Pöydästä poistumisen hetkellä ilmoitettiin Dixmerille, että hänen
notaarinsa odotti häntä työhuoneessa; hän pyysi siis anteeksi
Mauricelta, joka hänen muutenkin oli tapana jättää tällä tavoin, ja
lähti tapaamaan asianajajaansa.
Tarkoitus oli ostaa pieni talo Corderie-kadun varrella, vastapäätä
Templen puistoa. Oikeastaan ei Dixmer ostellut taloa, vaan tonttia,
sillä varsinainen rakennus oli sortumistilassa; mutta hänellä olikin
aikomus rakennuttaa se uudestaan.
Omistaja ei ollutkaan viivytellyt kauppaa; samana aamuna oli notaari
tavannut hänet ja sopinut yhdeksäntoistatuhannenviidensadan livren
hinnasta. Nyt hän oli tullut saamaan allekirjoituksen kauppakirjaan
ja nostamaan kauppahinnan; omistajan oli vielä samana päivänä
tyhjennettävä talo kokonaan, sillä työmiesten piti saapua seuraavana
päivänä.
Kun sopimus oli allekirjoitettu, lähtivät Dixmer ja Morand notaarin
kanssa Corderie-kadulle nähdäkseen ostamansa talon hetikohta, sillä se
oli osteltu ehdolla, että se voitaisiin tarkastuksessa hyväksyä.
Tämä talo sijaitsi suunnilleen sillä paikalla, missä nyt on numero 20;
siinä oli kolme kerrosta sekä taitekatto. Alakerros oli aikoinaan ollut
vuokrattu viinikauppiaalle ja siinä oli suurenmoiset kellarit.
Omistaja kehui etenkin kellareita; ne olivat talon huomattavin osa.
Dixmer ja Morand eivät näyttäneet panevan paljon huomiota niihin, Mutta
kuitenkin he, ikäänkuin omistajan mieliksi, lähtivät alas siihen osaan,
jota omistaja nimitti maanalaiseksi talokseen.
Vastoin omistajien tapaa yleensä, ei tämä ollut ensinkään valehdellut:
kellarit olivat muhkeat; yksi niistä ulottui aina Corderie-kadun
alle saakka ja tähän kellariin saattoi kuulla ajopelien kolinan pään
yläpuolelta.
Dixmer ja Morand eivät näyttäneet antavan suurta arvoa tälle edulle,
puhuivatpa vielä täyttävänsä nämä kellarit, jotka kyllä olivat
erinomaisia viinikauppiaalle, mutta tarpeettomia kelpo porvareille,
joitten aikomus oli itse ottaa koko talo käytäntöön.
Kellarien jälkeen tarkastettiin ensimmäinen, toinen ja kolmas kerros;
kolmannesta näkyi Templen puutarha täydelleen; se oli kuten tavallista
tulvillaan kansalliskaartilaisia, jotka nyt nauttivat siitä mielin
määrin, kuningattaren lakattua siellä kävelemästä.
Dixmer ja Morand tunsivat ystävänsä, Plumeaun lesken, joka toimekkaana
kuten aina hoiti ravintolansa emännyyttä. Mutta varmastikaan he eivät
erikoisesti halunneet hänen huomaavan heitä, sillä he pysyttelivät
piilossa talonomistajan selän takana tämän esitellessä heille yhtä
vaihtelevan kuin miellyttävänkin näköalan etuja.
Ostaja pyysi silloin saada nähdä ullakkokerroksen.
Omistaja ei ollut odottanut tätä vaatimusta, koska hänellä ei ollut
avaimia; mutta näytetyn assignaattipinkan hellyttämänä hän heti lähti
sitä hakemaan.
»Enpä ollutkaan erehtynyt», sanoi Morand, »tämä talo vastaa
erinomaisesti tarkoitustamme».
»Entä kellari, mitä siitä sanotte?»
»Että se on sallimuksen suoma avustus, joka säästää meiltä kahden
päivän työn.»
»Luuletteko, että se on rakennettu ravintolaa kohden?»
»Se luultavasti poikkeaa vähän vasemmalle, mutta vähät siitä.»
»Mutta», kysyi Dixmer, »miten voitte saada maanalaisen käytävänne
varmasti päättymään sinne, minne tahdotte?»
»Olkaa huoleti, rakas ystävä, se on minun asiani.»
»Jos antaisimme täältä aina merkin, että valvomme?»
»Mutta tornin harjalta ei kuningatar kuitenkaan saattaisi nähdä mitään;
sillä luullakseni on vain ullakkokerros harjan tasalla, epäilenpä vielä
sitäkin.»
