Maurice palasi päivystyspaikallensa takaisin sydämessään melkein
taivaallinen ilo; hän näki siellä Tisonin vaimon itkemässä.
»Mikä teidän taas on, muoriseni?» kysyi hän.
»Minä olen raivoissani», vastasi vanginvartija.
»Ja miksi sitten?»
»Koska köyhiä ihmisiä ei kohtaa muu kuin vääryys tässä maailmassa.»
»Kuinka niin?»
»Te olette rikas, te; te olette porvari; tulette tänne vain viideksi
päiväksi, ja teidän sallitaan ottaa täällä vastaan kauniita naisia,
jotka antavat Itävallattarelle kukkia; ja minua, joka ikuisesti pesin
tässä kyyhkyslakassa, kielletään tapaamasta Sophie-raukkaani.»
Maurice tarttui hänen käteensä ja pisti siihen kymmenen livren
assignaatin.
»Kas tässä, hyvä Tison», sanoi hän, »ottakaa tämä ja rohkaiskaa
mielenne. Voi, hyvä Jumala, eihän Itävallatar elä ikuisesti.»
»Kymmenen livren assignaatti», sanoi vanginvartijatar, »sehän on teiltä
jalomielistä; mutta mieluummin olisin ottanut paperikähertimenkin,
jossa olisi ollut tyttöparkani tukkaa».
Hänen juuri lopettaessaan tätä puheitansa tuli Simon portaita ylös,
kuuli sanat ja näki vanginvartijan pitelevän taskussansa assignaattia,
jonka Maurice oli antanut hänelle.
Sanokaamme, missä mielentilassa Simon oli.
Simon tuli pihalta, jossa oli kohdannut Lorinin. Näitten kahden miehen
välillä vallitsi ehdoton vastenmielisyys.
Tämän vastenmielisyyden syynä ei niinkään paljon ollut se väkivaltainen
näytelmä, jonka olemme jo esittäneet lukijoittemme katseltavaksi,
vaan rotujen erilaisuus, näitten arvoituksiksi nimiteltyjen
vihamielisyyksien tai taipumusten ikuinen lähde, joka kuitenkin on niin
helposti selitettävissä.
Simon oli ruma, Lorin oli kaunis; Simon oli likainen, Lorin tuoksui
hyvältä; Simon oli suurisuinen tasavaltalainen, Lorin oli niitä
hehkuvia isänmaanystäviä, jotka eivät olleet tehneet vallankumoukselle
muuta kuin uhrauksia; ja sitten, jos tappelu olisi ollut tarpeen,
tunsi Simon vaistomaisesti, että myskiltä tuoksuvan keikarin nyrkki
olisi, aivan yhtä sirosti kuin Mauricenkin, antanut hänelle sellaisen
kurituksen, joka alhaisolle kuuluu.
Simon oli Lorinin huomatessaan pysähtynyt äkkiä ja käynyt kalpeaksi.
»Taaskin tuo pataljoona on vartiossa!» murisi hän.
»No, entä sitten?» vastasi krenatööri, jota puhe harmitti; »minusta se
on yhtä hyvä kuin jokin toinenkin pataljoona».
Simon otti jakobiinitakkinsa taskusta lyijykynän ja oli kirjoittavinaan
muistiinpanon paperipalaselle, joka oli melkein yhtä musta kuin hänen
kätensäkin.
»Kas», sanoi Lorin, »sinähän olet siis oppinut kirjoittamaankin,
Simon, tultuasi Capetin kotiopettajaksi? Katsokaa, kansalaiset; hänhän
kirjoittaa, kautta kunniani; siinä on Simon, tapaintuomari.»
Nuoret kansalliskaartilaiset, jotka melkein kaikki olivat kirjallisesti
sivistyneitä nuorukaisia, purskahtivat yleiseen nauruun, joka niin
sanoaksemme tylsistytti kurjan paikkasuutarin.
»Hyvä, hyvä», sanoi hän kiristäen hampaitaan ja kalveten
suuttumuksesta: »sanotaan sinun päästäneen vieraita torniin ja tehneen
sen Kommuunin luvatta. Hyvä, hyvä, panenpa kaupunginvirkamiehen
tekemään asiasta pöytäkirjan.»
»Hänpä ainakin osaa kirjoittaa», vastasi Lorin; »virkamiehenä on
Maurice, Maurice rautakoura, tunnetko hänet?»
Juuri tällä hetkellä tulivat Morand ja Geneviève ulos tornista.
Nähdessään tämän syöksyi Simon ylös torniin ja tuli sinne juuri silloin
kun Maurice antoi Tisonin vaimolle lohdutukseksi kymmenen livren
assignaatin, kuten jo olemme kertoneet.
