Molemmat toiset päivystävät kaupungin virkamiehet hyökkäsivät sisään.
Heitä seurasi ryhmä vartiomiehistöä.
Ovet suljettiin, kaksi vartiomiestä asetettiin joka huoneen ovelle
sulkemaan pääsyn.
»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» sanoi kuningatar Mauricelle tämän
tullessa huoneeseen. »Olin juuri menossa maata, kun kansalainen
kaupunginvirkamies» (kuningatar osoitti kädellään Agricolaa) »viisi
minuuttia sitten äkkiä syöksyy tähän huoneeseen sanomatta mitä hän
tahtoo.»
»Madame», sanoi Maurice kumartaen, »virkatoverini ei halua teiltä
mitään, minä vain haluan».
»Tekö, hyvä herra?» kysyi Marie Antoinette katsellen Mauricea, jonka
hyvä käytös oli häntä miellyttänyt; »ja mitä te toivotte?»
»Toivon, että tahtoisitte antaa minulle sen kirjelipun, jonka
piilotitte juuri silloin, kun tulin sisään.»
Madame Royale ja madame Elisabeth vavahtivat. Kuningatar tuli hyvin
kalpeaksi.
»Erehdytte, hyvä herra», sanoi hän, »en piilottanut mitään».
»Valehtelet, Itävallatar!» huudahti Agricola.
Maurice laski nopeasti kätensä virkatoverinsa käsivarrelle.
»Hetkinen, rakas virkaveli», sanoi hän; »anna minun puhua
kansattarelle. Olen jonkin verran yleinen syyttäjä.»
»Ole sitten, mutta älä säästä häntä, helkkarissa.»
»Piilotitte kirjelipun, kansatar», sanoi Maurice ankarasti; »se kirje
on annettava meille».
»Mutta mikä kirjelippu?»
»Se, jonka Tisonin tyttö toi teille ja jonka kansatar tyttärenne»
(Maurice näytti nuorta prinsessaa) »nosti lattialta nenäliinassaan».
Kaikki kolme naista katselivat toisiaan kauhuissaan.
»Mutta, hyvä herra, tuohan on enemmän kuin hirmuvaltaa», sanoi
kuningatar; »naisia, naisia kohtaan!»
»Ei sotketa asioita», sanoi Maurice jyrkästi. »Emme ole tuomareita
emmekä pyöveleitä; olemme valvojia, toisin sanoen kansalaisia,
joitten huolena on teidän vartiointinne. Meillä on ohjeemme, niiden
rikkominen on pettämistä. Kansatar, pyydän teitä, luovuttakaa minulle
se kirjelippu, jonka piilotitte.»
»Hyvät herrat», sanoi kuningatar ylpeästi, »koska olette valvojia, niin
hakekaa ja riistäkää meiltä tänäkin yönä uni, kuten ennenkin aina».
»Herra varjelkoon meitä tekemästä väkivaltaa naisille. Menen
ilmoittamaan asiasta Kommuunille ja odotamme sen määräyksiä; te
ette kuitenkaan laskeudu vuoteelle, vaan nukutte nojatuoleissa, jos
niin haluatte, ja me vartioimme teitä... Jos niin tarvitaan, alkaa
kotitarkastus.»
»Mikä täällä on?» kysyi Tisonin vaimo ilmestyen ovelle säikähtäneen
näköisenä.
»Sitä vain, kansatar, että ottamalla osaa petokseen riistät itseltäsi
mahdollisuuden koskaan enää nähdä tytärtäsi.»
»Nähdä tytärtäni!... Mitä sillä tarkoitat, kansalainen?» kysyi Tisonin
vaimo, joka ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei enää näkisi tyttöhän.
»Sanon sinulle vain, ettei tyttäresi ole tullut tänne tavatakseen
sinua, vaan tuodakseen kirjeen kansatar Capetille, ja ettei hän enää
pääse tänne.»
»Mutta, ellei hän enää pääse tänne, en enää voi nähdä häntä, koska
meitä on kielletty menemästä ulos...»
»Tällä kerralla et voi syyttää ketään, sillä se on oma vikasi», sanoi
Maurice.
»Voi, voi», parkui onneton äiti, »minun vikani! Mitä sillä tarkoitat,
minun vikani? Eihän mitään, ole tapahtunut, menen siitä takuuseen. Voi,
jos uskoisin, että jotakin olisi tapahtunut, voi sinua, Antoinette, sen
saisit kalliisti maksaa!»