»Yhtä kaikki», sanoi Dixmer; »joko Toulan tai Mauny voivat nähdä sen
jostakin reiästä, ja he ilmoittavat hänen majesteetilleen.»
Dixmer teki solmuja valkoisen pumpulikangasuutimen alapäähän ja pisti
sen riippumaan ikkunasta ulos kuin olisi tuuli sen vetänyt.
Sitten lähtivät molemmat porraskäytävään odottelemaan talonomistajaa,
kuin haluaisivat kiihkeästi päästä näkemään ullakkoa, suljettuaan
kuitenkin ensin kolmannen kerroksen oven, jottei tuo arvon mies saisi
päähänsä vetää liehuvaa uudinta sisään.
Kuten Morand oli aavistanut, ei ullakkokerroskaan ulottunut
torninhuipun tasalle. Se tuotti samalla sekä vaikeuden että edun:
vaikeuden, koska merkkien avulla ei voitu olla yhteydessä kuningattaren
kanssa; edun, koska edellinen seikka haihdutti kaiken epäluulon.
Tietenkin pidettiin korkeita rakennuksia eniten silmällä.
»Olisi löydettävä keino toimittaa hänelle Maunyn, Totilanin tai Tisonin
tytön avulla sana, että hän olisi varuillaan», mutisi Dixmer.
»Sen otan huolekseni», vastasi Morand.
Lähdettiin alas; notaari odotti salongissa valmiiksi allekirjoitettu
sopimus kädessään.
»Hyvä on», sanoi Dixmer, »talo soveltuu minulle. Maksakaa kansalaiselle
sovitut yhdeksäntoistatuhattaviisisataa livreä ja ottakaa hänen
allekirjoituksensa.»
Talonomistaja luki rahat erittäin tarkasti ja kirjoitti nimensä.
»Tiedät, kansalainen», sanoi Dixmer, »että pääehtona on, että talo
luovutetaan minulle vielä tänä iltana, jotta voisin panna työmiehet
tänne jo huomenna töihin».
»Ja minä mukaudun siihen, kansalainen; voit ottaa avaimet myötäsi; tänä
iltana kello kahdeksan se on täysin vapaa.»
»Anteeksi», sanoi Dixmer, »mutta etkö sinä sanonut, kansalainen
notaari, että talosta on ovi Porte-Foin-kadulle?»
»On, kansalainen», sanoi omistaja; »mutta olen suljettanut sen, sillä
kun minulla oli vain yksi kotiapulainen, väsyi se miesparka liikaa,
kun hänen täytyi valvoa kahta ovea. Mutta se ulko-ovi on sillä tavoin
suljettu, ettei sen avaamiseen tarvita muuta kuin vajaan parin tunnin
työ. Haluatteko nähdä sen, kansalaiset?»
»Kiitos, se on turhaa», vastasi Dixmer; »en pane sille ulko-ovelle
mitään merkitystä».
Ja molemmat lähtivät pois saatuaan omistajan kolmannen kerran
uudistamaan lupauksensa jättää huoneiston tyhjäksi kello kahdeksalta
illalla.
Kello yhdeksän palasivat molemmat, ja heitä seurasi vähän matkan päässä
viisi kuusi miestä, joihin ei kukaan kiinnittänyt huomiota siinä
sekamelskassa, mikä Pariisissa vallitsi.
Ensiksi astuivat molemmat sisään: omistaja oli pitänyt sanansa, talo
oli täysin tyhjä.
Ikkunaluukut suljettiin erittäin huolellisesti: iskettiin tuluksilla
tulta ja sytytettiin kynttilät, jotka Morand oli tuonut taskussaan.
Nuo viisi kuusi miestä saapuivat toinen toisensa perästä. He olivat
nahkurimestarin jokapäiväisiä seuralaisia, samoja salakuljettajia,
jotka olivat eräänä iltana tahtoneet tappaa Mauricen ja joista sitten
oli tullut hänen ystäviään.
Ovet suljettiin ja lähdettiin alas kellariin.
Tästä kellarista, jota päivällä oli niin halveksittu, oli illalla
tullut talon tärkein osa.
Ensin suljettiin kaikki aukot, joitten kautta utelias katse olisi
päässyt näkemään sisälle.
Sitten Morand nosti pystyyn tyhjän tynnyrin ja ryhtyi lyijykynällä
piirustamaan paperille mittausopillisia kuvioita.
