Kertomiemme tapausten jälkeisenä päivänä, toisin sanoen kesäkuun
ensimmäisenä, kello kymmenen aamulla istui Geneviève tavanmukaisella
paikallaan ikkunan ääressä; hän ihmetteli, miksi kolmen viikon ajan
aamut olivat hänen mielestään valjenneet niin surullisina, miksi päivät
kuluivat niin hitaasti, ja miksi hän, joka ennen odotti iltaa niin
kiihkeästi, nyt pelkäsi sen tuloa.
Etenkin olivat hänen yönsä ikävät; ennen ne olivat olleet niin
suloiset, nuo yöt, jolloin hän oli uneksinut edellisestä päivästä ja
huomisesta.
Tällä hetkellä hänen katseensa kohdistui uhkeaan laatikkoon, jossa
kasvoi juovikkaita ja punaisia neilikoita; ne hän oli talven mentyä
muuttanut siitä pienestä kasvihuoneesta, jossa Mauricea oli pidetty
vankina, saadakseen ne kukkimaan huoneessaan.
Maurice oli opettanut hänet kasvattamaan niitä siinä mahonkisessa
kukkalavassa, johon ne oli suljettu; Geneviève oli kastellut,
leikannut, sitonut niitä itse niin kauan kun Maurice oli ollut
hänen luonaan; sillä iltaisin, kun Maurice saapui, oli Genevièven
lapana näyttää hänelle, miten nämä suloiset kukat olivat yön aikana
kehittyneet heidän yhteisen huolenpitonsa ansiosta. Mutta kun Maurice
oli lakannut käymästä, olivat neilikkaparat jääneet hoidotta ja
siksi olivat veltoiksi käyneet nuppuraukat huolenpidon puutteessa ja
unohdettuina jääneet tyhjiksi ja nuokkuivat kellastuneina rintanojan
toiselle puolelle, jonne putoilivat puoleksi kuihtuneina.
Geneviève ymmärsi tästä yhdestä näystä oman surullisuutensa syyn.
Hän mietti itsekseen, että kukkien laita on sama kuin muutamien
ystävyyssuhteittenkin, joita ravitaan, joita viljellään intohimon
voimalla ja jotka silloin avartavat sydämen; jonakin aamuna katkoo
oikku tai onnettomuus ystävyyden juuret, ja sydän, jonka tämä ystävyys
oli herättänyt eloon, painuu taas kokoon raukeana ja kuihtuneena.
Nuori nainen tunsi silloin sydämensä kauhean ahdistuksen; tunne,
jota vastaan hän oli tahtonut taistella ja jonka hän oli toivonut
voittavansa, taisteli yhä vielä hänen ajatustensa sopukoissa enemmän
kuin koskaan ennen, huutaen kuolevansa vain yhdessä tämän sydämen
keralla; silloin hän oli hetken epätoivoinen, sillä hän tunsi taistelun
käyvän hänelle yhä mahdottomammaksi; hän kumartui hitaasti, suuteli
kuihtunutta nuppua ja nyyhkytti.
Hänen miehensä astui huoneeseen juuri kun Geneviève kuivasi silmiään,
Mutta Dixmer oli puolestaan niin omien mietteillensä vallassa, ettei
huomannut sitä tuskanpuuskaa, joka hänen vaimollaan oli, eikä havainnut
hänen punaisia silmiään, jotka olisivat antaneet hänet ilmi.
Tosin Geneviève miehensä nähdessään nousi äkkiä, juoksi hänen luokseen
kääntyen selin ikkunaan ja siten käänsi kasvonsa puolivarjoon.
»No mitä kuuluu?» kysyi hän.
»Ei mitään uutta; mahdotonta päästä hänen lähellensä, mahdotonta
lähettää hänelle tietoja; mahdotonta edes päästä häntä näkemään.»
»Kuinka!» huudahti Geneviève, »vaikka koko Pariisi pitää semmoista
meteliä».
»Niin, juuri tämä meteli on tehnyt valvojat kaksin verroin
epäluuloisiksi; he ovat pelänneet, että yleistä kiihtymystä
hyväksikäyttäen tehtäisiin jokin yritys Templen kimppuun, ja juuri
sillä hetkellä kun hänen majesteettinsa aikoi nousta porrastasanteelle,
antoi Santerre käskyn, ettei kuningattaria, madame Elisabethia eikä
madame Royalea lasketa ulos.»
»Ritariparka, hän on varmasti kovin harmissaan.»
»Hän oli epätoivon vallassa nähdessään tämän tilaisuuden livahtavan
käsistämme. Hän kävi niin kalpeaksi, että minun täytyi viedä hänet
syrjään, jottei hän antaisi itseään ilmi.»
