Kuningatar oli vasta noussut makuulta. Oltuaan kaksi kolme päivää
sairaana hän pysytteli vuoteessa pitemmän ajan kuin tavallisesti.
Kuultuaan kuitenkin kälyltään, että auringonnousu oli ollut ihana, hän
oli ponnistanut voimansa ja saadakseen tyttärelleen raitista ilmaa
oli pyytänyt päästä kävelemään tasakatolle, mihin olikin myönnytty
vaikeuksia tekemättä.
Sitäpaitsi sai toinenkin syy tämän päätöksen aikaan. Kerran, tosin vain
kerran, hän oli nähnyt kruununperillisen puutarhassa. Mutta pojan ja
äidin ehdittyä yhden kerran viittaamaan toisilleen oli Simon tullut
väliin ja vienyt lapsen sisälle.
Hän oli yhtäkaikki nähnyt hänet, ja se oli jo paljon. Tosin oli tuo
pikku vankiraukka ollut hyvin kalpea ja paljon muuttunut. Sitten hänen
yllään oli ollut lyhyt nuttu ja karkeat housut kuten kansanlapsilla.
Mutta hänelle oli jätetty kauniit vaaleat kiharansa, jotka olivat
sädekehänä hänen päässänsä; varmaankin Jumala oli tahtonut, että
marttyyrilapsi säilyttäisi sen taivasta varten.
Jos hän vain kerrankin saattaisi nähdä hänet, mikä juhla se olisikaan
tälle äidinsydämelle!
Lopulta oli vieläkin eräs lisäsyy.
»Rakas sisareni», oli madame Elisabeth sanonut hänelle, »tiedättehän,
että olemme löytäneet käytävästä oljenkorren, joka oli pistetty
nurkkaan pystyyn. Meidän merkkikielellämme se merkitsee, että on
pidettävä silmät auki ja että ystävä on lähellä.»
»Se on totta», oli kuningatar vastannut, joka säälistä kälyään
ja tytärtään kohden itse rohkaisi mieltään ajattelemaan heidän
pelastustaan.
Kun palvelutehtävät oli suoritettu, oli Maurice sitäkin enemmän Templen
linnan isäntä, kun sattuma oli määrännyt hänet saamaan päivävuoron ja
tehnyt kaupunginvirkamiehistä Agricolasta ja Mercevaultista yövalvojia.
Edelliset virkamiehet olivat jo lähteneet jätettyään sitä ennen
tarkastuskertomuksensa Templen neuvostolle.
»Vai niin, kansalainen kaupunginvirkamies», sanoi Tisonin vaimo
tullessaan tervehtimään Mauricea, »tehän tuotte mukananne hienostoa
katsomaan kyyhkysiämme? Minä ainoastaan olen tuomittu olemaan näkemättä
Sophie-raukkaani.»
»He ovat ystäviäni», sanoi Maurice, »jotka eivät ole milloinkaan
nähneet Capetin vaimoa».
»No niin, he voivat nähdä erinomaisesti lasioven lävitse.»
»Ihan varmaan», sanoi Morand.
»Kuitenkin», sanoi Geneviève, »me tulemme näyttämään julmilta
uteliailta ihmisiltä, jotka ristikon takaa haluavat nauttia vangin
kärsimyksistä».
»No niin, miksi ette ole vienyt heitä, noita ystäviänne,
torninkäytävään, sillä Capetin vaimo kävelee siellä tänään kälyineen ja
tyttärineen; hänellehän he ovat jättäneet tyttären, mutta minulta, joka
en ole syyllinen, ovat ottaneet tytön. Voi niitä aristokraatteja! Aina
heitä suositaan, tehdään sitten mitä hyvänsä, kansalainen Maurice.»
»Mutta hehän ovat ottaneet häneltä pojan pois», vastasi tämä.
»Voi, kunhan minulla olisikin poika», mutisi vanginvartijatar;
»luulisin silloin surevani tyttöäni vähemmän».
Geneviève oli tällä välin vaihtanut muutamia silmäyksiä Morandin kanssa.
»Hyvä ystävä», sanoi nuori nainen Mauricelle, »kansatar on oikeassa.
Jos jollakin tavoin tahtoisitte toimittaa minut paikalle, jonka ohitse
Marie Antoinette kävelee, olisi se minusta vähemmän vastenmielisiä kuin
katseleminen täältä. Minusta tuntuu, että tämä tapa katsella ihmisiä on
nöyryyttävää sekä meille että heille.»
»Hyvä Geneviève», sanoi Maurice, »te sitten olette aina yhtä
hienotunteinen».
»Jumaliste, hyvä kansatar», huudahti toinen Mauricen virkatovereista,
joka eteisessä söi leipää ja makkaraa suurukseksi, »jos te olisitte
vankina ja Capetin vaimo olisi utelias näkemään teitä, ei hän
välittäisi niin paljon muodollisuuksista oikkunsa tyydyttämiseksi, se
riiviö».
