Kun ensimmäisen jälleennäkemisen päihtymys oli mennyt ohi, tunsi
Maurice olevansa pettynyt toiveissaan Genevièven vastaanotosta ja
toivoi kahdenkeskisessä seurustelussa taas löytävänsä sen polun, jolta
oli eksynyt tai ainakin näytti eksyneen kiintymyksensä tiellä.
Mutta Genevièvellä oli valmis suunnitelma; hän oli päättänyt olla
antamatta Mauricelle tilaisuutta jäädä kahdenkesken, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun kohtausten suloisuus sai hänet muistamaan,
miten vaarallisia ne olivat.
Maurice luotti seuraavaan päivään; joku naissukulainen, jolle varmasti
oli etukäteen ilmoitettu, oli tullut käynnille, ja Geneviève oli
pidättänyt hänet luonaan. Tällä kertaa ei vielä ollut mitään sanomista;
sillä olihan mahdollista, ettei se ollut Genevièven vika.
Mauricelle annettiin poistuessa tehtäväksi saattaa kotiin sukulainen,
joka asui Fossés-Saint-Victor-kadun varrella.
Maurice lähti nyrpistäen suutaan; mutta Geneviève hymyili hänelle, ja
Maurice käsitti tämän hymyn lupaukseksi.
Voi! Maurice erehtyi. Seuraavana, kesäkuun 2 päivänä, samana kauheana
päivänä, joka näki girondistien kukistumisen, sanoi Maurice hyvästi
ystävällensä Lorinille, joka välttämättä tahtoi viedä hänet mukanaan
Konventtiin, ja jätti kaikki tehtävänsä mennäkseen tapaamaan
ystävätärtään. Vapauden jumalattarelle oli Geneviève kauhea kilpailija.
Maurice tapasi Genevièven tämän pienessä salongissa pelkkänä suloutena
ja kohteliaisuutena; mutta hänen vieressään oli nuori kamarineitsyt,
jolla oli kolmivärikokardi ja joka ompeli nenäliinoja ikkunansopessa
lähtemättä paikaltaan.
Maurice rypisti silmäkulmiaan: Geneviève huomasi olympolaisen olevan
huonolla tuulella; hän tuli kahta huomaavaisemmaksi; mutta kun hänen
rakastettavuutensa ei mennyt niin pitkälle, että olisi lähettänyt pois
nuoren kotiapulaisen, tuli Maurice kärsimättömäksi ja poistui tuntia
aikaisemmin kuin tapansa oli.
Saattoihan tämä kaikki olla vain sattumaa. Maurice malttoi mielensä.
Sitäpaitsi oli tilanne tänä iltana niin kauhea, että melske tunki
hänenkin korviinsa, niin erossa politiikasta kuin hän olikin pysytellyt
jo muutaman ajan. Kokonaisen, Ranskaa kymmenen kuukautta hallinneen
puolueen täytyi kukistua johtaakseen hänen ajatuksensa hetkeksi pois
rakkaudesta.
Seuraavana päivänä uudisti Geneviève samat temput. Maurice oli
aavistaen tämän järjestelmän tehnyt suunnitelmansa: kun hän kymmenen
minuuttia istuttuansa huomasi kamarineitsyen merkanneen tusinan
nenäliinoja ja nyt alkavan merkata kuutta tusinaa lautasliinoja, veti
hän taskustaan kellonsa, nousi, kumarsi Genevièvelle ja lähti sanomatta
sanaakaan.
Eipä hän poistuessaan kääntynyt edes kertaakaan katsomaan jälkeensä.
Geneviève, joka oli noussut seisomaan voidakseen katseellaan seurata
hänen kävelyään puutarhan poikki, ei hetkeksi saanut mieleensä mitään
ajatusta ja vaipui sitten tuolilleen kalpeana ja hermostuneena,
kauhistuen valtiotaitonsa vaikutusta.
Tällä hetkellä saapui Dixmer.
»Maurice on lähtenyt?» huudahti hän ihmetellen.
»On», sopersi Geneviève.
