Maurice ei olisi tullut perille nopeammin, vaikka hänellä olisi ollut
siivet.
Kadut olivat täynnä kansaa, mutta Maurice huomasi tämän tungoksen vain
siksi, että se viivytti häntä: väkijoukossa kerrottiin Konventin olevan
saarroksissa, että oli loukattu kansan majesteettia loukkaamalla sen
edustajia, että näitä estettiin poistumasta; ja tämä tuntui jonkin
verran uskottavalta, koska kuului hätäkellon läpätystä ja hälytystykin
jyrinää.
Mutta mitä välitti Maurice tällä hetkellä hälytystykistä ja
hätäkellosta? Mitä se häntä liikutti, pääsivätkö edustajat poistumaan
vai eivät, kun ei kielto ulottunut häneen? Hän piti kiirettä, muu oli
yhdentekevää.
Juostessaan hän kuvitteli Genevièven odottelevan häntä puutarhaan päin
aukenevan ikkunan ääressä, jotta huomattuaan hänet jo kaukaa voisi
hymyillä hänelle hurmaavimmalla tavallaan.
Dixmer olisi varmasti myöskin tietoinen tästä onnekkaasta paluusta,
ja hän ojentaisi Mauricelle suuren lujan kätensä, joka puristi niin
vilpittömästi ja niin uskollisesti.
Hän rakasti Dixmeriä tuona päivänä; rakastipa hän vielä Morandiakin ja
hänen mustaa tukkaansa sekä vihreitä silmälasejaan, joitten takana hän
tähän asti oli luullut nähneensä vain salakavalat silmät.
Hän rakasti koko luomakuntaa, sillä hän oli onnellinen; hän olisi ollut
valmis heittämään kukkia kaikille ihmisille, jolta he olisivat yhtä
onnellisia kuin hänkin.
Kuitenkin Maurice-parka pettyi toiveissaan; pettyi, kuten käy
yhdeksässätoista tapauksessa kahdestakymmenestä sellaiselle ihmiselle,
joka perustaa laskelmansa oman sydämensä tunteille.
Mauricen odottamaan hellän hymyn sijaan, jonka piti tervehtiä häntä
jo kaukaa, oli Geneviève päättänyt itsekseen osoittaa hänelle vain
kylmää kohteliaisuutta; heikko suoja sitä tulvaa vastaan, joka uhkasi
valloittaa Genevièven sydämen.
Hän oli vetäytynyt yläkerrassa olevaan huoneeseensa eikä aikonut tulla
alakertaan muuta kuin pyydettäessä.
Valitettavasti pettyi hänkin.
Ainoastaan Dixmer ei pettynyt; hän vaani Mauricea ristikon takaa ja
hymyili ivallisesti.
Kansalainen Morand istui tyynenä värjäämässä mustiksi pieniä häntiä,
joita oli aikomus kiinnittää valkoisiin kissannahkoihin, jotta niistä
tulisi kärpännahkoja.
Maurice työnsi auki lehtokujan pienen portin tullakseen tuttavallisesti
sisään puutarhan kautta; kuten ennenkin kilahti tiuku oven avautuessa
sillä erikoisella tavalla, joka ilmoitti tulijan olevan Mauricen.
Geneviève, joka seisoi suljetun ikkunansa takana, vavahti. Hän päästi
puoleksi nostetun kaihtimen putoamaan.
Ensimmäinen tunne, jonka Maurice sai tultuaan taloon, oli pettymys;
eipä siinä kyllin, ettei Geneviève odotellut häntä alakerran ikkunassa,
vaan Maurice tultuaan siihen pieneen salonkiin, jossa oli sanonut
jäähyväiset Genevièvelle, ei nähnyt tätä sielläkään, ja sen vuoksi
hänen oli pakko pyytää palvelijaa ilmoittamaan hänet, kuin olisi hän
kolmen viikon poissaolon aikana muuttunut vieraaksi.
Hänen sydäntänsä ahdisti.
Ensiksi hän näki Dixmerin; tämä riensi hänen luoksensa, sulki Mauricen
syliinsä ja päästi ilon huudahduksen.
