Kuten Maurice oli edellisenä päivänä käskenyt sanomaan kenraali
Santerrelle, hän oli vakavasti sairaana.
Koko sinä aikana kun Maurice pysytteli sisällä, oli Lorin käynyt
säännöllisesti katsomassa häntä ja oli tehnyt kaiken voitavansa
saadakseen hänet suostumaan joihinkin huvituksiin. Mutta Maurice oli
pysynyt lujana. On olemassa sairauksia, joista ei tahdota parantua.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Lorin saapui noin kello yhdeltä.
»Mitä erikoista on tänään tapahtunut?» kysyi Maurice. Olet
suurenmoinen.»
Lorinilla oli todella tarkasti ohjesäännönmukainen puku: punainen
myssy, jakobiinitakki ja kolmivärinen vyöhyt sekä koristuksena vielä
ne kaksi työkalua, joita siihen aikaan sanottiin apotti Mauryn
alttarikalkeiksi ja joita sitä ennen ja sen jälkeen on sanottu
yksinkertaisesti pistooleiksi.
»Ensinnä on yleisesti puhuen», sanoi Lorin, »tapahtumassa girondistien
kukistuminen, joka toteutuu oikein rumpujen päristessä; tällä haavaa
kuumennetaan esimerkiksi luoteja punaisiksi Carrousel-aukiolla. Sitten,
puhuen yksityiskohdittain, on ylihuomenna suuri juhla, johon kutsun
sinut.»
»Mutta mitäs tänään on? Tulet hakemaan minut mukaasi, sanot?»
»Niin; tänään meillä on kertausharjoitus.»
»Mikä kertausharjoitus?»
»Sen suuren juhlan kertausharjoitus.»
»Rakas ystävä», sanoi Maurice, »tiedäthän, etten ole kahdeksaan päivään
käynyt ulkona; en siis enää ole perillä mistään ja kaipaan välttämättä
tietoja».
»Kuinka, enkö ole puhunut siitä sinulle?»
»Et ole kertonut mitään.»
»Ensinnäkin, rakas ystävä, tiedät, että olemme erottaneet Jumalan
vähäksi aikaa ja asettaneet hänen sijalleen Korkeimman olennon.»
»Niin, tiedän sen.»
»No niin, näyttää siltä, kuin olisi huomattu eräs seikka, nimittäin,
että Korkein olento oli maltillinen, rolandisti, girondisti.»
»Lorin, älä tee pilkkaa pyhistä asioista; en pidä siitä, tiedät sen
hyvin.»
»Minkä sille voi, rakas ystävä, täytyy olla oman aikansa lapsi. Minä
rakastin myöskin entistä Jumalaa, ennen kaikkea senvuoksi, että olin
siihen tottunut. Mitä Korkeimpaan olentoon tulee, näyttää siltä kuin
hänellä todella olisi vikoja, ja onkin kaikki käynyt hullusti sen
jälkeen kun hän tuli luonne ylös; viimein ovatkin lainsäätäjämme
julistaneet hänen menettäneen valtaistuimensa...»
Maurice kohautti hartioitaan.
»Kohauttele vain hartioitasi miten paljon haluat», sanoi Lorin.
»Me kätyrit Momuksen päätämme,
nimeen viisaustieteen me määräämme,
että hulluuden suurta jumalaa
vastedes erikseen palvotaan.
Niin että», jatkoi Lorin, »aiomme hiukan ihailla Jumalatar Järkeä».
»Ja sinä olet mukana kaikissa näissä naamiaisissa?» sanoi Maurice.
»Oi, hyvä ystävä, jos sinä tuntisit Järki-jumalattaren niinkuin minä,
olisit hänen innokkaimpia kannattajiaan. Kuulehan, haluan tutustuttaa
teidät, esitän sinut hänelle.»
»Jätä minut hullutuksiltasi rauhaan; tiedäthän hyvin, että olen
surullinen.»
»Sitä suuremmalla syyllä, helkkarissa. Hän saa sinut iloiseksi, hän on
hyvä tyttö... Mutta sinähän tunnet hänet, tuon ankaran jumalattaren,
jonka pariisilaiset aikovat kruunata laakerilehvillä ja panna ajamaan
kullatuissa paperivaunuissa! Se on... arvaapas...»
»Kuinka luulet, että minä sen arvaisin?»
»Se on Arthémise.»
