Morand, joka oli pukeutunut ylen aistikkaasti, herätti Mauricen
uteliaisuuden.
Hienoinkaan myskiltä tuoksuva keikari ei olisi löytänyt mitään
muistuttamista hänen kaulaliinansa solmua, saappaittensa poimuja,
liinavaatteittensa hienoutta vastaan.
Tosin on myönnettävä, että hänellä aina oli sama tukka ja samat
silmälasit.
Silloin näytti Mauricesta, niin oli Genevièven vala saanut hänet
rauhoittumaan, kuin hän olisi nyt vasta ensimmäisen kerran nähnyt hänen
tukkansa ja silmälasinsa oikeassa valaistuksessa.
»Hitto soikoon», sanoi Maurice itsekseen mennessään häntä tervehtimään,
»enpä enää koskaan ole mustasukkainen sinulle, mainio kansalainen
Morand! Pue vain yllesi vaikka joka päivä, jos haluat, kirjavanhohtava
pyhäpukusi ja teetä itsellesi sunnuntaita varten hännystakki
kultakankaasta! Tästä päivästä alkaen lupaan olla näkemättä muuta kuin
tukkasi ja silmälasisi ja etenkin olla syyttämättä sinua rakkaudesta
Genevièveen.»
Saattaa käsittää miten paljon vilpittömämpi ja sydämellisempi oli
kansalaiselle Morandille annettu kädenpuristus tämän yksinpuhelun
jälkeen kuin hänen tavallisesti antamansa.
Vastoin tavallisuutta syötiin päivällinen pienessä seurassa. Vain
kolmelle hengelle oli katettu kapean pöydän ääreen. Maurice käsitti
voivansa kohdata Genevièven jalan pöydän alla; jalat jatkaisivat täten
sitä mykkää lemmenpuhelua, jonka kädet olivat panneet alulle.
Istuuduttiin pöytään. Maurice näki Genevièven vinosti vastapäätä; hän
oli valon ja Mauricen välissä; hänen mustassa tukassaan oli sininen
hohde kuten korpin siivessä; hänen hipiänsä loisti, hänen silmänsä
olivat kosteat rakkaudesta.
Maurice etsi ja löysi Genevièven jalan. Tarkastaessaan ensimmäisen
kosketuksen vaikutusta hänen kasvoiltaan, näki hän niitten sekä
punastuvan että kalpenevan yhtaikaa; mutta tuo pieni jalka jäi
rauhallisesti ja raukeana paikalleen pöydän alle hänen jalkojensa
väliin.
Kirjavan hohtavassa puvussaan näytti Morand saaneen takaisin
pyhä-älynsä, tuon loistavan älyn, jonka Maurice muutaman kerran oli
nähnyt pursuavan tämän ihmeellisen miehen huulilta ja joka epäilemättä
olisi hyvin säestänyt hänen silmiensä tulta, elleivät vihreät
silmälasit olisi sitä sammuttaneet.
Hän kertoi tuhat sukkeluutta nauramatta milloinkaan: Morandin
leikinlaskun voima, hänen sutkaustensa harvinainen tenho johtui hänen
järkähtämättömästä vakavuudestaan. Tämä kauppias, joka oli matkustanut
niin laajalti ostellen kaikenlaisia nahkoja pantterinnahoista
jäniksennahkoihin asti, tämä kemisti, joka kerran oli tahrinut
käsivartensa punaisiksi, tunsi Egyptin kuten Herodotos, Afrikan kuten
Levaillant ja oopperan sekä naisten huoneet yhtä hyvin kuin myskiltä
tuoksuvat keikarit.
»Mutta hiisi vieköön, kansalainen Morand», sanoi Maurice, »tehän ette
ole vain tietäväinen mies, vaan myöskin tiedemies!»
»Olen nähnyt paljon ja etenkin lukenut paljon», sanoi Morand: »eikö
ole siis sopivaa, että hiukan valmistaudun niihin elämännautintoihin,
joihin aion heittäytyä koottuani itselleni omaisuuden? Onhan jo aika,
kansalainen Maurice, onhan jo aika!»
»Mitä hulluja!» sanoi Maurice, »tehän puhutte kuin vanhus: miten vanha
olette siis?»
Morand kääntyi vavahtaen kuullessaan tämän kysymyksen, niin
luonnollinen kuin se olikin.
»Olen kolmekymmentäkahdeksanvuotias», sanoi hän. »Niin, sellaistahan se
on, kun on tiedemies, kuten te sanoitte, ei ole enää varmaa ikää.»
Geneviève rupesi nauramaan, Maurice yhtyi kuoroon; Morand tyytyi
hymyilemään.
»Olette siis matkustanut paljon?» kysyi Maurice puristaen jaloillaan
Genevièven jalkaa, joka pyrki huomaamatta vapautumaan.