Ja aivan suunniltaan näytti tuo nainen kuningattarelle nyrkkiään.
»Älä uhkaile ketään», sanoi Maurice. »Käytä ennemmin hellyyttä,
jotta pyyntömme täytetään; sinä olet nainen, ja kansatar Antoinette,
joka itse on äiti, varmasti säälii toista äitiä. Huomenna tyttäresi
vangitaan, viedään vankilaan... jos sitten jotakin saadaan ilmi, ja
tiedäthän, että kun tahdotaan, aina myös saadaan ilmi, silloin hän on
hukassa, sekä hän että toverinsa.»
Tisonin vaimo, joka kuunnellessaan Mauricea oli kauhistunut yhä
enemmän, kääntyi kuningattareen päin melkein mielipuolen ilmein.
»Kuuletko, Antoinette?... Minun tyttöni!... Sinä se olet syössyt
tyttöni turmioon!»
Kuningatar näytti nyt kauhistuvan vuorostaan, ei siitä uhasta, joka
säkenöi vanginvartijattaan silmistä, vaan siitä epätoivosta, jonka hän
niistä luki.
»Tulkaa, rouva Tison», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa».
»Hohoi! ei mitään liehittelyjä», huudahti Mauricen virkatoveri. »Kyllä
meillä on oikeus olla läsnä, helkkarissa! Viranomaisten kuullen, aina
viranomaisten kuullen!»
»Olkoon menneeksi, kansalainen Agricola», sanoi Maurice tämän miehen
korvaan; »kunhan vain saamme tietää totuuden, viis siitä, millä tavoin».
»Olet oikeassa, kansalainen Maurice; mutta...»
»Menkäämme lasioven taakse, kansalainen Agricola, ja kääntäkäämme
selkämme; olen varma, ettei se henkilö, jolle teemme tämän
myönnytyksen, anna meidän sitä katua.»
Kuningatar kuuli nämä sanat, jotka olivatkin tarkoitetut kuultaviksi;
hän loi nuoreen mieheen kiitollisen silmäyksen. Maurice käänsi päänsä
huolettomana ja meni lasioven toiselle puolelle. Agricola seurasi häntä.
»Näet tuon naisen», sanoi hän Agricolalle; »kuningattarena hän on
suuri rikoksentekijä, naisena hänellä on ylevä ja suuri sielu. On hyvä
murskata kruunut, onnettomuus kirkastaa ne.»
»Helkkari, kuinka hyvin sinä puhut, kansalainen Maurice! On hauskaa
kuunnella sinua ja myöskin ystävääsi Lorinia. Lausutko sinä myöskin
runoja?»
Maurice hymyili.
Tämän keskustelun aikana tapahtui toisella puolen lasiovea se näytelmä,
jonka Maurice oli aavistanut.
Tisonin vaimo oli astunut kuningattaren lähelle.
»Hyvä rouva», sanoi kuningatar hänelle, »teidän epätoivonne murtaa
sydämeni; en halua ryöstää teiltä lastanne, se olisi liian pahasti
tehty; mutta jos teen sen, mitä nämä miehet vaativat, joutuu tyttärenne
kenties kuitenkin perikatoon».
»Tehkää se, mitä he sanovat!» huudahti Tisonin vaimo, »tehkää niin kuin
he sanovat!»
»Mutta kuulkaa nyt ensiksi, mistä on kysymys.»
»Mistä on kysymys?» kysyi vanginvartija melkein hurjana uteliaisuudesta.
»Tyttärenne toi mukaansa tänne erään ystävänsä.»
»Niin, työläisen, kuten hän itsekin; sotilaitten vuoksi hän ei tahtonut
tulla tänne yksinään.»
»Tämä ystävä antoi tyttärellenne kirjelipun, tyttärenne pudotti sen.
Marie nosti sen ylös ohi kulkiessaan. Se on varmasti hyvin vähäpätöinen
paperi, mutta ilkimieliset ihmiset saattaisivat keksiä siitä jonkin
merkityksen. Eikö kaupunginvirkamies sanonut teille, että jos vain
tahdotaan löytää, kyllä aina löydetään?»
»Entä sitten, entä sitten?»
