Kuuluisana toukokuun 31 päivänä, jolloin hätäkello ja hälytysrumpu
kumahtelivat päivänsarastuksesta asti, marssi Saint-Victorin
esikaupungin pataljoona Templeen.
Kun kaikki tavanmukaiset muodollisuudet oli suoritettu ja vartiot
jaettu, nähtiin päivystävien kaupunginvirkamiesten saapuvan, ja tuotiin
neljä lisätykkiä niiden tykkien lisäksi, jotka olivat patteriasemassa
Templen portilla.
Samalla kertaa kuin kanuunat, saapui Santerre harteillaan keltaisesta
villakankaasta tehdyt olkaimet ja puvussaan suuret rasvapilkut, joista
isänmaallisuus kuvastui.
Hän tarkasti pataljoonansa, jonka huomasi olevan kohtuullisessa
kunnossa, ja luki kaupunginvirkamiehet, joita ei ollut muuta kuin kolme.
»Miksi kolme kaupunginvirkamiestä?» kysyi hän, »ja kuka on se huono
kansalainen, joka on jäänyt pois?»
»Kansalainen kenraali, poissaoleva ei kuitenkaan ole laimea», vastasi
vanha tuttavamme Agricola; »sillä hän on Lepelletierin piirin sihteeri,
thermopyleläisten urhea päällikkö, kansalainen Maurice Lindey».
»Hyvä, hyvä», sanoi Santerre; »tunnen yhtä hyvin kuin sinäkin
kansalaisen Maurice Lindeyn isänmaallisuuden, mikä ei kuitenkaan estä,
ellei hän kymmenen minuutin kuluessa saavu, hänen nimensä merkitsemistä
poissaolevien luetteloon».
Ja Santerre syventyi toisiin yksityiskohtiin.
Muutaman askelen päässä kenraalista oli, juuri hänen lausuessaan nämä
sanat, syrjässä toisista muuan jääkärikapteeni ja eräs sotamies; toinen
nojasi kivääriinsä, toinen istui tykin päällä.
»Kuulitteko?» sanoi kapteeni sotamiehelle puoliääneen: »Maurice ei ole
vieläkään saapunut».
»Niin, mutta hän kyllä saapuu, olkaa rauhallinen, ellei vain ole kapina
syntynyt.»
»Jollei hän voisikaan saapua», sanoi kapteeni, »sijoitan teidät
vartiomieheksi porraskäytävään, ja kun hän luultavasti kapuaa torniin,
voitte sanoa hänelle pari sanaa».
Tällä hetkellä astui pihaan mies, jonka kolmivärisestä vyöhyestä
saattoi tuntea kaupunginvirkamieheksi; kuitenkin oli tämä mies
kapteenille ja jääkärille tuntematon, ja heidän katseensa kiintyivätkin
heti häneen.
»Kansalainen kenraali», sanoi vastatullut kääntyen Santerren puoleen,
»pyydän sinua hyväksymään minut kansalaisen Maurice Lindeyn asemesta,
joka on sairas; tässä on lääkärin todistus; minun vuoroni tulisi
kahdeksan päivän perästä, vaihdan nyt hänen kanssaan; kahdeksan päivän
perästä hän ottaa minun vuoroni, kuten minä tänään otan hänen».
»Jos vain Capetit vielä elävät kahdeksan päivän perästä», sanoi muuan
kaupunginvirkamiehistä.
Santerre vastasi hymyilemällä pilalle, jonka tuo innokas sai osakseen;
sitten hän sanoi, kääntyen Mauricen valtuutetun puoleen:
»Hyvä on, mene kirjoittamaan nimesi Maurice Lindeyn sijasta ja merkitse
muistutussarekkeeseen tämän vaihdon syyt.»
Tällä välin olivat kapteeni ja jääkäri katselleet toisiaan yllätetyn
iloisina.
»Viikon perästä», sanoivat he toisilleen.
»Kapteeni Dixmer», huusi Santerre, »sijoittukaa komppanianne kanssa
puutarhaan».
»Tulkaa, Morand», sanoi kapteeni toverilleen jääkärille.
Rumpu pärisi ja komppania lähti nahkurimestarin johdolla sille
määrätylle taholle.
Kiväärit pantiin kokoon, ja komppania hajaantui ryhmiin, jotka
ryhtyivät kuljeskelemaan edestakaisin miten mieli teki.
Heidän kävelypaikkansa oli sama puutarha, jossa kuninkaallinen perhe
oli Ludvig XVI:n eläessä käynyt jaloittelemassa. Tämä puutarha oli
tyhjä, kuivettunut ja autio, siitä kun oli hävitetty tyystin kaikki
kukat, puut ja vihanta nurmikin.