»Osa nuoruudestani», sanoi Morand, »on kulunut ulkomailla».
»Paljon nähnyt! Anteeksi, paljon huomannut, tahtoisin minä sanoa»,
jatkoi Maurice; »sillä sellainen mies kuin te ei voi nähdä tekemättä
huomioita».
»Totta totisesti, niin paljon nähnyt», jatkoi Morand; »sanoisinpa
melkein, että olen nähnyt kaikki».
»Kaikki, hyvä kansalainen, se on paljon sanottu», sanoi Maurice
nauraen, »sillä jos muistelisitte...»
»No niin, olette oikeassa. Kahta asiaa en ole milloinkaan nähnyt.
On totta, että näinä kaksi asiaa tulevat meidän päivinämme yhä
harvinaisemmiksi.»
»Mitkä ne ovat?» kysyi Maurice.
»Ensimmäinen», sanoi Morand vakavana, »on Jumala».
»Ah», sanoi Maurice, »mutta Jumalan sijasta voisin, kansalainen Morand,
näyttää teille jumalattaren».
»Miten niin?» keskeytti Geneviève.
»Kyllä, ihan vastaleivotun jumalattaren: Järki-jumalattaren. Minulla on
ystävä, josta olen teille joskus kertonut, rakas kelpo Lorin, jolla on
kultainen sydän ja vain yksi vika, se, että hän sepustelee nelisäkeisiä
runoja sekä sanaleikkejä.»
»Entä sitten?»
»No niin, hän on suosinut Pariisin kaupunkia toimittamalla
Järki-jumalattaren, joka on erinomaisessa kunnossa ja josta ei ole
löydetty mitään moitittavaa. Se on kansatar Arthémise, entinen Oopperan
tanssijatar, nykyään hajuvesien myyjätär Martin-kadulla. Heti kun
hänestä on lopullisesti tullut jumalatar, voisin näyttää hänet teille.»
Morand kiitti Mauricea vakavalla päännyökkäyksellä ja jatkoi:
»Toinen on kuningas.»
»Niin, sehän on vaikeampaa», sanoi Geneviève koettaen hymyillä;
»sellaistahan ei enää ole olemassa».
»Teidän olisi tullut nähdä viimeinen», sanoi Maurice, »se olisi ollut
varovaisinta».
»Siitä on seurauksena», sanoi Morand, »ettei minulla ole mitään
käsitystä, miltä kruunattu pää näyttää: luultavasti hyvin ikävältä?»
»Hyvin ikävällä, tosiaankin», sanoi Maurice; »sen takaan minä, joka
melkein joka kuukausi näen yhden sellaisen».
»Kruunatun päänkö?» kysyi Geneviève.
»Tai ainakin sellaisen», jatkoi Maurice, »joka on kantanut kruunun
raskasta ja tuskallista taakkaa».
»Ahaa, niin, kuningattaren», sanoi Morand. »Olette oikeassa, herra
Maurice, se on varmasti synkkä näky...»
»Onko hän yhtä kaunis ja yhtä ylpeä, kuin kerrotaan?» kysyi Geneviève.
»Ettekö te sitten ole koskaan nähnyt häntä, madame?» kysyi Maurice
vuorostaan hämmästyneenä.
»Minäkö? En milloinkaan!...» vastasi nuori nainen.
»Se on todella kummallista», sanoi Maurice.
»Ja miksi kummallista?» kysyi Geneviève. »Olemme asuneet
maaseudulla aina vuoteen 91 asti; vuodesta 91 olen asunut vanhalla
Saint-Jacques-kadulla, joka paljon muistuttaa maaseutua, paitsi että
täällä ei milloinkaan ole aurinkoa, vähemmän ilmaa ja vähemmän kukkia.
Tunnette elämäntapani, kansalainen Maurice: ne ovat aina olleet
samanlaiset; miten luulette, että minä olisin nähnyt kuningattaren? Ei
milloinkaan ole tullut siihen tilaisuutta.»
»Enkä luule teidän käyttävän hyväksenne sitäkään tilaisuutta, joka nyt
luultavasti tulee, ikävä kyllä», sanoi Maurice.
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Geneviève.
»Kansalainen Maurice vihjaa asiasta, joka ei enää ole mikään
salaisuus», sanoi Morand.
»Mikä asia?» kysyi Geneviève.
»Marie-Antoinetten todennäköinen kuolemantuomio ja teloitus samalla
mestauslavalla, jolla kuningaskin kuoli. Kansalainen sanoo vielä, että
te ette käytä hyväksenne tilaisuutta nähdä häntä sinä päivänä, jolloin
hän lähtee Templestä mennäkseen Révolution-aukiolle.»