»No hyvä, siinä kaikki; haluatte, että luovutan tämän paperin;
haluatteko, että uhraan ystävän, antamatta teille ehkä kuitenkaan
tytärtänne takaisin?»
»Tehkää niin kuin he sanovat!» huusi nainen; »tehkää niin kuin he
sanovat!»
»Mutta jos tämä paperi sotkee tyttärenne siihen», sanoi kuningatar;
»ymmärtäkäähän toki!»
»Tyttäreni on, kuten minäkin, hyvä isänmaanystävä», huudahti raivotar.
»Jumalan kiitos, Tisonit kyllä tunnetaan! Tehkää niin kuin he sanovat!»
»Hyvä Jumala!» sanoi kuningatar, »kuinka tahtoisinkaan saada teidät
uskomaan!»
»Tyttöni! Minä tahdon saada takaisin tyttöni», vastasi Tisonin vaimo
polkien jalkaansa. »Anna paperi tänne, Antoinette, anna!»
»Tässä on, hyvä rouva.»
Ja kuningatar ojensi tuolle onnettomalle paperin, jonka tämä nosti
riemuissaan ylös korkealle huutaen:
»Tulkaa, tulkaa, kansalaiset virkamiehet! Paperi on minulla; ottakaa se
ja antakaa minulle tyttöni takaisin!»
»Uhraatte ystävämme, siskoni», sanoi madame Elisabeth.
»Ei, hyvä sisareni», vastasi kuningatar surullisena, »en uhraa muita
kuin meidät itsemme. Paperi ei voi saattaa vaaraan ketään.»
Tisonin vaimon huudon kuullessaan tulivat Maurice ja hänen
virkatoverinsa hänen luokseen; hän ojensi heille heti kirjelipun. He
avasivat sen ja lukivat:
»Idässä valvoo vielä ystävä.»
Maurice oli tuskin luonut silmäyksen paperiin, kun hän vavahti.
Käsiala tuntui hänestä tutulta.
»Oi, hyvä Jumala!» huudahti hän, »olisikohan se Genevièven kirjoittama?
Voi! Mutta ei, ei se olisi mahdollista, minä olen hullu. Se muistuttaa
sitä varmasti; mutta mitä yhteistä saattaisi olla Genevièvellâ ja
kuningattarella?»
Kääntyessään hän näki Marie Antoinetten katselevan häntä. Tisonin vaimo
taas ahmi Mauricea silmillään odottaessaan kohtalonsa ratkaisua.
»Olet tehnyt hyvän työn», sanoi hän Tisonin vaimolle: »ja te, kansatar,
kauniin työn», sanoi hän kuningattarelle.
»Siinä tapauksessa, hyvä herra», vastasi Marie Antoinette,
»vaikuttakoon minun esimerkkini teidän ratkaisuunne; kun poltatte tuon
paperin, teette laupeuden työn».
»Lasket leikkiä, Itävallatar», sanoi Agricola. »Polttaisimmeko
paperin, jonka avulla kenties voimme siepata kiinni kokonaisen
aristokraattipesyeen? Eipä sentään, se olisi totta tosiaan liian
typerää.»
»Polttakaa se tosiaankin», sanoi Tisonin vaimo; »se voisi saattaa
tyttöni epäluulonalaiseksi».
»Sen uskon hyvinkin, sinun tyttösi ja muut», sanoi Agricola ottaen
Mauricen kädestä paperin, jonka tämä varmasti olisikin polttanut, jos
olisi ollut ihan yksin.
Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin paperi Kommuunin jäsenien
virkahuoneeseen; se avattiin heti paikalla ja sitä selitettiin kaikilla
tavoilla.
»_Idässä valvoo ystävä_ [alkukielessä: à l'orient. — Suom.], sanoi eräs
ääni. »Mitä helvettiä se saattaa merkitä?»
»Jumaliste!» vastasi eräs maantieteilijä, »Lorientissa, sehän on
selvää: Lorient on pieni Bretagnen kaupunki, joka on Vannesin ja
Quimperin välillä. Saakeli soikoon, se kaupunki olisi polteltava, jos
siellä todella on aristokraatteja, jotka vielä valvovat Itävallattaren
etuja.»
»Se on sitäkin vaarallisempaa», sanoi toinen, »kun Lorient
on merisatama ja siellä käsin voitaisiin järjestää suhteita
englantilaisiin».