»Mutta hänhän saapui vastikään?»
»Siitä on noin neljännestunti.»
»Sitten hän kai palaa?»
»Enpä luule.»
»Jättäkää meidät, Muguet», sanoi Dixmer.
Kamarineitsyt oli omaksunut tämän kielonnimen vihasta Maria-nimeä
kohtaan, joka onnettomuudeksi oli yhteinen hänelle ja Itävallattarelle.
Isäntänsä kehoituksesta hän nousi ja poistui.
»No niin, rakas Geneviève», kysyi Dixmer, »onko rauha tehty Mauricen
kanssa?»
»Päinvastoin, hyvä ystävä, luulenpa, että välimme ovat tällä hetkellä
kylmempiä kuin koskaan.»
»Ja kumpi on tällä kertaa väärässä?» kysyi Dixmer.
»Maurice, aivan varmasti.»
»Katsotaanpa, antakaa minun tuomita.»
»Kuinka!» sanoi Geneviève punastuen, »ettekö arvaa?»
»Sitäkö, miksi hän on suutuksissaan? En.»
»Hänestä on Muguet nähtävästi vastenmielinen.»
»Joutavia! Tosiaanko? Siinä tapauksessa on tämä tyttö lähetettävä pois.
Enhän minä kamarineitsyen vuoksi luovu sellaisesta ystävästä kuin
Maurice.»
»Voi», sanoi Geneviève, »en luule hänen menevän vaatimuksissaan niin
pitkälle, että tyttö karkotettaisiin talosta, hänelle riittäisi...»
»Mikä niin?»
»Että hänet karkoitetaan minun huoneestani.»
»Ja Maurice onkin oikeassa», sanoi Dixmer. »Maurice tulee käynnille
teidän eikä Muguetin luokse; on siis tarpeetonta Muguetin olla läsnä
silloin kun hän tulee.»
Geneviève katseli miestään hämmästyneenä.
»Mutta, hyvä ystävä...» sanoi hän.
»Geneviève», jatkoi Dixmer, »luulin teitä liittolaiseksi, joka tekisi
niskoilleni ottamani tehtävän helpommaksi, ja nyt teidän pelkonne
päinvastoin tekee vaikeutemme kaksinkertaisiksi. Neljä päivää sitten
luulin sovitun kaikesta meidän keskemme, ja nyt on kaikki tehtävä
uudestaan. Geneviève, enkö minä sanonut teille, että luotin teihin,
teidän kunniaanne? Enkö sanonut teille, että Maurice on viimeinkin
saatava läheisemmäksi ja vähemmän epäluuloiseksi ystäväksemme, kuin
milloinkaan ennen? Voi, hyvä Jumala, miten naiset ovatkaan meidän
suunnitelmillemme ikuisena vastuksena!»
»Mutta, hyvä ystävä, eikö teillä ole mitään muuta keinoa? Olenhan jo
sanonut, että meille kaikille olisi parempi, että hra Maurice pysyisi
meistä syrjässä.»
»Meille kaikille, ehkäpä niin; mutta sille naiselle, joka on meidän
kaikkien yläpuolella, sille, jolle olemme vannoneet uhraavamme
omaisuutemme, henkemme, vieläpä kunniamme, on tarpeen, että tämä nuori
mies tulee takaisin. Tiedättekö, että Turgytä epäillään ja että on
aikomus antaa prinsessoille toinen palvelija?»
»Hyvä on, lähetän Muguetin pois.»
»Voi, hyvä Jumala, Geneviève», sanoi Dixmer tehden hänelle niin
harvinaisen kärsimättömän eleen, »miksi puhutte minulle tuosta?