»En, varmasti en», huudahti Geneviève vastauksena näihin Morandin
jäätävän kylmäverisesti lausumiin sanoihin.
»Heittäkää siinä tapauksessa toivonne», jatkoi järkähtämätön kemisti;
»sillä Itävallatarta vartioidaan hyvin ja tasavalta on haltia, joka
tekee näkymättömäksi kenet ikinä tahtoo».
»Myönnän kuitenkin», jatkoi Geneviève, »että olisin ollut hyvin utelias
näkemään tämän naisraukan».
»Tuumitaanpa asiaa», sanoi Maurice, innokkaana ottamaan varteen kaikki
Genevièven toivomukset; »olisiko teillä todellakin halua? Sanokaa siinä
tapauksessa vain sana. Tasavalta on haltiatar, siitä olen kansalaisen
Morandin kanssa yhtä mieltä; mutta kaupunginvirkamiehenä olen minä
jonkin verran noita.»
»Te voisitte siis näyttää minulle kuningattaren, voisitteko, hyvä
herra?» huudahti Geneviève.
»Ihan varmasti voin.»
»Ja millä tavoin sitten?» kysyi Morand vaihtaen Genevièven kanssa
pikaisen silmäyksen, joka jäi nuorelta mieheltä huomaamatta.
»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», sanoi Maurice.
»Kaupunginvirkamiesten joukossa on varmasti sellaisia, joihin
ei luoteta. Mutta minähän olen antanut kylliksi todisteita
uskollisuudestani vapauden asialle, jotta en kuulu niihin. Sitäpaitsi
riippuu pääsy Templeen sekä virkamiehistä että vartiopäälliköistä
yhteisesti. Ja vartiopäällikkönä on juuri luona päivänä ystäväni Lorin,
josta luullakseni vielä kerran tulee kenraali Santerren seuraaja,
koska hän on kolmessa kuukaudessa ylennyt korpraalista pataljoonan
adjutantiksi. No niin, tulkaa tapaamaan minua Templeen sinä päivänä,
jolloin minulla on vartiovuoro, toisin sanoen ensi torstaina.»
»No niin», sanoi Morand, »toivon, että tämä ehdotus teille kelpaa.
Katsokaa, kuinka nopeasti asia kävi!»
»Voi, ei, ei», sanoi Geneviève, »minä en tahdo».
»Ja miksikä ette?» huudahti Maurice, joka ei tässä Templessä-käynnissä
nähnyt muuta kuin keinon nähdä Genevièven sellaisenakin päivänä,
jolloin oli luullut sen olevan mahdotonta.
»Koska te sen johdosta ehkä voisitte joutua johonkin ikävään
välikäteen, rakas Maurice, ja jos teille, ystävällemme, koituisi
jotakin huolta siksi, että olette tyydyttänyt minun oikkuni, en antaisi
sitä itselleni anteeksi koskaan eläessäni.»
»Tuo on viisaasti puhuttu, Geneviève», sanoi Morand. »Uskokaa minua,
epäluuloisuus on suuri, parhaitakin isänmaanystäviä epäillään nykyään;
luopukaa tästä suunnitelmasta, joka on, kuten sanotte, pelkkä utelias
päähänpisto.»
»Voisi sanoa teidän puhuvan kateudesta, Morand, ja että, kun ette
ole nähnyt kuningatarta yhtä vähän kuin kuningastakaan, ette tahdo
toistenkaan näkevän heitä. No niin, älkäämme väitelkö enää; tulkaa
mukaan.»
»Minäkö? Enhän toki.»
»Templessä-käyntiä ei toivo enää kansatar Dixmer, vaan minä, ja
minä pyydän häntä samoin kuin teitäkin käynnillänne virkistämään
vankirukkaa. Sillä kun iso portti kerran on sulkeutunut jäljessäni,
olen neljänkolmatta tunnin ajan yhtä paljon vanki kuin olisi kuningas
tai kuninkaallinen prinssi.»
Sitten hän sanoi puristaen molemmilla jaloillaan Genevièven jalkaa:
»Tulkaa siis, minä pyydän.»
»Ajatelkaa asiaa, Morand», sanoi Geneviève, »tulkaa saattamaan minua».
»Se olisi hukkaan heitetty päivä», sanoi Morand, »ja se viivyttäisi
vain sen päivän tuloa, jolloin vetäydyn liikehommista yksityiselämään».
»Siinä tapauksessa en tule yhtään», sanoi Geneviève.
»Ja miksi ette?» kysyi Morand.