»Mutta», kysyi Geneviève arasti, »eikö Templessä ollut ketään tuttua
kaupunginvirkamiestä?»
»Olisihan siellä pitänyt olla yhden, mutta hän ei tullutkaan.»
»Kuka sitten?»
»Kansalainen Maurice Lindey», sanoi Dixmer äänellä, jonka koetti tehdä
välinpitämättömäksi.
»Ja miksi hän ei tullut?» kysyi Geneviève koettaen samalla tavalla
hillitä itseään.
»Hän oli sairaana.»
»Hänkö, sairaana?»
»Niin, vieläpä vakavasti. Niin isänmaanystävä kuin onkin, kuten hyvin
tiedätte, on hänen ollut pakko luovuttaa vuoronsa toiselle.»
»Voi, hyvä Jumala, vaikka hän olisikin ollut siellä, Geneviève», jatkoi
Dixmer, »ymmärrättehän nyt, että asia olisi ollut sama. Kun välimme
ovat rikki, olisi hän ehkä karttanut puhumasta minulle.»
»Luulen, hyvä ystävä», sanoi Geneviève, »että liioittelette tilanteen
vakavuutta, Hra Maurice saattaa olla tulematta tänne jonkin oikun
vuoksi tai ei tahdo nähdä teitä joistakin turhanpäiväisistä syistä;
muttei hän silti ole vihollisemme. Hänen kylmyytensä ei estä häntä
olemasta kohtelias, ja jos hän näkee teidän tulevan luoksensa, olen
varma, että hän tulee puolitiehen vastaan.»
»Geneviève», sanoi Dixmer, »siihen, mitä me odotimme Mauricelta,
tarvittaisiin enemmän kuin pelkkää kohteliaisuutta, oikeata ja harrasta
ystävyyttä. Tämä ystävyys on särkynyt; siltä taholta ei enää voi toivoa
mitään.»
Dixmer päästi syvän huokauksen, ja hänen muuten niin tyyni otsansa
rypistyi surusta.
»Mutta», sanoi Geneviève arasti, »jos luulette hra Mauricen olevan niin
tärkeän suunnitelmillenne...»
»Siinä määrin», vastasi Dixmer, »etten usko onnistuvani ilman häntä».
»No niin, miksi ette siis yritä uudelleen lähestyä kansalaista
Lindeytä?»
Genevièvestä tuntui kuin olisi, hänen mainitessaan nuoren miehen
sukunimen, hänen äänensävynsä ollut vähemmän hellä kuin käyttäessä
ristimänimeä.
»Ei», vastasi Dixmer pudistaen päätänsä, »ei, olen tehnyt kaikki, minkä
olen voinut: uusi yritys näyttäisi omituiselta ja herättäisi varmasti
epäluuloja; ei, Geneviève, katsokaa, minä näen pitemmälle kuin te tässä
asiassa: Mauricen sydämen pohjassa on haava.»
»Haava?» kysyi Geneviève hyvin liikutettuna. »Voi, hyvä Jumala, mitä
sillä tarkoitatte? Puhukaa, rakas ystävä!»
»Tarkoitan, ja te olette siitä yhtä varma kuin minäkin, Geneviève,
että kansalaisen Lindeyn ja meidän väliemme rikkoutumiseen on olemassa
syvempi syy kuin pelkkä oikku.»
»Ja minkä te siis luulette olevan syynä?»
»Luultavasti ylpeyden», sanoi Dixmer terävästi.
»Ylpeyden?»
»Niin, hän osoitti meille suuren kunnian, ainakin omasta mielestään,
tämä hyvä Pariisin porvari, tämä puoliylhäisön lakimies, verhoamalla
närkästyksensä isänmaallisuuden vaippaan; hän osoitti meille kunnian,
tämä piirissään, kerhossaan, kaupunginhallituksessa kaikkivaltias
tasavaltalainen, suostumalla turkkurin ystäväksi. Ehkä olemme tehneet
liian vähän lähentyäksemme häntä, ehkä olemme laiminlyöneet jotakin.»
»Mutta», sanoi Geneviève, »jos olemme tehneet liian vähän, jos olemme
laiminlyöneet jotakin, niin tuntuu minusta kuitenkin, että astumanne
askel korvaa tuon kaiken».
»Niin, jos oletetaan, että loukkaus on tapahtunut minun puoleltani;
mutta jos se päinvastoin olisi tullut teidän puoleltanne?»
»Minunko puoleltani! Ja miten luulette, että olisin loukannut hra
Mauricea?» sanoi Geneviève hämmästyneenä.
»Niin, kuka tietää, kun on sellainen luonne? Ettekö te itse, vieläpä
ensimmäisenä, syyttänyt häntä oikusta? Siinäpä se, johdun alkuperäiseen
ajatukseeni takaisin, Geneviève; olitte väärässä, kun ette kirjoittanut
Mauricelle.»