Silloin Geneviève tuli alas; hän oli lyönyt poskiaan
helmiäisveitsellään saadakseen ne vertymään, mutta ei ollut astunut
kaikkia kahtakymmentä porrasta ennenkuin tuo keinotekoinen puna oli
hävinnyt ja veri paennut sydämeen.
Maurice näki Genevièven ilmestyvän oviaukon hämärään ja lähti hymyillen
häntä vastaan suudellakseen hänen kättänsä; silloin hän huomasi, kuinka
paljon tämä oli muuttunut.
Geneviève puolestaan näki kauhukseen, miten Maurice oli laihtunut ja
miten hänen katseensa oli kuumeinen ja kiiltävä.
»Siinä te siis olette, hyvä herra», sanoi hän voimatta hillitä
liikutustansa.
Aikomus oli ollut sanoa välinpitämättömällä äänellä:
»Hyvää päivää, kansalainen Maurice; miksi olette käynyt niin harvoin?»
Hänen tervehdyksensä tuntui Mauricesta kuitenkin vielä kylmältä, vaikka
lausutun ja ajatellun tervehdyksen ero oli näin suuri.
Dixmer katkaisi molemminpuoliset tarkastelut ja syytökset lyhyeen. Hän
käski tuoda päivällisen pöytään, sillä kello oli jo lähes kaksi.
Astuessaan ruokasaliin huomasi Maurice, että hänellekin oli valmiiksi
katettu.
Silloin saapui kansalainen Morand samassa kastanjanruskeassa puvussa ja
samoissa liiveissä kuin ennenkin. Hänellä oli aina vihreät silmälasit,
pitkät mustat suortuvat ja valkoinen röyhyspaita. Maurice oli niin
sydämellinen kuin saattoi koko tätä seuraa kohtaan, joka nyt hänen
silmiensä edessä tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin kaukaa.
Olikohan todella luultavaa, että Geneviève rakasti tätä pientä
kemistiä? Täytyipä olla hyvin rakastunut ja siis myös hyvin hullukin
saadakseen päähänsä sellaisia hassutuksia.
Sitäpaitsi ei tällä hetkellä olisi sopinut olla mustasukkainen.
Mauricen liivintaskussa oli Genevièven kirje ja hänen ilosta
pamppaileva sydämensä sykki sen alla.
Geneviève oli taas muuttunut vakavaksi. Naisen sielun rakenteessa
on se erikoisuus, että nykyhetki voi melkein aina hävittää hänestä
menneisyyden jäljet ja tulevaisuuden pelon.
Tuntiessaan itsensä onnelliseksi kykeni Geneviève taas hillitsemään
mielensä; hän oli siis rauhallinen ja kylmä, vaikkakin ystävällinen; jo
toinen mielentila, jota Maurice ei ollut kyllin voimakas ymmärtämään.
Lorin olisi löytänyt selityksen siihen Parnyn, Bertinin tai
Gentil-Bernardin runoista.
Tuli puhe uudesta jumalattaresta; girondistien kukistuminen sekä
uusi uskonto, joka siirsi taivaan valtakunnan kruunun naispuoliselle
haaralle, olivat päivän suuret tapahtumat. Dixmer väitti, ettei hän
olisi ollut pahoillaan, vaikka tämä verraton kunnia olisi tarjottu
Genevièvelle. Maurice yritti nauraa tälle sukkeluudelle. Mutta
Geneviève kannatti miehensä mielipidettä, ja Maurice jäi katselemaan
kumpaistakin ihmetellen, että isänmaallisuus saattoi siinä määrin
hämmentää niin teräväjärkisen miehen kuin Dixmerin ja niin runollisen
luonteen kuin Genevièven.
Morand selitti teoriaa valtiollisesta naisesta, lähtien Théroigne
de Méricourtista, elokuun 10 päivän sankarittaresta, ja päätyen
rouva Rolandiin, tuohon girondistien sieluun. Sitten hän ohimennen
syyti muutaman sanan kutojanaisia [Vallankumous-elämän uteliaita
tarkkailijoita, jotka mestauslavankin ympärillä kutoivat sukkaa,
odotellessaan päivän ohjelman suoritusta. — Suom.] vastaan. Nämä sanat
saivat Mauricen hymyilemään. Se oli kuitenkin julmaa pilaa näistä
isänmaanystävänaikkosista, joista sittemmin käytettiin iljettävää
nimitystä »giljotiinin nuolija!».
