Jumala! Maurice joutuu giljotiinille!» huudahti nuori nainen
kauhuissaan.
»Puhumattakaan minusta, joka tosiaankaan en uskalla vastata siitä, että
pääni vielä on tallella.»
»Voi, ei, ei», sanoi Arthémise, »se olisi samaa kuin saattaa hänet
ehdottomaan perikatoon».
Samassa syöksyi Lorinin kotiapulainen Arthémisen huoneeseen.
»Voi kansalainen», huudahti hän, »paetkaa, paetkaa!»
»Ja miksi sitten?» kysyi Lorin.
»Koska santarmit ovat ilmestyneet asuntoosi, ja sillä välin kun he
mursivat oven, ehdin minä kattoja pitkin naapuritaloon ja juoksin
ilmoittamaan sinulle.»
Arthémise päästi hirveän huudon. Hän rakasti todella Lorinia.
»Arthémise», sanoi Lorin istuutuen, »pidättekö kukkastytön henkeä
samanarvoisena kuin Mauricen ja teidän rakastajanne henkeä? Jos asia on
niin, ilmoitan teille, että lakkaan pitämästä teitä jumalatar Järkenä!
ja julistan teidät Hulluus-jumalattareksi.»
»Héloise-parka!» huudahti oopperan entinen tanssijatar, »minun vikani
ei ole, jos petän sinut».
»Hyvä, hyvä, rakas ystävä», sanoi Lorin ojentaen Arthémiselle paperin.
»Olette palkakseni jo ilmoittanut ristimänimen; antakaa nyt vielä
sukunimi ja osoite.»
»Voi, en koskaan kirjoita, en koskaan!» huudahti Arthémise; »mutta
olkoon menneeksi, voin sen sanoa».
»Sanokaa siis, ja olkaa varma siitä, etten sitä unohda.»
Ja niin antoi Arthémise Lorinille suullisesti luon väärän kukkastytön
nimen ja osoitteen.
Hänen nimensä oli Héloise Tison, ja hän asui Nonandières-katu 24.
Kuullessaan tämän nimen päästi Lorin huudahduksen ja pakeni huoneesta,
minkä jaloistaan kerkesi.
Hän ei ollut ehtinyt vielä kadun päähänkään, kun saapui kirje
Arthémiselle.
Tässä kirjeessä ei ollut muuta kuin seuraavat kolme riviä;
»Ei sanaakaan minusta, rakas ystävä; nimeni ilmoittaminen veisi
minut varmaan perikatoon... Odota ja ilmoita nimeni vasta huomenna,
sillä tänä iltana jätän Pariisin.