Miksi sammutatte ajatukseni tulen omalla ajatuksellanne? Miksi
vaikeuksien keskellä luotte minulle uusia vaikeuksia? Geneviève, tehkää
kunniallisena, uskollisena vaimona kaikki se, minkä luulette olevan
velvollisuutenne, siinä on kaikki, mitä teille sanon; huomenna olen
poissa; huomenna olen Morandin sijalla hänen insinööritöissään. En syö
päivällistä teidän kanssanne, mutta hän syö; hänellä on jokin pyyntö
Mauricelle; hän selittää teille, mikä se on. Mitä hän pyytää, muistakaa
se, Geneviève, on hyvin tärkeä asia; se ei ole meidän päämaalimme,
vaan keinomme; se on tämän niin hyvän, niin jalon, niin uskollisen
miehen viimeinen toivo, tämän suojelijamme, jonka puolesta meidän
velvollisuutemme on uhrata kaikkemme.»
»Ja jonka puolesta antaisin henkeni!» huudahti Geneviève haltioissaan.
»No niin, Geneviève, en tiedä, miten tässä on käynyt, ette ole
osannut saada Mauricea rakastamaan tätä miestä, vaikka se olisi ollut
erittäin tärkeätä. Siitä johtuu, että kun olette saattanut Mauricen
tänään huonolle tuulelle, hän ehkä hylkääkin sen pyynnön, jonka
Morand tekee ja johon meidän on hinnalla millä hyvänsä saatava hänen
suostumuksensa. Haluatteko nyt, että sanon teille, Geneviève, minne
teidän turhantarkkuutenne ja tunteellisuutenne johtavat Morandin?»
»Voi, hyvä herra», huudahti Geneviève liittäen kätensä yhteen ja
kalveten, »hyvä herra, älkäämme koskaan puhuko siitä».
»Hyvä on siis», jatkoi Dixmer koskettaen huulillaan vaimonsa otsaa,
»olkaa voimakas ja miettikää».
Niin hän lähti.
»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!» sopersi Geneviève tuskissaan, »mitä
väkivaltaa he minulle tekevätkään, jolla suostuisin tähän rakkauteen,
jota koko sieluni janoaa...»
Kuten olemme jo maininneet, oli seuraava päivä lepopäivä. [Kristillisen
ajanlaskun mukana oli 7-päiväinen viikko poistettu; sijalla oli
kymmenpäiväinen _dekadi_, jonka viimeinen päivä oli lepopäivä. — Suom.]
Dixmerin perheessä, kuten muissakin porvarisperheissä tuona aikana, oli
tapana syödä päivällistä sunnuntaisin kauemmin ja juhlallisemmin kuin
muina päivinä. Tultuaan perhetuttavaksi ei Maurice, joka oli saanut
kertakaikkisen kutsun näille päivällisille, ollut milloinkaan jäänyt
tulematta. Niinä päivinä, vaikka oli tapana istuutua pöytään vasta
kello kahdelta, Maurice saapui jo puolen päivän aikaan.
Sillä tavoin kuin Maurice oli lähtenyt, oli Geneviève melkein heittänyt
toivonsa, että hän saapuisi.
Kello löi tosiaankin kaksitoista ilman että Mauricea näkyi; sitten
puoli yksi, sitten yksi.
Olisi mahdotonta kuvata sanoin, mitä tämän odotusajan kuluessa tapahtui
Genevièven sydämessä.
Ensin hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti; sitten
nähdessään hänen viipyvän hän naisen sydämelle ominaisesta keimailun
halusta oli kiinnittänyt kukan kupeellensa ja toisen tukkaansa, ja
taaskin hän oli jäänyt odottamaan tuntien yhä suuremman ahdistuksen
hiipivän sydämeensä. Siten oli jo tullut melkein aika istuutua pöytään
eikä Mauricea kuulunut.
Kymmentä minuuttia vailla kaksi kuuli Geneviève Mauricen hevosen kavion
kopseen, jonka hän tunsi niin hyvin.
»Oi, hän on täällä», huudahti hän; »hänen ylpeytensä ei ole kyennyt
voittamaan hänen rakkauttansa. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!»
Maurice hyppäsi alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset
puutarhapojalle mutta käski hänen odottaa paikallaan. Geneviève näki
tämän ja tuli levottomaksi, kun poika ei vienytkään hevosta talliin.
