Viimeinkin saapui tuo kauan odotettu torstai, Mauricen päivystyspäivä.
Oli kesäkuun alku. Taivas oli tummansininen, ja tätä indigopohjaa
vastaan erottautuivat selvästi uusien talojen himmeänvalkoiset pinnat.
Alettiin jo aavistaa sen hirmuisen koiran tuloa, jolla muinaisajan
kuvausten mukaan oli sammumaton jano ja joka puhuaksemme Pariisin
rahvaan kieltä nuolee kadun kivityksen niin puhtaaksi. Pariisi oli
puhdas kuin matto, ja ilmoista laskeutuneet, puista nousevat, kukista
lemuavat tuoksut kiertelivät ja päihdyttivät, ikäänkuin saattaakseen
pääkaupungin asukkaat unohtamaan sen verihöyryn, joka lakkaamatta nousi
aukioitten kivityksellä.
Mauricen oli saavuttava Templeen kello yhdeksältä; hänen molempina
tovereinansa olivat Mercevault ja Agricola. Kello kahdeksalta hän
oli vanhalla Saint-Jacques-kadulla täydessä kaupunginvirkamiehen
virkapuvussa, toisin sanoen kolmivärinen vyöhyt notkeilla ja
voimakkailla uumenillaan; kuten tavallista hän oli tullut ratsain
Genevièven luo ja oli matkansa varrella saattanut kuulla ohikulkevien
hyvien isänmaanystävien arkailematta lausumat ylistykset ja kiitokset.
Geneviève oli jo valmis: hänellä oli yllään yksinkertainen
musliinipuku, eräänlainen kevyt silkkivaippa, pieni hattu, jota koristi
kolmivärikokardi. Tässä yksinkertaisessa asussa hän oli häikäisevän
kaunis.
Morand, joka oli antanut pyytämällä pyytää itseään, oli, epäilemättä
pelosta, että häntä epäiltäisiin aristokraatiksi, ottanut arkipukunsa,
tämän puoleksi porvaris-, puoleksi käsityöläispuvun. Hän oli vastikään
palannut kotiin, ja hänen kasvoillaan oli uupumuksen merkit.
Hän sanoi tehneensä työtä koko yön, saadakseen erään kiireellisen
tehtävän valmiiksi.
Dixmer oli lähtenyt ulos heti kun hänen ystävänsä Morand oli saapunut.
»No niin», kysyi Geneviève, »mitä olette päättänyt, Maurice, ja millä
tavoin me saamme nähdä kuningattaren?»
»Kuulkaa», sanoi Maurice, »suunnitelmani on valmis. Tulen yhdessä
teidän kanssanne Templeen; jätän teidät Lorin-ystäväni haltuun, joka on
vartiopäällikkönä; sitten otan tehtäväni vastaan ja tulen soveliaalla
hetkellä noutamaan teidät.»
»Mutta», kysyi Morand, »missä näemme vangit ja millä tavoin?»
»Heidän aamiaisensa tai päivällisensä aikana, jos se miellyttää teitä,
kaupunginvirkamiesten lasi-oven kautta.»
»Erinomaista!» sanoi Morand.
Maurice näki silloin Morandin astuvan ruokasalin perällä olevalle
kaapille ja juovan kiireesti lasin puhdasta viiniä. Tämä ihmetytti
häntä. Morand oli erittäin raitis eikä tavallisesti juonut muuta kuin
vettä, jossa oli viiniä vain mausteeksi.
Geneviève huomasi, että Maurice katsoi Morandia ihmetellen.
»Voitteko kuvitella», sanoi hän, »että tämä onneton Morand tappaa
itsensä työllä, kun hän saattaa olla eilisaamusta saakka syömättä
mitään».
»Eikö hän ole siis ollut päivällisellä täällä?» kysyi Maurice.
»Ei, hän tekee kokeiluja ulkona kaupungilla.»
Geneviève oli turhan varovainen. Todellisena rakastajana, toisin sanoen
itsekkäänä ihmisenä, oli Maurice kiinnittänyt Morandiin vain ohimenevää
huomiota, kuten rakastunut mies osoittaa kaikelle, mikä ei koske hänen
rakastamaansa naista.
Tämän viinilasin jälkeen Morand otti leipäviipaleen, jonka hän nopeasti
nielaisi.
»Ja nyt», sanoi syöjä, »olen valmis, rakas kansalainen Maurice;
lähdemme milloin vain haluatte».
Maurice nyppi kukanlehdet kuolleesta neilikasta, jonka hän
ohimennessään oli taittanut, tarjosi käsivartensa Genevièvelle ja sanoi:
»Lähtekäämme.»