Hänen vetäessään viivoja lähtivät kumppanit Dixmerin johdolla talosta,
kulkivat Corderie-kalua ja pysähtyivät Beauce-kadun kulmassa katettujen
vaunujen ääreen.
Näissä ajopeleissä oli mies, joka ääntä pitämättä jakoi jokaiselle
pionieerityökalun; yhdelle lapion, toiselle kärkikuokan, tuolle
rautakangen, tälle kaksiteräisen kuokan. Jokainen piilotti saamansa
työaseen kauhtanansa tai avaran viittansa alle. Kaivosmiehet palasivat
sitten pieneen taloon ja ajoneuvot hävisivät.
Morand oli lopettanut työnsä. Hän meni suoraan erääseen kellarin
nurkkaan.
»Kaivakaa tuosta», sanoi hän.
Niin kävivät vapautus työmiehet heti käsiksi työhön.
Templen vankien asema oli tullut aina yhä vakavammaksi ja ennenkaikkea
yhä tuskallisemmaksi. Hetkeksi olivat kuningatar, madame Elisabeth ja
madame Royale saaneet hiukan toivoa. Muutamat kaupunginvirkamiehet,
Toulan ja Lepitre, joitten oli tullut sääli korkeita vankeja, olivat
osoittaneet heille myötätuntoaan. Ensin olivat naisraukat epäilleet,
tottumattomia kun olivat saamaan myötätuntoa, mutta toivossa ei
epäillä. Mitä saattaisikaan kuningattarelle sitäpaitsi tapahtua,
hänet kun erotti pojastaan vankila ja miehestään kuolema? Mennä
mestauslavalle kuten hänkin? Sitä kohtaloa hän oli jo kauvan odotellut
ja lopulta jo tottunut siihen ajatukseen.
Kun Toulanin ja Lepitren vuoro taas tuli, pyysi kuningatar, jos
hänen kohtalonsa todella kiinnitti heidän mieltään, heitä kertomaan
hänelle kuninkaan kuoleman yksityisseikat. Heidän myötätuntonsa
asetettiin täten murheelliselle koetukselle. Lepitre oli ollut mukana
mestauksessa; hän totteli kuningattaren käskyä.
Kuningatar pyysi saada ne sanomalehdet, joissa selostettiin mestausta.
Lepitre lupasi tuoda ne seuraavalla vartiovuorollaan; vartiovuoro tuli
aina kolmen viikon perästä.
Kuninkaan eläessä oli Templessä neljä kaupunginvirkamiestä, hänen
kuoltuaan vain kolme: yksi valvoi päivällä, kaksi yöllä. Toulan ja
Lepitre keksivät juonen voidakseen aina olla yhdessä yöllä vartiossa.
Vartioajat määrättiin arvalla; yhdelle lipulle kirjoitettiin:
_päivällä_ ja kahdelle muulle: _yöllä_. Jokainen nosti arvan hatusta;
sattuma määräsi, kuka sai yövartion.
Joka kerta, kun Lepitre ja Toulan olivat vartiossa, he kirjoittivat
päivällä kaikkiin kolmeen lappuun ja esittivät hatun sille
virkamiehelle, jonka tahtoivat syrjäyttää. Tämä pisti kätensä tuohon
tilapäiseen vaaliuurnaan ja nosti sieltä tietenkin lipun, johon oli
kirjoitettu sana päivällä. Toulan ja Lepitre hävittivät molemmat toiset
sadatellen sattumaa, joka heille antoi aina ikävämmän tehtävän, siis
yötyön.
Kun kuningatar tuli varmaksi molemmista valvojistaan, asetti hän
heidät, yhteyteen Maison-Rougen ritarin kanssa. Silloin tehtiin
päätös karkaamisyrityksestä. Kuningattaren ja madame Elisabethin
tuli paeta kaupungin upseerien valepuvussa, mukanaan upseerikortit,
jotka heille toimitettaisiin. Mitä lapsiin, se on madame Royaleen ja
perintöruhtinaaseen, tulee, oli huomattu, että mies, joka sytytti
Templen lamput, toi joka päivä mukanaan kaksi samanikäistä lasta
kuin prinsessa ja prinssi. Päätettiin, että Turgy, josta jo on ollut
puhetta, pukeutuisi lampunsytyttäjän pukuun ja veisi madame Royalen
sekä kruununprinssin mukanaan.
Sanokaamme parilla sanalla kuka Turgy oli.
Turgy oli kuninkaan entinen viinuri, joka oli tuotu Templeen samalla
kertaa kuin osa Tuileriein talonväestä, sillä kuninkaalla oli aluksi
hyvin järjestetty pöytäpalveluskunta. Ensimmäisenä kuukautena
tämä henkilökunta tuli maksamaan kansakunnan varoja kolme- tai
neljäkymmentätuhatta frangia.