»Ei, kansalainen Morand», sanoi Dixmer, »kunnioittakaamme
isänmaallisuutta silloinkin, kun se joutuu harhateille».
»Mitä isänmaallisuuteen tulee», sanoi Maurice, »ovat naiset minun
mielestäni aina kyllin hyviä isänmaanystäviä, kunhan he eivät ole liian
kiihkeitä ylimysmielisiä».
»Olette varsin oikeassa», sanoi Morand; »tunnustan avoimesti pitäväni
yhtä kehnona naista, joka jäljittelee miehen tapoja, kuin miehuuttomana
miestä, joka solvaa naista, vaikkapa tämä olisi hänen pahin
vihollisensa».
Morand johti Mauricen ihan luonnollisesti arkaluontoiseen kysymykseen.
Maurice oli puolestaan vastannut tekemällä myöntävän merkin;
kilpakenttä oli vapaa ja silloin lisäsi Dixmer, kuin torvea toitottava
airut:
»Malttakaa, malttakaa, kansalainen Morand; toivoakseni suljette tästä
kuitenkin pois naiset, jotka ovat kansakunnan vihollisia.»
Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä vastausta Morandin puheeseen
ja Mauricen päännyökkäykseen. Hiljaisuuden katkaisi Maurice.
»Älkäämme sulkeko pois ketään», sanoi hän surullisena; »kansakunnan
vihollisina olleet naiset ovat mielestäni jo saaneet rangaistuksensa».
»Tarkoitatte Templen vankeja, Itävallatarta, Capetin sisarta ja
tytärtä», huudahti Dixmer niin nopeasti, että näitten sanojen sävy
kokonaan hävisi.
Morand kävi kalpeaksi odottaessaan nuoren kaupunginvirkamiehen
vastausta, ja jos olisi voitu nähdä, olisi sanottu, että hänen kyntensä
uursivat vaon hänen rintaansa, niin syvälle ne painuivat siihen.
»Juuri niin», sanoi Maurice, »juuri heistä minä puhuin».
»Mitä?» sanoi Morand äänellä, jonka vaivoin sai kuulumaan, »onko totta
mitä kerrotaan, kansalainen Maurice?»
»Ja mitä sitten kerrotaan?» kysyi nuori mies.
»Että vankeja kohdellaan säälimättömän pahoin ja että näin tekevät
toisinaan nekin, joitten velvollisuus olisi suojella heitä.»
»Muutamat ihmiset», sanoi Maurice, »eivät ansaitse ihmisen nimeä. On
olemassa raukkoja, jotka eivät ole olleet mukana taisteluissa, ja jotka
tuntevat tarvetta kiduttaa voitettuja, jotta he uskoisivat olevansa
voittajia.»
»Voi, te ette kuulu sellaisiin ihmisiin, siitä olen ihan varma»,
huudahti Geneviève.
»Madame», vastasi Maurice, »minulla oli vartiovuoro kuningasvainajan
mestauslavan vieressä. Minulla oli sapeli kourassa, ja seisoin siinä
tappaakseni omin käsin jokaisen, joka olisi yrittänyt pelastaa hänet.
Hänen saapuessaan minun kohdalleni minä kuitenkin otin hatun päästäni
ja kävi miten kävi, sanoin kääntyen miesteni puoleen:
'Kansalaiset, ilmoitan etukäteen, että lävistän miekallani ensimmäisen,
joka yrittää solvata entistä kuningasta.'
Ja minä vakuutan, ettei kukaan voi sanoa, että minun komppaniastani
olisi kuulunut ainoatakaan huutoa. Minä sitäpaitsi kirjoitin omin
käsin ensimmäisen niistä kymmenestätuhannesta ilmoitustaulusta, jotka
naulattiin pilkin Pariisia silloin kun kuningas palasi Varennesista:
'Joka tervehtii kuningasta, se suomitaan;
joka häntä solvaa, se hirtetään.'