Maurice ei kiinnittänyt mitään huomiota tämän kurjan miehen läsnäoloon,
jota hän muutenkin vaistomaisesti koetti välttää joka kerta kun tapasi
hänet tiellään, kuten paetaan myrkyllistä ja iljettävää käärmeitä.
»Vai niin!» sanoi Simon Tisonin vaimolle, joka kuivasi silmiään
esiliinaansa, »sinä haluat siis ehdottomasti joutua giljotiinille,
kansatar?»
»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo: »ja miksi niin?»
»Kuinka! Sinä otat vastaan rahaa kaupunginvirkamiehiltä, jotta
päästäisit aristokraatteja Itävallattaren luo!»
»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo. »Ole vaiti, sinä olet hullu.»
»Se merkitään kyllä pöytäkirjaan», sanoi Simon innoissaan.
»Vielä mitä, nehän olivat virkamies Mauricen tuttavia, ja hän on
parhaita isänmaanystäviä maailmassa.»
»Vehkeilijöitä he ovat, sanon niinä: sitäpaitsi saa Kommuuni kyllä
tiedon asiasta, ja se tuomitsee.»
»Sinä siis menet ilmiantamaan minut, poliisin vakoilija?»
»Aivan oikein, ellet itse ilmianna itseäsi.»
»Mutta mitä olisi ilmiannettava? Mitä sinä tahdot, että antaisin ilmi?»
»Sen, mitä täällä on tapahtunut.»
»Mutta kun ei mitään ole tapahtunut.»
»Missä ne aristokraatit olivat?»
»Tuolla, portaissa.»
»Silloinko, kun Capetin leski nousi torniin?»
»Niin.»
»Ja he puhuivat keskenään.»
»He puhuivat pari sanaa.»
»Pari sanaa, siinä näet; sitäpaitsi täällä tuoksuu aristokraateille.»
»Tarkoitat, että täällä tuoksuu neilikalle.»
»Neilikalle! Miksi neilikalle?»
»Koska kansattarella oli neilikkavihko, joka tuoksui.»
»Millä kansattarella?»
»Joka katseli kuningatarta, kun hän meni ohitse.»
»Näet hyvin, että sinä sanot: kuningatar, Tisonin vaimo;
aristokraattien tiheät vierailut saattavat sinut turmioon. Mitä tämä
on, minkähän päälle minä astuin?» jatkoi Simon kumartuen.
»Kas niin», sanoi Tisonin vaimo, »kukkahan se on, neilikka; se on
varmaankin pudonnut kansatar Dixmerin käsistä Marie Antoinetten
ottaessa yhden kukan hänen kukkavihostaan».
»Capetin vaimo otti siis yhden kukan kansatar Dixmerin kukkavihosta?»
sanoi Simon.
»Otti, ja minä itse annoin sen hänelle, kuuletko?» sanoi uhkaavalla
äänellä Maurice, joka muutaman hetken oli kuunnellut tätä keskustelua
ja tullut sen johdosta kärsimättömäksi.
»Se on hyvä, se on hyvä, näkee, mitä näkee, ja tietää, mitä sanotaan»,
murisi Simon, joka yllä piteli kädessään ison jalkansa rusentaman
neilikkaa.
»Ja minä», virkkoi Maurice, »minä tiedän yhden asian ja sanon sen
sinulle, sen, ettei sinulla ole mitään tekemistä tornissa ja että sinun
pyövelinpaikkasi on tuolla alhaalla pienen Capetin vieressä, jota
et kuitenkaan hakkaa tänään, koska minä olen paikalla ja koska minä
kiellän sen».
»Ahaa, sinä uhkailet minua ja nimität minua pyöveliksi!» huudahti
Simon musertaen kukan sormiensa välissä; »saammepa nähdä, onko
aristokraateilla lupa... Kas vain, mitähän tämä on?»
»Mikä?» kysyi Maurice.
»Sepä vain, jonka minä tunnen neilikan sisästä. Ahaa, ahaa!»
Ja ällistyneen Mauricen silmien edessä veti Simon kukan verhiöstä esiin
pienen paperin, joka oli kääritty kokoon oivallisen huolellisesti ja
taitavasti pistetty sisään kukan monien lehtien väliin.
»Voi», huudahti Maurice vuorostaan, »mitä tämä on, hyvä Jumala?»
»Sen saamme tietää, sen saamme tietää», sanoi Simon lähestyen
ullakkoikkunaa. »Niin, ystäväsi Lorin sanoo, etten minä osaa lukea? No
niin, saatpa nähdä.»