»Minäkö», huudahti Geneviève, »sitäkö te ajattelette?»
»En vain ajattele sitä», sanoi Dixmer, »vaan olen ajatellut sitä paljon
niiden kolmen viikon kuluessa, jotka välimme ovat olleet rikki».
»Ja...?» kysyi Geneviève arasti.
»Ja pidän tätä askelta ihan välttämättömänä.»
»Voi», huudahti Geneviève, »ei, ei, Dixmer, älkää vaatiko sitä minulta!»
»Tiedätte, Geneviève, etten milloinkaan vaadi teiltä mitään; pyydän
ainoastaan. No niin, kuuletteko, pyydän, että kirjoitatte Mauricelle.»
»Mutta...» intti Geneviève.
»Kuulkaapa», jatkoi Dixmer keskeyttäen hänet, »joko on teidän ja
Mauricen välillä olemassa vakavia riidan aiheita, sillä mitä minuun
tulee, ei hän ole koskaan valittanut käytöstäni, tai johtuu epäsopunne
jostakin lapsellisuudesta».
Geneviève ei vastannut mitään.
»Jos epäsopunne johtuu lapsellisuudesta, olisi teiltä hullusti tehty
pitkittää sitä iankaikkisesti: jos sillä on vakava aihe, ei meidän ole,
sillä kannalla kuin asiamme ovat, ymmärtäkää se, otettava huomioon
arvokkuuttamme eikä itserakkauttamme. Emme voi asettaa vaakalaudalle
nuorten riitoja, silloin kun äärettömät edut ovat kysymyksessä, uskokaa
minua! Koettakaa voittaa itsenne, kirjoittakaa pari sanaa kansalaiselle
Lindeylle, niin hän palaa.»
Geneviève mietti hetkisen.
»Mutta», sanoi hän, »eikö voisi löytää muuta keinoa, joka olisi
vähemmän vaarallinen, jotta teidän ja hra Mauricen välille palaisi
yhteisymmärrys?»
»Vaarallinen, sanotte te? Mutta sehän on päinvastoin ihan luonnollinen
keino, niin minusta tuntuu.»
»Ei, ei minusta, hyvä ystävä.»
»Olette hyvin itsepäinen, Geneviève.»
»Sallikaa minun sanoa, että huomaatte sen nyt vasta ensimmäisen kerran.»
Dixmer, joka jo kotvan aikaa oli hypistellyt nenäliinaansa, kuivasi
hien peittämää otsaansa.
»Niin», sanoi hän, »ja sitähän varten olen yhä enemmän ihmeissäni».
»Hyvä Jumala», sanoi Geneviève, »onko mahdollista, Dixmer, ettette
yhtään ymmärrä vastahakoisuuteni syitä, vaan että tahdotte pakottaa
minut puhumaan?»
Heikko ja äärimmilleen jännittynyt kun Geneviève oli, hänen päänsä
vaipui äkkiä rinnalle ja hänen kätensä nytkähtivät sivulle.
Dixmer näytti ankarasti hillitsevän mielensä, tarttui Genevièven
käteen, pakotti hänen kohottamaan päänsä, katsoi häntä silmiin ja
purskahti nauramaan niin remuavasti, että se olisi Genevièvestâ
tuntunut varsin väkinäiseltä, ellei hän olisi ollut niin kiihdyksissä
tällä hetkellä.
»Näen, miten asiat ovat», sanoi hän; »te olette todella oikeassa.
Minä olin sokea. Niin älykäs kuin olettekin, rakas Genevièveni, niin
hienostunut kuin olettekin, olette antanut typerälle ajatukselle
vallan, olette pelännyt, että Maurice rakastuisi teihin.»
Geneviève tunsi, kuin olisi kuolettava kylmyys tunkeutunut hänen
sydämeensä asti. Hänen miehensä ivatessa sitä rakkautta, jota Maurice
tunsi häntä kohtaan, rakkautta, jonka koko hurjuuden hän ymmärsi
tuntiessaan tämän nuoren miehen luonteen, rakkautta, joka herätti
hänen omassa sydämessään vastakaikua, vaikka hän ei myöntänytkään sitä
itselleen muuta kuin tunnonvaivojen muodossa, tämä iva kivetytti hänet.
Hänellä ei ollut voimaa katsoa mieheensä. Hän tunsi, ettei kyennyt
vastaamaan.
»Olen arvannut, enkö olekin?» loisti Dixmer. »No niin, olkaa varma,
ettei niin ole laita, Geneviève, minä tunnen Mauricen; hän on kiihkeä
tasavaltalainen, jonka sydämessä ei ole muuta rakkautta kuin rakkaus
isänmaahan.»