Mutta kuten hyvin saattaa ymmärtää, ei sellaista tuhlausta saattanut
jatkua. Kommuuni järjesti asiat. Pääkokit, kokit, kokkipojat
erotettiin. Yksi ainoa tarjoilija säilytettiin, Turgy.
Turgy oli siis aivan luonnostaan yhteydenvälittäjänä vankien ja heidän
puoluelaistensa välillä, sillä Turgy saattoi käydä ulkona ja siis
myöskin viedä kirjelippuja ja tuoda mukanaan vastaukset.
Yleensä olivat nämä kirjeliput kierretyt tulpiksi karahvin suulle,
jossa tuotiin mantelimaitoa kuningattarelle ja madame Elisabethille.
Niihin oli kirjoitus tehty sitruunanmehulla ja se jäi senvuoksi
näkymättömäksi, ellei paperia asetettu valkean lähelle.
Kaikki oli valmiina pakoa varten, kun Tison eräänä päivänä sytytti
piippunsa karahvin tulpalla. Sitä mukaa kuin paperi paloi, hän näki
siihen ilmestyvän kirjaimia. Hän sammutti puoleksi palaneen paperin
ja vei jäännöksen Templen neuvostolle; siellä se aseteltiin valkean
lähelle; mutta ei voitu lukea muuta kuin pari hajallista sanaa; toinen
puolikas oli palanut hiileksi.
Kuitenkin tunnettiin kuningattaren käsiala. Tison kertoi kuulustelussa
muutamista kohteliaisuuden osoituksista, joita oli luullut huomanneensa
Lepitren ja Toulanin osoittaneen vangeille. Molemmat valtuusmiehet
ilmiannettiin kunnallishallitukselle, eivätkä he enää voineet saapua
Templeen.
Jäi vain Turgy.
Mutta epäluulo oli herännyt mitä suurimmassa määrässä; häntä ei
milloinkaan jätetty yksin prinsessojen läheisyyteen. Koko yhteys
ulkomaailman kanssa oli siten tullut mahdottomaksi.
Kuitenkin oli madame Elisabeth eräänä päivänä antanut Turgylle
puhdisteltavaksi pienen kultateräisen veitsen, jota hän käytti
hedelmien leikkelemiseen. Turgy oli epäillyt, että asia oli
salaperäinen, ja kuivatessaan veistä hän oli vetänyt kahvan pois.
Kahvassa oli kirjelippu.
Tämä kirje sisälsi salamerkkien aakkoset.
Turgy antoi veitsen madame Elisabethille takaisin; mutta läsnä ollut
kaupunginvirkamies riisti sen hänen käsistään ja tarkasti veitsen,
jonka terän hänkin nyt vuorostaan erotti kahvasta; onneksi ei kirje
enää ollut siinä. Virkamies otti veitsen siitä huolimalta takavarikkoon.
Silloin oli väsymätön Maison-Rougen ritari punonut tämän uuden juonen,
joka aiottiin panna toimeen Dixmerin juuri ostaman uuden talon avulla.
Kuitenkin olivat vangit vähitellen menettäneet kaiken toivonsa. Tänä
päivänä oli kuningatar, joka oli kauhistunut kadulta hänelle saakka
kuuluneita huutoja ja huomannut niistä, että oli kysymyksessä panna
syytteeseen girondistit, maltillisuuden viimeiset kannattajat, ollut
kuolettavan murheellinen. Girondistien kuoltua ei kuninkaallisella
perheellä ollut Konventissa keitään kannattajia.
Kello seitsemältä tarjottiin illallinen. Kaupunginvirkamiehet
tarkastivat kuten aina jokaisen lautasen, levittivät laitteestaan
kaikki lautasliinat toisen toisensa jälkeen, tutkivat leivän, kuka
haarukalla, ken sormillaan, rikkoivat makaroonit ja pähkinät, kaikki
pelosta, että ruoassa voisi olla kirje vangeille; sitten kun nämä
varovaisuustoimenpiteet oli päättyneet, kehoittivat he kuningatarta ja
prinsessoja istumaan pöytään sanomalla yksinkertaisesti:
»Capetin leski, saat syödä.»
Kuningatar pudisti päätään merkiksi, ettei hänen ollut nälkä.
Mutta tällä hetkellä tuli madame Royale kuin syleilläkseen äitiään ja
sanoi vallan hiljaa:
»Asettukaa pöytään, madame; luulen, että Turgy tekee teille merkkejä.»