Noin viidenkolmatta askelen päässä siitä muurinosasta, joka oli
Porte-Foin-kadulle päin, oli hökkeli, jonka sotilaista huolta pitävä
kaupunginhallitus oli sallinut rakentaa Templessä vartiossa olevien
kansalliskaartilaisten paremmaksi mukavuudeksi, ja nämä saivat sieltä
ruokaa ja juomaa metelin aikana, jolloin oli kielletty lähtemästä
kaupungille. Tämän pienen linnansisäisen ulkoravintolan pitäjän toimi
oli ollut kovin haluttu; viimein oli oikeus annettu eräälle mainiolle
isänmaanystävälle, erään elokuun 10 päivänä tapetun esikaupunkilaisen
leskelle, nimeltä Plumeau.
Tämä pieni laudoista ja savesta tehty mökki sijaitsi keskellä entisiä
kukkalavaa, jonka reunoista vielä oli näkyvissä kääpiöpuksipuista tehty
pensasaita. Mökissä oli vain yksi huone, joka oli noin kaksitoista
jalkaa kumpaankin suuntaan, ja sen alla oli kellari, jonne päästiin
maahan karkeasti koverrettuja portaita myöten. Siellä Plumeaun leski
säilytti juoma- ja ruokatavaransa, joita hän ja hänen kahden- tai
viidentoistavuotias tyttönsä vuorotellen pitivät silmällä.
Heti kun kansalliskaartilaiset olivat saapuneet vartiopaikalleen,
ryhtyivät siis toiset, kuten olemme jo kertoneet, käyskentelemään
puutarhassa, toiset juttelemaan vartijoitten kanssa, muutamat
katselemaan muuriin tehtyjä piirustuksia, joilla kaikilla oli
isänmaallinen aihe, kuten hirtetty kuningas ja otsake: »Hra Véto
ottamassa ilmakylpyä», tai giljotinilla teloitettu kuningas ja
kirjoitus: »Hra Véto sylkemässä säkissä»; muutamat tekemään ehdotuksia
rouva Plumeaulle sellaisten ruokalajien valmistuksesta, jotka heidän
suurempi tai pienempi ruokahalunsa johdatti mieleen.
Näitten jälkimäisten joukossa olivat kapteeni ja jääkäri, joista jo on
ollut puhe.
»Kas, kapteeni Dixmer», sanoi sotilaskojun emäntä, »minulla on
kuuluisaa Saumurin viiniä, tulkaa».
»Hyvä on, kansatar Plumeau; mutta Saumurin viini ei minun mielestäni
ainakaan ole minkään arvoista ilman Brien juustoa», vastasi kapteeni,
joka ennen tämän mielipiteensä lausumista oli huolellisesti katsellut
ympärilleen ja huomannut niiden erilaisten ruokatavaroiden joukosta,
jotka olivat hyllyillä komeasti levällään, tämän hänen mieliruokansa
puuttuvan.
»Voi, hyvä kapteeni, nythän kävi hullusti, viimeinen pala meni juuri.»
»Koska ei ole Brien juustoa, en huoli Saumurin viinistäkään»,
sanoi kapteeni; »ja muista, kansatar, että sen hankkiminen olisi
kyllä kannattanut, sillä minulla oli tarkoitus tarjota sitä koko
komppanialle».
»Herra kapteeni, pyydän viisi minuuttia aikaa, niin juoksen noutamaan
sitä herkkua portinvartijalta, joka on kilpailijani ja jolla sitä on
aina; saan kyllä maksaa siitä enemmän, mutta sinähän olet liian hyvä
isänmaanystävä, jotta et korvaisi minun tappiotani.»
»Niin, niin, menekin», vastasi Dixmer, »ja sillä välin me menemme alas
kellariin valikoimaan itse viinimme».
»Tee, kuin olisit kotonasi, kapteeni.»
Plumeaun leski lähti juoksemaan minkä käpälistä pääsi vartijan luo, ja
sillä aikaa nostivat kapteeni ja jääkäri luukun ylös ja laskeutuivat
kellariin kynttilä kädessä.
»Hyvä!» sanoi Morand hetken tarkastelun jälkeen, »kellari on rakennettu
Porte-Foin-kadulIe päin. Se on yhdeksän kymmenen jalkaa syvä, eikä
siinä ole mitään muurausta.»
»Mitä lajia on maaperä?» kysyi Dixmer.
»Liidunsekaista karstakiveä. Tämä maa on tuotu paikalle; kaikki nämä
puutarhat on useita kertoja myllätty, ei missään ole kalliota.»
»Pian», huudahti Dixmer; »kuulen jo herttaisen emännän puukenkien
kopinan; ottakaa kaksi viinipulloa ja lähtekäämme ylös».