»Hyvä herra», huudahti Geneviève, »oletteko varma siitä, mitä sanotte?»
»Olen, se on ihan varmaa», vastasi Dixmer; »jos Maurice rakastaisi
teitä, niin hän, sen sijaan että riitautuisi minun kanssani,
olisi kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias sille, jota aikoo
pettää. Jos Maurice rakastaisi teitä, ei hän olisi niin helposti
luopunut perheystävän nimestä, jonka avulla tavallisesti peitetään
tämänlaatuiset petokset.»
»Älkää Herran nimessä», huudahti Geneviève, »laskeko leikkiä
sellaisista asioista!»
»En laske leikkiä, madame; sanon teille vain, ettei Maurice rakasta
teitä, siinä kaikki.»
»Ja minä, minä», huudahti Geneviève punastuen, »minä sanon teille, että
olette erehtynyt».
»Siinä tapauksessa», jatkoi Dixmer, »on Maurice, joka voimakkaana
miehenä mieluummin on vetäytynyt pois kuin pettänyt talon isännän
luottamuksen, rehellinen mies: ja kun rehelliset miehet ovat
harvinaisia, Geneviève, ei milloinkaan voida tehdä kyllin paljon
saadakseen heidät palaamaan, silloin kun he ovat vetäytyneet meistä
eroon. Geneviève, te kirjoitatte Mauricelle, kirjoitattehan?»
»Oi hyvä Jumala!» sanoi nuori nainen. Ja hän peitti kasvonsa käsiinsä,
sillä juuri se mies, jolta hän oli toivonut apua vaaran hetkellä,
vetäytyi äkkiä pois ja syöksi hänet kuiluun sen sijaan että olisi häntä
pidättänyt.
Dixmer katseli häntä hetken; sitten hän nauroi väkinäisesti.
»Kas niin, rakas ystävä», sanoi hän, »heittäkää tuo naisen itserakkaus;
jos Maurice uudelleen aikoo tehdä teille kauniita tunnustuksia, niin
naurakaa tälläkin kertaa, kuten ennenkin. Tunnen teidät, Geneviève,
teillä on ylevä ja jalo sydän. Luotan teihin.»
»Voi», huudahti Geneviève soluen tuolilta alas siten, että hänen toinen
polvensa kosketti permantoa, »voi hyvä Jumala, kuka voi olla varma
toisesta, kun ei kukaan voi luottaa edes itseensäkään?»
Dixmer kävi niin kalpeaksi, kuin olisi kaikki veri vetäytynyt sydämeen.
»Geneviève», sanoi hän, »olen tehnyt väärin tuottaessani teille kaiken
sen tuskan, mitä olette nyt saanut kärsiä. Minun olisi tullut sanoa
teille heti: Geneviève, me elämme suurten uhrauksien aikaa; Geneviève,
minä uhraan kuningattarelle, hyväntekijällemme, en ainoastaan
käsivarttani, en vain päätäni, vaan myöskin onneni; toiset antavat
hänelle henkensä. Minä annan hänelle enemmän kuin henkeni, panen
alttiiksi kunniani; eikä minun kunniani, jos se häviääkin, ole muuta
kuin yksi kyynel lisää siihen tuskien mereen, joka pian nielee Ranskan.
Mutta minun kunniani ei olekaan missään vaarassa, kun se on sellaisen
naisen käsissä kuin minun Genevièveni.»
Ensimmäisen kerran oli Dixmer paljastanut koko ajatuksensa.
Geneviève kohotti päänsä, kiinnitti häneen kauniit, ihastuneet
silmänsä, nousi hitaasti seisomaan ja tarjosi otsansa miehensä
suudeltavaksi.
»Tahdotteko että kirjoitan?» sanoi hän.
Dixmer nyökkäsi.
»Sanelkaa siis.» Ja hän otti kynän.
»Eipä suinkaan», sanoi Dixmer; »on kylliksi, että käytämme,
väärinkäytämme ehkä tätä arvoisaa nuorta miestä; ja koska hän tekee
sovinnon meidän kanssamme saatuaan kirjeen Genevièveltä, tulee tämän
kirjeen olla Genevièven eikä hra Dixmerin kirjoittama».
Ja Dixmer suuteli vaimonsa otsaa toistamiseen, kiitti häntä ja lähti.
Silloin kirjoitti Geneviève vavisten:
»Kansalainen Maurice.
Tiesitte, miten paljon mieheni rakasti teitä. Onko kolme eron viikkoa,
jotka meistä ovat tuntuneet vuosisadalta, saattanut teidät unohtamaan
hänet? Tulkaa, me odotamme teitä: paluunne tulee olemaan todellinen
juhla.