No niin», jatkoi Maurice huomaamatta sitä kauheata vaikutusta, jonka
hänen sanansa aikaansaivat seurassa, »no niin, olen todistanut
olevani hyvä ja reilu isänmaanystävä, inhoavani kuninkaita ja heidän
puoluelaisiaan. No niin, olkoot mielipiteeni, jotka perustuvat lujaan
vakaumukseeni, mitkä hyvänsä, vaikka olenkin varma siitä, että
Itävallatar on suurelta osalta syynä Ranskan onnettomuuksiin, niin
ei koskaan, ei milloinkaan tule kukaan, ei Santerre itsekään, minun
läsnäollessani solvaamaan entistä kuningatarta.»
»Kansalainen», keskeytti Dixmer hänen puheensa pudistaen päätänsä
kuin mies, joka paheksuu sellaista rohkeutta, »ettekö tiedä, että
täytyy olla hyvin varma meistä puhuessaan tuollaisista asioista meidän
kuullemme?»
»Teidän kuullenne yhtä hyvin kuin muidenkin kuullen, Dixmer;
ja lisäänpä vielä: hän tulee kenties saamaan surmansa miehensä
mestauslavalla, mutta minä en kuulu niihin miehiin, jotka pelkäävät
naisia, ja niinä säästän aina itseäni heikompia.»
»Entä onko kuningatar», kysyi Geneviève arasti, »joskus osoittanut
teille, herra Maurice, panevansa arvoa tälle hienotunteisuudelle, johon
hän ei ensinkään ole tottunut?»
»Vanki on useat kerrat kiittänyt minua huolenpidostani, madame.»
»Siinä tapauksessa hän varmaankin odottaa teidän vartiovuoroanne
mielihyvän tuntein?»
»Luulenpa niin», vastasi Maurice.
»Siinä tapauksessa», sanoi Morand vavisten kuin nainen, »koska
tunnustatte, mitä nykyään ei enää kukaan tunnusta, että teillä on ylevä
sydän, te kai ette ahdista lapsiakaan?»
»Minäkö?» sanoi Maurice. »Kysykää Simon-konnalta, miltä maistuu sen
kaupunginvirkamiehen nyrkki, jonka läsnäollessa hän on juljennut lyödä
pientä Capetia.»
Tämä vastaus aiheutti äkillisen liikkeen Dixmerin pöydässä: koko seura
nousi kunnioittavasti seisaalleen. Maurice yksin jäi istumaan eikä
käsittänyt, että tämän ihailunpuuskan aiheuttajana oli hän itse.
»No, mitä on tapahtunut?» kysyi hän hämmästyneenä.
»Luulin, että joku huusi minua verstaan puolelta», vastasi Dixmer.
»Ei, ei», sanoi Geneviève. »Minäkin luulin niin ensin, mutta se olikin
erehdys.»
Jokainen istuutui paikalleen.
»Vai niin, te siis, kansalainen Maurice», sanoi Morand vapisevalla
äänellä, »olette se kaupunginvirkamies, josta on niin paljon puhuttu ja
joka niin uljaasti on puolustanut lasta?»
»Onko siitä puhuttu?» sanoi Maurice lapsellisen ja melkein ylevän
yksinkertaisesti.
»Kas, tuossa on jalo sydän», sanoi Morand nousten pöydästä, jottei
paljastaisi tunteitaan, ja vetäytyen työpajalle, ikäänkuin olisi
kiireellinen työ odottanut häntä.
»On, kansalainen», vastasi Dixmer, »kyllä siitä on puhuttu, ja
myönnettäköön, että kaikki pelottomat miehet, joilla on sydän
paikallaan, ovat kiittäneet teitä vaikka eivät ole tunteneetkaan».
»Pitäkäämme hänen nimensä salassa», sanoi Geneviève; »kunnia, jonka
hänelle antaisimme, olisi liian vaarallinen kunnia».
Siten tämän harvinaisen keskustelun kuluessa oli jokainen tietämättään
sanonut oman sanansa uljuudesta, uskollisuudesta ja hienotunteisuudesta.
Yleinen haltioituminen oli johtanut äänekkäisiin suosionosoituksiin.