Geneviève käänsi nopeammin kuin salama katseensa Morandiin nähdäkseen
minkä vaikutuksen nämä parjaukset häneen tekivät. Morand todella
vavahti; omituinen, niin sanoaksemme fosforihohtoinen valo välähti
hänen silmäluomiensa alta, hänen kätensä puristautuivat hetkeksi
nyrkkiin; mutta kaikki nämä merkit olivat niin nopeat, että ne jäivät
muilta huomaamatta.
»Mikä on tuon virkamiehen nimi?» kysyi Geneviève Mauricelta.
»Kansalainen Mercevault», vastasi nuori mies.
Sitten hän lisäsi kuin pyytääkseen tämän raakuutta anteeksi:
»Kivenhakkaaja.»
Mercevault kuuli sen ja loi Mauriceen syrjäsilmäyksen.
»Joudu, joudu», sanoi Tisonin vaimo, »syö makkarasi loppuun ja juo
puolikkaasi tyhjäksi, jotta voin korjata pois pöydästä».
»Se ei ole Itävallattaren vika, että syön vielä tällä hetkellä», murisi
kaupunginvirkamies; »jos hän vain olisi voinut surmauttaa minut elokuun
10 päivänä, olisi hän varmasti tehnyt sen; ja sinä päivänä kun hän
aivastaa säkissä, olen minä ensimmäisessä rivissä vankkana paikallani».
Morand kävi kalpeaksi kuin kuollut.
»Mennään, mennään, kansalainen Maurice», sanoi Geneviève, »mennään
sinne, jonne lupasitte viedä minut; täällä tuntuu minusta kuin olisin
vankina, minä tukehdun».
Maurice saattoi Morandin ja Genevièven ulos: ja vartiomiehet, joille
Lorin oli antanut ohjeet, antoivat vaikeuksia tekemättä heidän mennä.
Hän sijoitti heidät pieneen käytävään yläkerroksessa siten, että
kuningattaren, madame Elisabethin ja madame Royalen noustessa
parvekkeelle eivät korkeat vangit saattaneet olla menemättä heidän
ohitsensa.
Kun kävely oli määrätty tapahtuvaksi kello kymmeneltä ja kun ei
enää ollut kuin muutama minuutti odotettavaa, ei Maurice ainoastaan
ollut jättämättä ystäviänsä, vaan ottipa, jottei pieninkään epäluulo
kohdistuisi tähän hiukan laittomaan toimenpiteeseen, vielä mukaansa
Agricolan, jonka oli kohdannut tiellä.
Kello löi kymmenen.
»Avatkaa!» huusi tornin alakerrasta ääni, jonka Maurice tunsi kenraali
Santerren ääneksi.
Vartio tarttui heti aseisiinsa, ristikot suljettiin, vartiomiehet
laittoivat kiväärinsä ampumakuntoon. Kaikkialla pihalta kuului raudan
kalskeita ja askelten töminää kivityksestä, mikä kaikki teki syvän
vaikutuksen Morandiin ja Genevièveen, koska Maurice näki heidän
molempien kalpenevan.
»Mitä varokeinoja kolmen naisen vartioimiseksi!» mutisi Geneviève.
»Niin», sanoi Morand koettaen nauraa. »Jos ne, jotka koettavat auttaa
heitä karkaamaan, olisivat meidän sijassamme ja näkisivät mitä me
näemme, saisi se heidät kyllästymään koko hommaan.»
»Minä alan todella luulla, etteivät he pääse karkaamaan», sanoi
Geneviève.
»Ja minä toivon sitä», sanoi Maurice.
Näin sanoen hän kumartui katsomaan portaitten kaiteen yli.
»Huomio, vangit ovat tulossa», sanoi hän.
»Mainitkaa heidän nimensä», sanoi Geneviève, »sillä en tunne heitä».
»Molemmat ensimmäiset ovat Capetin sisar ja tytär. Viimeinen, jonka
edellä käy pieni koira, on Marie Antoinette.»
Geneviève astui askelen eteenpäin. Morand teki päinvastoin: sen sijaan
että olisi katsellut hän puristautui seinää vasten. Hänen huulensa
olivat verettömät ja kelmeämmät kuin tornin seinäkivet.
Geneviève näytti valkoisessa puvussaan puhtaine kauniille silmineen
enkeliltä, joka odotti vankeja valaistukseen heidän kulkemaansa tuskien
tietä ja valaakseen hiukan iloa heidän sydämiinsä ohimennessään.
Madame Elisabeth ja madame Royale astelivat ohi luotuaan hämmästyneen
silmäyksen vieraisiin; varmaankin sai edellinen käsityksen, että nämä
olivat ystäviä, joista merkkikielellä oli heille ilmoitettu, sillä
hän kääntyi äkkiä madame Royalen puoleen, puristaen hänen kättänsä ja
pudotti nenäliinansa, kuin antaakseen merkin kuningattarelle.
»Katsokaa, sisareni», sanoi hän, »minulta putosi nenäliina», ja jatkoi
sitten kävelyhän nuoren prinsessan kanssa.