»Voi, hyvä Jumala, sehän on selvää», sanoi Geneviève, »koska en ole
varma, että mieheni tulee minua saattamaan, ja kun ette te, viisas
mies, kahdeksanneljättävuotias mies, tule minua saattamaan, ei minulla
olisi rohkeutta mennä yksin puhuttelemaan vartiomiehiä, jotka ovat
kukaties tykkimiehiä, krenatöörejä tai jääkäreitä, ja pyytää saada
puhutella kaupunginvirkamiestä, joka ei ole minua kolmea neljääkään
vuotta vanhempi».
»Siinä tapauksessa», sanoi Morand, »koska luulette minun mukaantuloni
välttämättömäksi, kansatar...»
»Suostukaa pois, kansalainen tiedemies, olkaa kohtelias, kuten
olisitte aivan tavallinen ihminen», sanoi Maurice, »ja uhratkaa puolet
päivästänne ystävänne vaimolle».
»Olkoon menneeksi», sanoi Morand.
»Nyt en pyydä teiltä muuta kuin yhtä asiaa, vaitioloa», jatkoi Maurice.
»Vieraskäynti Templessä on aina epäilyttävä askel, ja jos mikä
onnettomuus hyvänsä sattuisi tämän käynnin johdosta, joutuisimme kaikki
giljotiinille. Jakoblinit eivät laske leikkiä, hitto vieköön! Olette
juuri nähneet, miten he ovat kohdelleet girondistejä.»
»Peijakas!» sanoi Morand; »on otettava huomioon, mitä kansalainen
Maurice sanoo: tämä lapa vetäytyä syrjään liike-elämästä ei sopisi
minulle ensinkään».
»Ettekö kuullut», puuttui Geneviève puheeseen hymyillen, »että
kansalainen sanoi kaikki?»
»Kuinka, kaikki?»
»Koko joukko.»
»Niin, epäilemättä», sanoi Morand, »seura on miellyttävä; mutta pidän
parempana, kaunis tunteen lapsi, elää seurassanne kuin kuolla siinä».
»Kas sitä», kysyi Maurice itsekseen, »missä helkkarissa minun järkeni
oli, kun luulin tämän miehen olevan rakastuneen Genevièveen?»
»No niin, se on siis sovittu», sanoi taas Geneviève; »Morand, nyt puhun
teille, hajamieliselle mietiskelijälle; siis ensi torstaina: älkää
ryhtykö keskiviikkoiltana suorittamaan jotakin kemiallista koetta,
joka sitten pidättää teidät neljänkolmatta tunnin ajan, kuten joskus
tapahtuu».
»Olkaa levollinen», sanoi Morand; »voittehan sitäpaitsi muistuttaa
minua sitä ennen».
Geneviève nousi pöydästä, Maurice seurasi hänen esimerkkiään; Morand
nousi myöskin ja oli ehkä juuri seuraamaisillaan heitä, kun eräs
työmiehistä toi tälle kemistille pienen, jotakin nesteitä sisältävän
pullon, joka sai koko hänen huomionsa osakseen.
»Kiirehtikäämme», sanoi Maurice vieden mukaansa Genevièven.
»Voi, olkaa huoleti», sanoi tämä; »häneltä menee siihen ainakin tunti».
Ja nuori nainen ojensi hänelle kätensä, jota hän puristi hellästi
omissaan. Geneviève tunsi omantunnonvaivoja petoksestaan ja maksoi
tämän katumuksensa onnen tunteella.
»Katsokaapa», sanoi hän Mauricelle kävellessään puutarhan poikki
ja näyttäen hänelle niitä neilikoita, jotka oli tuotu ulkoilmaan
mahonkilaatikossa, jotta ne toipuisivat mikäli mahdollista; »katsokaa,
kukkani ovat kuolleet».
»Kuka ne on tappanut? Teidän välinpitämättömyytenne», sanoi Maurice.
»Neilikkaparat!»
»Ei sitä tehnyt minun välinpitämättömyyteni, vaan se, että te
hylkäsitte, hyvä ystävä.»
»Kuitenkin ne tarvitsivat vain hyvin vähän, Geneviève, hiukan vettä,
siinä kaikki; ja olisihan minun lähtöni tullut jättää teille paljon
aikaa.»
»Voi», sanoi Geneviève, »jos kukkia voisi kastella kyynelillä, eivät
nämä neilikkaparat, kuten te niitä nimitätte, olisi kuolleet».
Maurice kietoi hänet käsiinsä, puristi häntä kiivaasti rintaansa
vastaan, ja ennenkuin Geneviève oli ehtinyt puolustautua hän painoi
huulensa hänen puoleksi hymyileville, puoleksi kaihooville silmilleen,
jotka katselivat kuihtuneita kukkia.
Genevièvellä oli itseänsä kohtaan niin paljon moitittavaa, että hän
muuttui lempeäksi.
Dixmer palasi myöhään ja tapasi silloin Morandin, Genevièven ja
Mauricen puutarhassa juttelemassa kasveista.