He lähtivät matkaan. Maurice oli niin onnellinen, ettei onni mahtunut
hänen rintaansa; hän olisi huutanut ilosta, ellei olisi pidättänyt
itseään. Mitä saattoikaan hän pyytää lisää? Geneviève ei ainoastaan
ollut rakastamatta Morandia, siitä hän oli varma, vaan rakastipa
vielä häntä, sitä hän toivoi. Jumala lähetti maan päälle kauniin
auringonpaisteen, Genevièven käsi vapisi Mauricen kainalossa, ja
julkiset kuuluttajat, kirkuen täyttä kurkkua jakobiinien voittoa ja
Brissotin sekä hänen rikostoveriensa kukistumista, ilmoittivat, että
isänmaa oli pelastunut.
Todella on toisinaan hetkiä elämässä, jolloin ihmissydän on liian
pieni, jotta sinne mahtuisi kaikki sinne ahtautuva ilo tai tuska.
»Oi, mikä ihana päivä!» huudahti Morand.
Maurice kääntyi ihmetellen katsomaan; tämä oli ensimmäinen
tunteenpurkaus, joka hänen nähtensä pääsi tällä aina hajamieliseltä ja
hillityltä mieheltä.
»Niin, niin on, erittäin kaunis», sanoi Geneviève nojautuen Mauricen
käsivarteen; »saattaakohan se pysyä iltaan saakka niin ihanana ja
pilvettömänä kuin se on tällä hetkellä?»
Maurice sovelsi tämän sanan itseensä, ja hänen onnensa tuli
kaksinkertaiseksi.
Morand katseli Genevièveä vihreitten silmälasiensa lävitse erittäin
kiitollisin ilmein; ehkäpä hänkin oli soveltanut tämän sanan itseensä.
Käveltiin sitten Petit-Pontin, Juiveric-kadun ja Notre-Damen sillan
yli, sitten tulliin kaupungintalon aukiolle.
Barre-du-Bec-kadulle ja Sainte-Avoye-kadulle. Mitä pitemmälle tultiin,
sitä keveämmäksi kävivät Mauricen askeleet, hänen seuralaistensa sen
sijaan yhä hitaammiksi.
Siten oli saavuttu Vieilles-Audriettes-kadun kulmaan, kun muuan
kukkasten kaupustelijatar äkkiä sulki kävelijöiltämme tien tarjoten
heille korinsa, joka oli kukkuroillaan kukkia.
»Oi, miten suurenmoisia neilikoita!» huudahti Maurice.
»Niin, varsin kauniita», sanoi Geneviève; »näyttääpä siltä kuin ei
niitten kasvattajilla olisi ollut muuta tehtävää, sillä ne eivät ole
kuolleet, ne».
Nämä sanat tunkivat hyvin suloisina nuoren miehen sydämeen.
»Oi, sinä kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »osta
kansattarelle kukkavihko. Hänellä on valkoinen puku, tässä on ihania
neilikoita; valkoinen ja purppura sopivat hyvin yhteen; hän kiinnittää
kukkavihkon sydämensä kohdalle, ja kun hänen sydämensä on hyvin likellä
sinun sinistä pukuasi, on teillä siinä kansallisvärit.»
Kukkastyttö oli nuori ja sievä; hän kertoi kohteliaisuutensa aivan
erikoisen miellyttävästi; sitäpaitsi oli hänen kohteliaisuutensa
ihastuttavasti valittu, ja vaikka se olisi ollut keksitty erikoisesti
tätä tilaisuutta varten, ei se olisi saattanut paremmin soveltua
olosuhteisiin. Sitäpaitsi olivat kukat melkein vertauskuvana. Ne olivat
samanlaisia neilikoita kuin ne, jotka olivat kuolleet mahonkilaatikossa.
»Kyllä minä ostan», sanoi Maurice, »koska ne ovat neilikoita. Kaikkia
muita kukkia minä kammoan.»
»Oi, Maurice», sanoi Geneviève, »se on hyvin tarpeetonta; meillä on
puutarhassamme niin paljon!»
Ja vaikka huulet näin kielsivätkin, sanoivat Genevièven silmät, että
hän oli kuolemaisillaan halusta saada kukkavihon.
Maurice otti kauneimman kaikista kukkavihkoista; juuri samaa oli sievä
kukkien kaupustelija muuten tarjonnutkin.
Siinä oli noin parikymmentä tummanpunaista neilikkaa, joitten tuoksu
oli samalla kertaa pistävä ja miellyttävä. Keskellä vihkoa, komeilevana
kuin kuningas, oli tavattoman suuri neilikka.
»Otapa», sanoi Maurice kaupustelijattarelle heittäen hänen koriinsa
viiden livren assignaatin; »otapa, tuosta saat».
»Kiitos, kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »viidet
kiitokset!»
Ja hän lähti puhuttelemaan toista kansalaispariskuntaa toivoen, että
näin mainiosti aloitettu päivä tuottaisi paljon. Tämän näytöksen
kestäessä, joka näytti niin vähäpätöisellä ja jota oli kestänyt
vain muutaman sekunnin, kuivasi Morand otsaansa seisten horjuen,
ja Geneviève oli kalpea ja vapisi. Hän tarttui kukkavihkoon, jonka
Maurice ojensi hänelle, puristi sitä suloisessa kädessään ja vei sen
kasvoilleen, ei niin paljon haistaakseen sen tuoksua kuin salatakseen
liikutustaan.