»Arthémise?» sanoi Maurice vaivaten muistiaan tämän nimen herättämättä
minkäänlaisia muistoja hänessä.
»Niin, suuri tumma nainen, jonka tuttavaksi tulin viime vuonna...
oopperatanssiaisissa, päättäen siitä, että tulit kanssamme syömään
illallista ja juotit hänet humalaan.»
»Jaha, niin, se on totta», vastasi Maurice, »nyt muistan; se on siis
hän?»
»Hänellä on suurimmat mahdollisuudet. Olen esittänyt hänet kilpailuun:
kaikki termopyleläiset ovat luvanneet äänestää häntä. Kolmen päivän
kuluttua on yleiset vaalit. Tänään on valmistava ateria; tänään valamme
samppanjaa; ehkä valamme ylihuomenna vertamme! Mutta valukoon mikä
tahansa, Arthémisestä tulee jumalatar, tai piru minut perii! No niin,
lähde pois; autamme hänen yllensä tunikan.»
»Kiitos! Minusta ovat tuollaiset asiat aina olleet vastenmielisiä.»
»Jumalattaren pukeminenko? Hiisi vieköön, rakas ystävä, oletpa
vaativainen! Niin no, jos se on sinusta hauskempaa, niin minä autan
tunikan hänen ylleen ja sinä riisut sen pois.»
»Lorin, olen sairas, enkä ainoastaan ole surullinen, vaan toisten
iloisuus tekee minuun kipeätä.»
»Niin, siinäpä se, pelkään puolestasi, Maurice: et tappele enää, et
naura enää; mahtaisitkohan punoa salajuonia?»
»Minäkö? Suokoon Jumala, että niin tekisin!»
»Tarkoitat: suokoon Järki-jumalatar!»
»Jätä minut rauhaan, Lorin, en voi enkä tahdo lähteä ulos; olen
vuoteessa ja jään tänne.»
Lorin raapi korvallistaan.
»Hyvä», sanoi hän, »näen, kuinka asiat ovat».»
»Ja mitä sinä näet?»
»Näen, että odotat Järki-jumalatarta.»
»Helkkari!» huudahti Maurice, »henkevät ystävät ovat kovin kiusallisia;
mene tiehesi, laikka kiroon sinut ja jumalattaresi».
»Kiroo, kiroo...»
Maurice kohotti kätensä kirotakseen, mutta hänet keskeytti
kotiapulainen, joka astui sisään luoden veljelleen kansalaiselle
kirjeen.
»Kansalainen Agésilas», sanoi Lorin, »tulet sopimattomalla hetkellä;
isäntäsi oli juuri aikeissa tulla kaunopuheiseksi».
Maurice laski kätensä ja ojensi sen välinpitämättömästi kirjeitä
kohden; mutta tuskin hän oli koskettanut siihen, kun hän vavahti,
katseli sitä ahnaasti, ahmi silmillään kirjoitusta ja sinettiä ja
tullen vallan kalpeaksi, kuin olisi voinut pahoin, rikkoi sinetin.
»Ahaa, aha!» mutisi Lorin, »siinähän harrastuksemme herää, siltä
näyttää».
Maurice ei kuunnellut enää, hän luki koko sielullaan niitä muutamia
rivejä, jotka Geneviève oli kirjoittanut. Luettuaan ne hän luki ne
uudestaan kaksi, kolme, neljä kertaa; sitten hän pyyhki otsansa ja
antoi kätensä vaipua katsellen Lorinia tylsänä.
»Perhana», sanoi Lorin, »näyttääpä, kuin olisi tuossa kirjeessä
tärkeitä uutisia».
Maurice luki kirjeen viidennen kerran ja uusi puna nousi hänen
kasvoilleen. Hänen kuivuneet silmänsä kostuivat, ja syvä huokaus pääsi
hänen rinnastaan; sitten hän äkkiä, unohtaen sairautensa ja siitä
johtuvan heikkoutensa, hyppäsi vuoteestaan.
»Vaatteeni!» huusi hän ällistyneelle kotiapulaisellensa, »vaatteeni,
rakas Agésilas! Niin, Lorin parka, kunnon Lorin, tätä minä odottelin
joka päivä, mutta sanoakseni totuuden en uskonut sen tapahtuvan.
Tuossa, valkeat housut ja röyhyspaita; käherrä tukkani ja aja partani
heti paikalla!»
Kotiapulainen kiirehti suorittamaan Mauricen käskyt, laittoi hänen
tukkansa ja ajoi hänen partansa kädenkäänteessä.