Maurice astui sisään. Hän oli tänään loistavan kaunis. Väljä musta
hännystakki, jossa oli isot käänteet, valkoiset liivit, säämiskähousut,
joitten alta näkyivät säärien muodot, jalot kuin Apollon, valkoinen
batistikaulus ja hänen kaunis tukkansa, joka verhosi leveätä ja sileätä
otsaa, tekivät hänestä hienon ja voimakkaan miehen tunnuskuvan.
Hän astui sisään. Kuten jo olemme sanoneet, sai hänen läsnäolonsa
Genevièven sydämen paisumaan ilosta; hän tervehti Mauricea säteilevänä.
»Kas, siinähän te olette», sanoi Geneviève ojentaen hänelle kätensä;
»syöttöhän päivällisiä meidän kanssamme, eikö niin?»
»Päinvastoin, kansatar», sanoi Maurice kylmällä äänellä, »tulin
pyytämään teillä lupaa olla poissa».
»Olla poissa?»
»Niin, piirin asiat vaativat työtäni. Pelkäsin teidän odottavan minua
ja syyttävän minua epäkohteliaaksi; sitä varten tulin.»
Geneviève tunsi sydäntänsä, joka hetkeksi oli vapautunut, taas
ahdistavan.
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »ja Dixmer, joka ei ole päivällisellä,
uskoi palatessaan tapaavansa teidät täällä ja oli sanonut minulle, että
pidättäisin teidät, kunnes hän tulee!»
»Ahaa, siinä tapauksessa ymmärrän teidän hellittämättömyytenne, madame.
Teillä oli miehenne määräys. Enkä minä aavistanut sitä! Minä en
tosiaankaan koskaan pääse irti itserakkaudestani.»
»Maurice!»
»Mutta minun on, madame, enemmän pidettävä kiinni teidän teoistanne
kuin sanoistanne, minun on ymmärrettävä, että ellei Dixmer ole täällä,
on minun sitä suuremmalla syyllä jäätävä pois. Hänen poissaolonsa
saattaisi teidät vain yhä enemmän hämillenne.»
»Miksi niin?» kysyi Geneviève arasti.
»Koska te palattuani näytätte ottaneen tehtäväksenne välttää minua,
koska palasin teidän vuoksenne, vain teidän vuoksenne, tiedättehän sen,
hyvä Jumala, ja koska minä palattuani olen alituisesti tavannut muita
kuin teidät.»
»Te olette siis yhä vieläkin suutuksissanne, hyvä ystävä», sanoi
Geneviève, »ja kuitenkin minä teen parhaani».
»Eipä suinkaan, Geneviève, voitte tehdä vieläkin paremmin: ottaa minut
vastaan kuten ennen tai kokonaan hyljätä minut.»
»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »ymmärtäkää minun asemani,
arvatkaa minun pelkoni älkääkä enää kohdelko minua julmasti».
Ja nuori nainen lähestyi häntä ja katsoi häneen surullisena.
Maurice jäi vaiti.
»Mutta mitä te sitten tahdotte?» jatkoi Geneviève.
»Tahdon rakastaa teitä, Geneviève, koska tunnen nyt, etten voi elää
ilman tätä rakkautta.»
»Maurice, armoa!»
»Mutta siinä tapauksessa, madame», huudahti Maurice, »olisi annettava
minun kuolla».
»Kuolla?»
»Niin, kuolla tai unohtaa.»
»Te voisitte siis unohtaa, te?» huudahti Geneviève, jonka kyyneleet
kumpusivat sydämestä esiin silmiin.
»Voi, en, en», voihki Maurice langeten polvilleen, »en, Geneviève,
kuolla ehkä, mutta unohtaa en koskaan, koskaan!»
»Ja kuitenkin», jatkoi Geneviève lujana, »se olisi parasta, Maurice,
sillä tämä rakkaus on rikollista».
»Oletteko sanonut tuon hra Morandille?» sanoi Maurice, jonka tämä
äkkinäinen kylmä puhe oli tyynnyttänyt.