Maurice sai kuulla neuvottelusta.
»En tiedä, missä se paikka on», sanoi hän itsekseen, »mutta Bretagnessa
se varmasti ei ole».
Kuten olemme kertoneet, ei kuningatar enää tullut ulos puutarhaan,
jolta hänen ei tarvitsisi kulkea sen huoneen ohi johon hänen miehensä
oli ollut suljettuna, ja niin hän seuraavana päivänä pyysi saada nousta
ylös torniin nauttimaan hiukan raikasta ilmaa yhdessä tyttärensä ja
madame Elisabethin kanssa.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti; mutta Maurice lähti heidän perässään
ja pysähtyi eräänlaisen pienen suojakatoksen taakse, joka suojasi
kiertoportaitten yläpäätä, odottamaan piilossa eilisen kirjelipun
seurauksia.
Kuningatar käyskenteli ensiksi välinpitämättömänä yhdessä madame
Elisabethin ja tyttärensä seurassa; sitten hän pysähtyi molempien
prinsessojen jatkaessa kävelyään, kääntyi itäänpäin ja katseli
tarkkaavasti erästä taloa, jonka ikkunoihin ilmestyi useita ihmisiä;
eräällä oli kädessään valkoinen nenäliina.
Maurice puolestaan veti taskustaan kaukoputken, ja sillä aikaa kun hän
asetteli sitä kohdalleen teki kuningatar kädellään ison liikkeen kuten
kehoittaen ikkunoissa olevia uteliaita poistumaan. Mutta Maurice oli
jo huomannut erään vaaleatukkaisen, kalpean miehen, jonka kumarrus oli
ollut nöyrän kunnioittava.
Tämän nuoren miehen takana, sillä utelias näytti olevan korkeintaan
viidenkolmatta- tai kuudenkolmattavuotias, seisoi nainen, jonka miehen
selkä peitti puoleksi. Maurice suuntasi kaukoputkensa häneen ja
luullessaan tuntevansa Genevièven liikahti, tullen näkyviin. Nainen,
jolla myöskin oli kaukoputki kädessään, heittäytyi heti taaksepäin
ja veti nuoren miehen mukanaan. Olikohan hän todellakin Geneviève?
Oliko hän puolestaan tuntenut Mauricen? Vai olikohan tuo utelias pari
vetäytynyt pois ainoastaan kuningattaren kehoituksesta?
Maurice odotti hetkisen nähdäkseen tulisivatko nuori mies ja nainen
uudestaan esille. Mutta nähdessään, ettei ketään ilmestynyt ikkunaan,
hän kehoitti virkatoveriaan Agricolaa pitämään kaikkea tarkasti
silmällä, ryntäsi portaita alas ja asettui väijyksiin Porte-Foin-kadun
kulmaan, nähdäkseen astuisivatko nuo uteliaat ihmiset ulos talosta.
Turhaan, ketään ei ilmestynyt.
Sitten Maurice, kun ei voinut vastustaa sitä epäluuloa, joka kalvoi
hänen sydäntään aina siitä hetkestä saakka, jolloin Tisonin tytön
toveri itsepintaisesti oli pysytellyt piilossa ja ääneti, suuntasi
askeleensa vanhaa Saint-Jacques-katua kohti ja saapui sinne outojen
epäluulojen kuohuttamana.
Tullessaan sisään hän näki Genevièven valkeaan aamupukuun puettuna
istuvan jasminilehtomajassa, jossa hänen oli tapana syödä aamiaisia.
Hän tervehti Mauricea nyt, kuten ennenkin, herttaisesti ja pyysi häntä
juomaan seurassaan kupin suklaata.
Dixmer, joka oli sillä välin tullut paikalle, ilmaisi suurimman ilonsa
siitä, että näki Mauricen näin odottamattomalla hetkellä päivästä;
mutta ennenkuin Maurice joisi kupin suklaata, kuten oli luvannut, vaati
Dixmer, joka aina oli perin innostunut liikehommiinsa, ystäväänsä,
Lepelletierin piirin sihteeriä, mukaansa tekemään kierroksen tehtaassa.
Maurice suostui siihen.
»Saatte kuulla, rakas Maurice», sanoi Dixmer tarttuen nuoren mielien
käsikynkkään ja vieden hänet mukanaan, »erään hyvin tärkeän uutisen».