»Voi, saan nähdä hänet! saan nähdä hänet taas!» huudahti nuori mies;
»Lorin, en tosiaankaan ole tähän asti tiennyt, mitä onni on».
»Maurice-parka», sanoi Lorin, »luulenpa, että tarvitsisit sitä
vieraskäyntiä, jota sinulle suosittelin».
»Voi, rakas ystävä», huudahti Maurice, »suo anteeksi; mutta minulla ei
todellakaan enää ole järkeäni tallella».
»Tarjoan siinä tapauksessa omani sinulle», sanoi Lorin nauraen tälle
kauhealle sutkaukselle.
Muita ihmeellisintä oli, että Mauricekin nauroi sille. Onnellisuus oli
vapauttanut hänen mielensä. Eikä siinä kyllin.
»Otappa», sanoi hän leikaten kukkien peitossa olevan appelsiinipuun
oksan, »tarjoa tämä kukkavihko minun puolesi ani Mausoloksen arvoisalle
leskelle».
»Kernaasti minun puolestani!» huudahti Lorin, »tämähän on hienoa
kohteliaisuutta. Annanpa sinulle vielä anteeksikin. Sitäpaitsi minusta
näyttää, että olet lopullisesti rakastunut, ja olen aina tuntenut
suurta kunnioitusta kovaonnisia kohtaan.»
»No niin, olen rakastunut», huudahti Maurice, jonka sydämestä riemu
purkautui esille; »olen rakastunut, ja voin nyt myöntää sen, koska hän
rakastaa minua; sillä koska hän kerran pyytää minua taas tulemaan,
todistaahan se, että hän rakastaa minua, eikö niin, Lorin?»
»Varmasti», vastasi Järki-jumalattaren palvoja hyväntahtoisesti; »mutta
ole varovainen, Maurice: tapa, millä asian otat, saa minut pelkäämään...
On lempi Egerian useinkin
vain petos Kupidon, tuon tyrannin.
Jos joudut viereen naisen viisaimmankin
ja itses unohdat, niin olet vanki.
Jos Järjelle vain avaat syömmes ukset,
kuin minä, säästyy sulta hullutukset.»
»Hyvä! hyvä!» huusi Maurice taputtaen käsiään.
Sitten hän sai käpälät allensa, harppasi alas portaita neljä askelmaa
kerrallaan, saapui rantakadulle ja kiirehti tunnettuun suuntaan
vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.
»Luulenpa, että hän paukutti minulle käsiään, Agésilas», sanoi Lorin.
»Niin, aivan varmasti, kansalainen, eikä siinä mitään ihmeellistä
olekaan, sillä runonne oli hyvin sievä.»
»Siinä tapauksessa hän on sairaampi kuin luulinkaan», sanoi Lorin.
Ja sitten hänkin vuorostaan laskeutui portaita alas, mutta
rauhallisemmin. Arthémise ei ollut Geneviève.
Tuskin oli Lorin kukkiville appelsiinipuunoksineen saapunut
Saint-Honoré-kadulle, kun joukko nuoria kansalaisia, joille hän,
riippuen mielentilastaan, tavallisesti oli jaellut joko kymmenen
centimiä tai potkuja istumalihaksiin, seurasi häntä kunnioittavasti,
luullen häntä varmasti sellaiseksi hyveelliseksi mieheksi,
jolle Saint-Just oli ehdottanut anneltavaksi valkoisen puvun ja
appelsiinikukkavihkon.
Kun saattue koko matkan lakkaamatta kasvoi, sillä tähänkin aikaan oli
hyveellinen mies harvinainen nähtävyys, oli useita tuhansia nuoria
kansalaisia koolla silloin kun kukkavihko ojennettiin Arthémiselle;
kunnianosoitus, jonka johdosta useat toiset Järjet, jotka olivat
liittyneet joukkoon, närkästyivät niin, että saivat päänkivistystä.
Samana iltana levisi Pariisissa kuuluisa juhlakantaatti:
»Eläköön jumalallinen Järki,
valo viehkeä, puhdas liekki.
Ja kun se on säilynyt aina meidän päiviimme saakka ilman tekijän
nimeä, mikä on tuottanut paljon päänvaivaa vallankumouksellisille
muinaistutkijoille, rohkenemme melkein valallamme vahvistaa, että sen
laati ystävämme Hyacinthe Lorin kauniille Arthémiselle.