Kuningatar, jonka läähättävä hengitys ja lyhyt kuiva yskä todistivat
kipeäksi, kumartui ottamaan ylös nenäliinan, joka oli pudonnut hänen
jalkoihinsa; mutta häntä nopeampana anasti pikku koira sen itselleen
ja juoksi viemään sen madame Elisabethille. Kuningatar jatkoi siis
nousemistaan ja oli muutaman askelen päästä Genevièven, Morandin ja
nuoren kaupunginvirkamiehen kohdalla.
»Ah, kukkia», sanoi hän; »siitä on pitkä aika, kun olen niitä nähnyt.
Kuinka ne tuoksuvatkaan hyvältä ja kuinka onnellinen olettekaan,
madame, kun teillä on kukkia!»
Nopeana kuin ajatus, joka ilmeni näissä tuskallisissa sanoissa,
ojensi Geneviève kätensä tarjotakseen kukkavihkonsa kuningattarelle.
Silloin Marie Antoinette kohotti päätänsä, katsoi häneen ja tuskin
huomattavissa oleva puna ilmestyi hänen värittömälle otsallensa.
Mutta vaistomaisesti, tottuneena sokeasti noudattamaan ohjesääntöä,
ojensi Maurice kätensä estääkseen Genevièven kädenliikkeen.
Kuningatar epäröi ja katsellessaan Mauricea tunsi hänet siksi nuoreksi
kaupunginvirkamieheksi, jolla oli tapana puhua hänelle pontevasti,
mutta samalla kertaa kunnioittavasti.
»Onko se kiellettyä, hyvä herra?» kysyi hän.
»Ei, ei, madame», sanoi Maurice; »Geneviève, voitte tarjota hänelle
kukkavihkonne».
»Oi, kiitos, kiitos, hyvä herra!» huudahti kuningatar suuresti
kiitollisena.
Ja tervehtien Genevièven viehättävän ystävällisesti ojensi Marie
Antoinette laihtuneen kätensä ja poimi kukkasten joukosta yhden
neilikan, minkä sattui saamaan.
»Ei, ottakaa kaikki, madame, ottakaa», sanoi Geneviève arasti.
»Ei», sanoi kuningatar hurmaavasti hymyillen: »tämä kukkavihko on ehkä
henkilöltä, jota te rakastatte, enkä halua ensinkään riistää sitä
teiltä».
Geneviève punastui, ja tämä sai kuningattaren hymyilemään,
»Eteenpäin, eteenpäin, kansatar Capet», sanoi Agricola, »teidän on
jatkettava matkaanne».
Kuningatar nyökkäsi hyvästiksi ja lähti taas nousemaan portaita; mutta
ennenkuin hävisi, hän kääntyi vielä kerran ja kuiskasi:
»Miten hyvällä tämä neilikka tuoksunkaan ja miten sievä tuo nainen on!»
»Hän ei huomannut minua», mutisi Morand, johon, melkein polvillaan
kun oli ollut käytävän puolivarjossa, kuningatar ei tosiaankaan ollut
kiinnittänyt huomiota.
»Mutta tehän näitte hänet hyvin, eikö niin, Morand? Eikö niin,
Geneviève?» sanoi Maurice kaksin kerroin onnellisena, ensinnäkin
näytöksestä, jonka oli hankkinut ystävillensä, ja sitten mielihyvästä,
jonka niin vähillä kustannuksilla oli aikaansaanut onnettomalle
vangille.
»Näimme, näimme», sanoi Geneviève, »näinhän minä hänet hyvin, ja nyt
näen hänet aina, vaikka eläisinkin sata vuotta».
»Ja miltä hän teistä näyttää?»
»Hyvin kauniilta.»
»Ja teistä, Morand?»
Morand liitti kätensä yhteen antamatta vastausta.
»Sanokaahan», kysyi Maurice Genevièveltä aivan hiljaa ja nauraen, »ehkä
Morand onkin rakastunut juuri kuningattareen?»
Geneviève vavahti, mutta tyyntyi heti.
»Kautta kunniani», vastasi hän, nauraen itsekin, »siltä tosiaankin
näyttää».
»No niin, ette sanonut, minkälaiselta hän teistä näytti, Morand?»
toisti Maurice itsepintaisesti.
»Minusta hän oli kovin kalpea», vastasi tämä.
Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja saattoi hänet alas
pihalle. Pimeässä käytävässä tuntui hänestä siltä kuin olisi Geneviève
suudellut hänen kättänsä.
»Mitä tämä merkitsee, Geneviève?» sanoi Maurice.
»Se merkitsee sitä, Maurice, etten milloinkaan unohda teidän
uskaltaneen henkenne tyydyttääksenne minun oikkuani.»
»Voi», sanoi Maurice, »siinä te liioittelette, Geneviève. Tiedättehän,
että teidän kiitollisuutenne minua kohtaan ei ole se tunne, jota
tavoittelen.»
Geneviève puristi hellästi hänen käsivarttansa.
Morand seurasi heitä hoiperrellen.
Saavuttiin pihalle. Lorin saapui paikalle todetaksensa molempien
vankilassakävijöiden henkilöllisyyden ja saattoi heidät Templestä ulos.
Mutta ennenkuin jätti Mauricen, otti Geneviève häneltä lupauksen tulla
seuraavana päivänä vanhan Saint-Jacques-kadun varrelle päivälliselle.