Kuningatar vavahti ja kohotti päätänsä. Turgy seisoi häntä vastapäätä,
lautasliina vasemmalla käsivarrellaan ja oikea käsi silmällään.
Kuningatar nousi heti vastustelematta ja istuutui tavanmukaiselle
paikalleen.
Molemmat virkamiehet ottivat osaa ateriaan: heitä oli kielletty
jättämästä prinsessoja hetkeksikään yksin Turgyn kanssa.
Kuningattaren ja madame Elisabethin jalat tapasivat toisensa pöydän
alla ja painoivat toisiaan.
Kuningattaren istuessa suoraan Turgytä vastapäätä ei häneltä jäänyt
mikään tarjoilijan ele näkemättä. Sitäpaitsi olivat kaikki nämä eleet
niin luonnollisia, etteivät ne voineet herättää eivätkä herättäneetkään
virkamiehissä mitään epäluuloja.
Illallisen jälkeen korjattiin ruoka pois käyttämällä samoja
varovaisuustoimenpiteitä, kuin sitä pöytään tuodessakin: pienimmätkin
leivänmuruset koottiin ja tarkastettiin; sen jälkeen lähti ensimmäisenä
Turgy, sitten kaupunginvirkamiehet, mutta Tisonin vaimo jäi huoneeseen.
Tämä vaimo oli tullut hurjaksi ollessaan erossa tyttärestään, jonka
kohtalosta hän ei tiennyt mitään. Joka kerta kun kuningatar syleili
madame Royalea, hän sai raivonpuuskan, joka muistutti mielipuolisuutta;
usein myös kuningatar, jonka äidinsydän ymmärsi nämä äidintuskat,
pidättyi juuri sillä hetkellä, jolloin aikoi saada tämän lohdutuksen,
ainoan, mikä hänelle oli jäänyt, puristaa tytärtään rintaansa vastaan.
Tison tuli hakemaan muijaansa; mutta tämä selitti ensin, ettei hän
lähtisi ennenkuin Capetin leski oli mennyt makuulle.
Madame Elisabeth sanoi silloin kuningattarelle hyvää yötä ja meni
huoneeseensa.
Kuningatar riisuutui ja meni vuoteeseen samaten kuin madame Royalekin;
silloin otti Tisonin vaimo kynttilän ja lähti ulos.
Kaupungin virkamiehet makasivat jo telttavuoteissaan käytävässä.
Kuu, tuo kruunun kannikasta syövien kalpea vieras, sujahutti
ikkunaluukun raosta salaa vinosti lankeavan säteensä, joka johti
ikkunasta kuningattaren vuoteen jalkaan.
Hetken oli kaikki hiljaista ja ääneti huoneessa.
Sitten kääntyi ovi verkalleen saranoillaan, haamu solui valosäteen
kohdalle ja lähestyi vuoteen pääpuolta. Se oli madame Elisabeth.
»Huomasitteko?» kysyi hän hiljaa.
»Huomasin», vastasi kuningatar.
»Ja ymmärsitte?»
»Niin hyvin, etten voi sitä uskoa.»
»No niin, toistakaamme nuo merkit.»
»Ensin hän kosketti silmäänsä ilmoittaakseen meille, että hänellä oli
jotakin uutta kerrottavana.»
»Sitten hän vaihtoi lautasliinan vasemmalta käsivarreltaan oikealle,
mikä merkitsee, että puuhataan meidän vapauttamistamme.»
»Sitten hän nosti käden otsalleen merkiksi, että ilmoittamansa apu
tulee sisältäpäin eikä vieraalta.»
»Sitten kun pyysitte häntä olemaan unohtamatta huomenna
mantelimaitoanne, hän teki nenäliinaansa kaksi solmua.»
»Auttaja on siis vieläkin Maison-Rougen ritari. Mikä jalo sydän!»
»Se on hän», sanoi madame Elisabeth.
»Nukutteko, tyttöni?» kysyi kuningatar.
»En, äiti», vastasi madame Royale.
»Rukoilkaa siinä tapauksessa sen puolesta, jonka tiedätte.»
Madame Elisabeth palasi huoneeseen rasahduksenkaan kuulumalta, ja
viiden minuutin ajan kuului nuoren prinsessan ääni, joka puhui
Jumalalle yön hiljaisuudessa.
Tämä tapahtui juuri sillä hetkellä kun Morandin osoituksesta kuokan
ensimmäiset iskut kumahtivat pienessä talossa Corderie-kadun varrella.