He ilmestyivät molemmat permantoluukun suulle juuri kun leski Plumeau
astui sisään kantaen tuota kuuluisaa Brien juustoa, jota niin
itsepäisesti oli vaadittu.
Hänen perässään tuli useita jääkäreitä juuston kauniin ulkonäön
houkuttelemina.
Dixmer oli isäntänä: hän tarjosi komppaniallensa parikymmentä pulloa
viiniä ja sillä välin kertoi Morand Curtiuksen uskollisuudesta,
Fabriciuksen välinpitämättömyydestä sekä Brutuksen ja Cassiuksen
isänmaallisuudesta; näille kertomuksille anneltiin melkein sama arvo
kuin Dixmerin tarjoamalle Brien juustolle ja Anjoun viinille, eikä se
arvo ollut vähäinen.
Kello löi yksitoista. Puoli kahdeltatoista vaihdettiin vartiot.
»Eikö Itävallatar tavallisesti ole kävelyllä kello kahdestatoista
yhteen?» kysyi Dixmer Tisonilta, joka meni kojun ohitse.
»Puolesta päivästä kello yhteen, juuri niin.» Sitten hän rupesi
laulamaan:
»Rouva kiipee torniin,
Ralla, ralla, lei,»
Tämä uusi pilalaulu sai kansalliskaartilaisilta osakseen yleistä naurua.
Heti sen jälkeen piti Dixmer niiden komppaniansa miesten nimenhuudon,
joiden vuoro oli olla vartiossa kello puoli kahdestatoista puoli
kahteen, käski heidän kiirehtimään aterioimistaan sekä Morandin
tarttumaan aseisiinsa, jotta hän olisi valmiina asettumaan, kuten oli
sovittu, tornin ylimpään kerrokseen, samaan tornin ulkonemaan, jonka
taakse Maurice oli kätkeytynyt huomatessaan eräänä päivänä eräästä
Porte-Foin-kadun ikkunasta kuningattarelle tehdyt merkit.
Jos joku olisi tarkastanut Morandia silloin kun hän sai tämän
yksinkertaisen ja jo ennakolta odotetun käskyn, olisi hän nähnyt hänen
pitkän mustan tukan kehystämien kasvojensa kalpenevan.
Äkkiä tärisytti kumea jyrähdys Templen pihoja, ja etäällä kuului
valtavaa ulvontaa ja huutoja.
»Mitä se on?» kysyi Dixmer Tisonilta.
»Äh», vastasi vanginvartija, »ei se mitään ole, jokin pikku meteli,
jonka nuo brissotilaisroistot tahtoisivat aikaansaada ennenkuin menevät
giljotiinille».
Meteli kävi yhä uhkaavammaksi; kuului tykkien jyrinää, ja ulvova
väkijoukko riensi Templen ohitse huutaen:
»Eläköön piirit! Eläköön Henriot! Alas brissolilaiset! Alas
rolandilaiset! Alas rouva Véto!»
»Hyvä, hyvä», sanoi Tison hieroen käsiään, »menenpä avaamaan rouva
Vétolle, jotta hän estämättä voisi nauttia kansansa rakkaudesta».
Ja hän lähti kävelemään vankilan portille.
»Tison, hoi!» huusi hirveä ääni.
»Kenraali?» vastasi tämä pysähtyen äkkiä.
»Ei mitään kävelyä tänään», sanoi Santerre; »vangit eivät saa lähteä
huoneistaan».
Käskystä ei voinut vedota.
»Hyvä!» sanoi Tison, »sitä vähemmän on vaivaa».
Dixmer ja Morand vaihtoivat keskenään synkän katseen; sitten he,
odottaessaan nyt turhaksi käyneen vartiopalveluksen alkamista, lähtivät
molemmat kävelemään kojun ja Porte-Foin-kadun puolisen ympärysmuurin
välillä. Morand alkoi mittailla välimatkaa, ottaen maanmittarin
askelia, s.o. kolmen jalan pituisia askelia.
»Mikä on välimatka?» kysyi Dixmer.
»Kuusikymmentä tai kuusikymmentäyksi jalkaa», vastasi Morand.
»Montako päivää tarvitaan?»
Morand mietti, piirusti kepillä hiekkaan joitakin mittausopillisia
kuvioita, jotka sitten heti hävitti.
»Tarvitaan ainakin seitsemän päivää», sanoi hän.
»Mauricen vartiovuoro tulee kahdeksan päivän perästä», mutisi Dixmer.
»On siis välttämätöntä tehdä sovinto Mauricen kanssa kahdeksan päivän
kuluessa.»
Kello löi puoli. Morand tarttui kivääriinsä huoaten ja lähti korpraalin
johdossa ottamaan vartion sillä mieheltä, joka käveli tornin
porraskäytävässä.