Lorin oli panetellut Simonia; hän osasi kyllä lukea joka lajia
painotuotetta, vieläpä kirjoitustakin, kunhan se oli kyllin suurta
kokoa. Mutta kirjelippu oli laadittu niin hienolla käsialalla,
että Simonin täytyi turvautua silmälasiensa apuun. Hän laski sen
vuoksi kirjelipun ullakkoikkunalle ja ryhtyi pitämään taskunsa
kalustontarkastusta; mutta hänen ollessaan juuri kesken tätä hommaa
avasi kansalainen Agricola eteisen oven, joka oli ihan vastapäätä tätä
pientä ikkunaa, ja siten syntyi ilmavirta, joka vei mukanaan paperin,
keveän kuin höyhenen, joten Simon, löydettyään silmälasinsa hetken
tutkimuksen jälkeen ja pantuaan ne nenällensä, kääntyessään etsi
paperia turhaan: se oli kadonnut.
Simon päästi karjunnan.
»Tässä oli paperi», huusi hän; »tässä oli paperi: mutta varo itseäsi,
kansalainen virkamies, sillä sen täytyy ehdottomasti löytyä».
Ja hän kiiruhti portaita alas jättäen ällistyneen Mauricen paikalleen.
Kymmenen minuutin kuluttua astui linnantorniin kolme Kommuunin jäsentä.
Kuningatar oli vielä tornin tasanteella, ja määräys oli annettu jättää
hänet täysin tietämättömäksi siitä, mitä oli tapahtunut. Kommuunin
jäsenet saatattivat itsensä hänen luokseen.
Ensimmäinen esine, joka pisti heidän silmiinsä, oli punainen neilikka,
jota hän vielä piteli kädessään. He katselivat toisiaan kummissaan.
»Antakaa meille tämä kukka», sanoi lähetystön puheenjohtaja astuen
hänen luokseen.
Kuningatar ei ollut odottanut tätä hyökkäystä; hän vavahti ja epäröi.
»Antakaa takaisin tämä kukka, madame», huudahti Maurice jonkinlaisen
kauhun vallassa, »minä pyydän sitä hartaasti».
Kuningatar ojensi pyydetyn neilikan.
Puheenjohtaja otti sen ja vetäytyi toveriensa seurassa pois viereiseen
saliin tehdäkseen tutkimuksen ja laatiakseen tarkastuspöytäkirjan.
Kukka avattiin, se oli tyhjä.
Mauricelta pääsi huokaus.
»Hetkinen, hetkinen», sanoi yksi jäsenistä, »neilikan sisus on otettu
pois. Sikiäin on tyhjä, se on kyllä totta, mutta siinä on hyvin
varmasti ollut kirjelippu sisässä.»
»Olen valmis», sanoi Maurice, »antamaan kaikki tarpeelliset selitykset;
mutta ennen kaikkea pyydän, että vangitsette minut».
»Me panemme ehdotuksesi pöytäkirjaan», sanoi puheenjohtaja, »mutta
emme käytä sitä hyväksemme. Sinut tunnetaan hyväksi isänmaanystäväksi,
kansalainen Lindey.»
»Ja minä vastaan hengelläni niistä ystävistä, jotka varomattomasti olin
mukaani.»
»Älä vastaa kenestäkään», sanoi syyttäjä.
Ulkoa kuului suuri tohina.
Turhaan etsittyään tuulen viemää pieniä kirjelippua oli Simon mennyt
tapaamaan Santerreä ja kertonut hänelle, että oli yritetty vapauttaa
kuningatar, ja höystänyt kuvaustaan mielikuvituksensa taikavoiman
keksimillä lisäyksillä. Santerre oli juossut paikalle; Temple
saarrettiin joka puolelta ja vartio vaihdettiin Lorinin suureksi
harmiksi; tämä pani vastalauseen tätä pataljoonansa kunnianloukkausta
vastaan.
»Pahanilkinen paikkasuutari», sanoi hän Simonille uhaten tätä
sapelillaan, »jään sinulle tämän ilveen velkaa; mutta ole rauhallinen,
minä kyllä maksan sen sinulle».
»Minä luulen pikemmin, että sinä saat maksaa kaikesta kansakunnalle»,
sanoi suutari hieroen käsiään.
»Kansalainen Maurice», sanoi Santerre, »ole valmis asettumaan Kommuunin
käytettäväksi, se tulee kuulustelemaan sinua».
»Olen käskettävissäsi, komentaja; mutta olen jo pyytänyt, että minut
vangittaisiin, ja pyydän sitä yhä.»
»Malta, malta», mutisi Simon nyrpeänä; »koska sitä niin kovasti tahdot,
koetamme järjestää asian mieliksesi».
Hän lähti uudestaan tapaamaan Tisonin vaimoa.