»Hra Morand ei ole mikään hullu kuten te, Maurice, eikä minun ole
milloinkaan ollut tarvis huomauttaa hänelle tavasta, miten hänen tulee
käyttäytyä ystävän talossa.»
»Lyönpä vetoa», vastasi Maurice hymyillen pilkallisesti, »lyönpä vetoa,
että jos Dixmer syö päivällistä ulkona, ei Morand ainakaan ole lähtenyt
pois. Kas sillä lavoin on tehtävä, Geneviève, estääksenne minua
rakastamasta teitä; sillä silloin kun tämä Morand on täällä teidän
vieressänne jättämättä teitä sekunniksikaan», jatkoi hän paheksuvasti,
»en minä rakasta teitä, tai en ainakaan myönnä rakastavani teitä».
»Ja minä», huudahti Geneviève, jonka kärsivällisyyden tämä ikuinen
epäluulo sai loppumaan ja puristamaan raivokkaasti nuoren miehen
käsivartta, »minä vannon teille, kuulkaa, Maurice, jotta se on sanottu
kerta kaikkiaan, jotta siihen asiaan ei enää koskaan tarvitse palata,
vannon teille, ettei Morand koskaan ole sanonut minulle sanaakaan
rakkaudesta, ettei Morand milloinkaan ole rakastanut minua, ettei hän
koskaan tule minua rakastamaan; minä vannon sen kautta kunniani, vannon
sen äitini sielun kautta!»
»Voi, voi», huudahti Maurice, »kuinka haluaisinkaan uskoa teitä!»
»Oi, uskokaa minua, hupsuparka!» Geneviève hymyili tavalla, joka
jokaiselle toiselle, vaan ei mustasukkaiselle, olisi merkinnyt
hurmaavaa tunnustusta. »Uskokaa minua; haluatteko te muuten tietää
enemmän? No niin, Morand rakastaa naista, joka saattaa varjoon kaikki
kuolevaiset naiset, kuten taivaan tähdet himmentävät kedon kukkien
loiston.»
»Ja kuka nainen», kysyi Maurice, »voi tällä tavoin siis saattaa varjoon
toiset naiset, kun heidän joukossaan on Geneviève?»
»Eikö se, jota rakastaa», jatkoi Geneviève hymyillen, »ole aina
luomakunnan mestariteos?»
»Mutta», sanoi Maurice, »ellette rakasta minua, Geneviève...»
Nuori nainen odotti jännittyneenä lauseen loppua.
»Ellette rakasta minua», jatkoi Maurice, »voitte ainakin vannoa
minulle, ettette milloinkaan rakasta ketään toisia?»
»Voi, mitä siihen tulee, Maurice, sen vannon koko sydämestäni»,
huudahti Geneviève ihastuneena siitä, että Maurice itsestään tarjosi
hänelle tällaisen tilaisuuden, joka ei sotinut hänen omaatuntoansa
vastaan.
Maurice tarttui Genevièven molempiin käsiin, jotka tämä oli kohottanut
taivasta kohti, ja peitti ne kiihkeillä suudelmilla.
»No niin», sanoi Maurice, »nyt minä olen kiltti, myöntyväinen,
luottavainen; nyt olen jalomielinen. Tahdon hymyillä teille, tahdon
olla onnellinen.»
»Ettekä pyydä enempää?»
»Koetan olla pyytämättä.»
»Nyt luulen», sanoi Geneviève, »olevan turhaa enempää pidellä teidän
hevostanne. Kyllä piiri odottaa.»
»Voi, Geneviève, tahtoisin koko maailman odottavan ja voivan odottaa
teidän vuoksenne.»
Pihasta kuului askelia.
»Tullaan ilmoittamaan, että päivällinen on valmis», sanoi Geneviève.
He puristivat salavihkaa toistensa käsiä.
Tulija oli Morand; hän saapui ilmoittamaan, että odotettiin vain
Mauricea ja Genevièveä, jotta voitaisiin istuutua pöytään.
Hänkin oli pukeutunut hienoksi tätä sunnuntaipäivällistä varten.