Loppumatka kului hauskasti, ainakin mitä Mauriceen tulee. Genevièven
iloisuus oli väkinäistä. Morandin riemu taas puhkesi ilmi omituisella
tavalla, toisin sanoen liikahdetuin huokauksin, äänekkäin
naurunpurskahduksin sekä hirvein pilanteoin, jotka kohdistuivat
ohikulkijoihin kuin ryhmätuli.
Kello yhdeksän saavuttiin Templeen.
Santerre piti kaupunginvirkamiesten nimenhuudon.
»Tässä olen», sanoi Maurice jättäen Genevièven Morandin hoivaan.
»Aha, tervetuloa», sanoi Santerre ojentaen nuorelle miehelle kätensä.
Maurice varoi hylkäämästä ojennettua kättä. Santerren ystävyys oli
varmasti kaikkein kallisarvoisimpia tähän aikaan.
Nähdessään tämän miehen, joka oli johtanut tuota kuuluisaa rumpujen
päristystä, Geneviève värisi ja Morand kalpeni.
»Kuka on sitten tuo kaunis kansatar», kysyi Santerre Mauricelta, »ja
mitä hän aikoo tehdä täällä?»
»Hän on urhean kansalaisen Dixmerin vaimo; olet varmasti kuullut
puhuttavan tuosta urheasta isänmaanystävästä, kansalainen kenraali?»
»Olen, olen», virkkoi Santerre, »hän on nahkatehtaan johtaja,
Victor-legionan jääkärien kapteeni».
»Juuri sama.»
»Hyvä, hyvä! Hän on totta tosiaankin soma. Entä tuo marakatti, joka
tarjoo hänelle käsivartensa?»
»Hän on kansalainen Morand, hänen miehensä liikekumppani, Dixmerin
komppanian jääkäri.»
Santerre astui Genevièven luokse.
»Hyvää päivää, kansatar», sanoi hän.
Geneviève ponnisti voimansa.
»Hyvää päivää, kansalainen kenraali», vastasi hän hymyillen.
Santerre oli yhtä paljon mielissään hymystä kuin arvonimestäkin.
»Ja mitä aiot tehdä täällä, kaunis isänmaanystävä?» jatkoi Santerre.
»Kansatar», puuttui puheeseen Maurice, »ei ole milloinkaan nähnyt
Capetin leskeä ja tahtoisi nähdä hänet».
»Niin», virkkoi Santerre, »ennenkuin...»
Ja hän teki kamalan eleen.
»Ihan niin», vastasi Maurice kylmästi.
»Hyvä», sanoi Santerre, »katso vain, ettei nähdä hänen menevän torniin;
se olisi huono esimerkki; muuten luotan sinuun täydellisesti».
Santerre puristi Mauricen kättä toistamiseen, nyökkäsi Genevièvelle
ystävällisesti ja suojelevasti ja lähti suorittamaan muita tehtäviänsä.
Katseltuaan ensin krenatöörien ja jääkärien harjoituksia ja
muutamia tykinliikkeitä, joitten kovan kolinan arveltiin herättävän
ympäristössä terveellistä säikähdystä, Maurice tarttui uudestaan
Genevièven käsivarteen ja lähti Morandin saattamana astelemaan vartiota
kohti, jonka poriin luona Lorin huuteli äänensä käheäksi, komentaen
pataljoonan liikkeitä.
»Hyvä», huusi hän, »kas tuollahan on Maurice; hitto soikoon! Naisen
kanssa, joka tuntuu minusta jonkin verran miellyttävältä. Aikoisikohan
tuo salakavala mies tuoda hänet kilpailemaan minun Järki-jumalattareni
kanssa? Jos niin kävisi, voi Arthémise-parkaani!»
»Entä nyt, kansalainen adjutantti?» sanoi kapteeni.
»Niin, se on totta; huomio!» huusi Lorin. »Ruoduttani, kaarto
vasempaan, vasempaan... Päivää, Maurice. Nopeampi tahti...
Eteen...päin!»
Rummut pärisivät; komppaniat lähtivät vartiopaikoilleen ja kun kukin
oli paikallaan, kiirehti Lorin ystävänsä luokse.
Ensimmäiset tervehdykset vaihdettiin. Maurice esitti Lorinin
Genevièvelle ja Morandilie. Sitten alkoivat selittelyt.
»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi Lorin; »sinä haluat päästää
kansattaren ja kansalaisen torniin: se on helposti tehty; menen
asettamaan vartiomiehet paikoilleen ja sanomaan heille, että voivat
laskea sinut seuralaisinesi kulkemaan.»
Kymmenen minuutin kuluttua astuivat Geneviève ja Morand sisään kolmen
kaupunginvirkamiehen seurassa ja asettuivat seisomaan lasi-oven taakse.