»Valtiollisenko?» kysyi Maurice, jonka mieltä tuo saamansa ajatus koko
ajan askarrutti.
»Ehei, rakas kansalainen», vastasi Dixmer hymyillen, »harrastammeko
me politiikkaa, me? Ei, ei, ihan teollisuusuutisen, Jumalan kiitos.
Arvoisa ystäväni Morand, joka kuten tiedätte on olevimpia kemistejä,
on juuri keksinyt sellaisen punaisen marokinin salaisuuden, jollaista
ei tähän asti ole nähty, nimittäin muuttumattoman. Juuri tämän
värjäysaineen aion teille näyttää. Sitäpaitsi saatte nähdä Morandin
työssään; hän on tositaiteilija.»
Maurice ei ollut liian hyvin selvillä, miten saattaisi olla taiteilija
punaisen marokinin alalla. Mutta se ei estänyt häntä hyväksymästä
väitettä; hän seurasi Dixmeriä, käveli tehdassalien poikki ja näki
Morandin eräänlaisessa laboratoriossa työnsä ääressä: hänellä oli
siniset silmälasit ja työpukunsa, ja hän näytti todella olevan
täydellisesti kiintynyt muuttamaan lampaannahan likaisenvalkeata väriä
purppuraiseksi. Hänen kätensä ja ylöskäärittyjen hihojen alta näkyvät
käsivartensa olivat punaisina aina kyynärpäitä myöten. Kuten Dixmer
sanoi, hän huvitteli koshenillivärillä oikein sydämensä pohjasta.
Hän tervehti Mauricea vain päännyökkäyksellä, kokonaan syventynyt kun
oli työhönsä.
»No niin, kansalainen Morand», kysyi Dixmer, »mitä nyt sanomme?»
»Ansaitsemme satatuhatta livreä vuodessa yksinään tällä menettelyllä»,
sanoi Morand. »Mutta nyt en ole nukkunut kahdeksaan päivään, ja hapot
ovat polttaneet silmäni.»
Maurice jätti Dixmerin Morandin seuraan ja tuli Genevièven luo mutisten
hiljaa:
»On myönnettävä, että kaupunginvirkamiehen ammatti tylsistyttäisi
puolijumalankin. Oltuaan kahdeksan päivää Templessä pitäisi itseään
aristokraattina ja ilmiantaisi itse itsensä. Kunnon Dixmer, kelpo
Morand, suloinen Geneviève! Ja minä olin saattanut hetkenkin epäillä
heitä!»
Geneviève odotteli Mauricea hymyillen viehättävästi saattaakseen hänet
unohtamaan epäluulojansa viimeisetkin häiveet. Hän oli samanlainen
kuin aina muutoinkin: suloinen, ystävällinen, hurmaava. Niinä
hetkinä, jolloin Maurice näki Genevièven, hän todella eli. Koko muun
ajan hän oli sellaisessa kuumeessa, jota voitaisiin nimittää vuoden
1793 kuumeeksi; se jakoi Pariisin kahteen leiriin ja teki elämän
yhtämittaiseksi taisteluksi.
Puolenpäivän tienoissa hänen kuitenkin täytyi jättää Geneviève ja
palata Templeen.
Sainte-Avoye-kadun päässä hän kohtasi Lorinin, joka palasi vartiosta;
tämä marssi mukana rivistössä, astui esiin ja tuli Mauricen luo, jonka
kasvot yhä kuvastivat sitä suloista onnea, jota Genevièven näkeminen
aina valoi hänen sydämeensä.
»Kas», sanoi Lorin pudistaen sydämellisesti ystävänsä kättä:
»Kaipuutas yhäti peittelet suotta.
Kyllä mä näen, mitä sielusi vuottaa.
Rinnastas huokaus hiipii salaa,
rakkaus silmissäs, syömmessäs palaa.»
Maurice pisti kätensä taskuun ottaakseen esille avaimen. Tähän keinoon
hänen oli tapana turvautua, kun tahtoi estää ystävänsä runollista
innostusta purkautumasta. Mutta tämä näki kädenliikkeen ja pakeni
nauraen.
»Asiasta toiseen», sanoi Lorin kääntyen muutaman askelen päästä
takaisin, »olet Templessä vielä kolme päivää, Maurice; pidä huolta
pikku Capetista».