Geneviève

Kului neljännestunti, joka Mauricesta tuntui vuosisadalta. Se

olikin vallan luonnollista: hän oli nuori, kaunis, voimakas mies,

jota kannatti sata uskollista ystävää. Näiden kanssa hän oli joskus

suunnitellut suuria asioita, ja nyt hän äkkiä, ihan valmistautumatta,

tunsi olevansa vaarassa menettää henkensä halvassa väijyspaikassa.

Hän ymmärsi olevansa suljettuna jonkinlaiseen huoneeseen, mutta

vartioitiinko häntä?

Hän yritti taas uudelleen katkaista siteitään. Hänen teräksenlujat

lihaksensa pullistuivat ja pingoittuivat; nuora leikkasi hänen ihoansa,

mutta ei katkennut.

Pahinta oli, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse ja että

hän ei voinut poistaa sidettä silmiltään. Jos hän olisi voinut nähdä,

olisi hän ehkä voinut paeta.

Joka tapauksessa hän oli saanut rauhassa tehdä näitä yrityksiään

kenenkään estämättä ja kenenkään liikahtamatta lähellä. Tästä hän

päätteli olevansa yksin.

Hän polki jaloissaan jotakin pehmeätä, josta ei lähtenyt ääntä,

nähtävästi hiekkaa tai multaa. Kirpeä, väkevä haju tuli hänen

sieraimiinsa ja todisti kasveja olevan lähellä. Maurice ajatteli

olevansa kasvihuoneessa tai jossakin sentapaisessa. Hän astui muutaman

askeleen, kosketti seinään, kääntyi selin tunnustellakseen käsillään,

huomasi siellä olevan puutarhatyökaluja ja päästi riemunhuudahduksen.

Äärettömällä ponnistuksella hänen onnistui tutkia kaikki nämä

työkalut, toisen toisensa perästä. Hänen pakonsa muuttui siten vain

ajankysymykseksi; jos sattuma tai sallimus antaisi hänelle viisikin

minuuttia aikaa ja jos hän näiden työkalujen joukosta löytäisi terävän

esineen, olisi hän pelastunut.

Hän löysi lapion.

Sillä tavoin kuin Maurice oli sidottu, tarvittiin pitkällinen työ

lapion kääntämiseen niin, että sen terä tuli ylöspäin.

Tähän rautaan, jota hän lantiollaan kannatti seinää vastaan, hän

hankasi nuoraa, joka sitoi hänen ranteensa. Toimitus oli pitkällinen,

lapion terä leikkasi hitaasti. Hiki virtasi hänen otsaansa pilkin:

hän kuuli ikäänkuin lähenevien askelten ääntä. Hän teki viimeisen

voimakkaan, tavattoman, äärimmäisen ponnistuksen; puoleksi kulunut

nuora katkesi.

Tällä kertaa hän päästi ilon huudahduksen; hän oli varma ainakin siitä,

että saisi kuolla puolustautuen.

Maurice repäisi siteen silmiltään.

Hän ei ollut erehtynyt; hän ei tosin ollut kasvihuoneessa, vaan

eräänlaisessa paviljongissa, jonne oli tuotu talveksi muutamia

sellaisia paksulehtisiä kasveja, jotka eivät siedä kylmää vuodenaikaa

ulkoilmassa. Nurkassa olivat ne puutarhatyökalut, joista yksi oli

tehnyt hänelle niin suuren palveluksen. Häntä vastapäätä oli ikkuna:

hän syöksyi sitä kohden; sen sulki ristikko ja ulkona oli vartiossa

mies pyssy kädessä.

Toisella puolen puutarhaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä oli pieni

kioski, samantapainen kuin se, missä Maurice oli. Kaihdin oli laskettu

alas, mutta sen läpi loisti valo.

Hän lähestyi ovea ja kuunteli: toinen vartiomies käveli edestakaisin

oven edessä. Tämän askelet hän oli kuullut.

Mutta käytävän perällä kuului puheen sorinaa: nähtävästi oli

neuvottelu muuttunut väittelyksi. Maurice ei voinut kuulla puhetta

yhtäjaksoisesti. Kuitenkin hän saattoi kuulla muutamia sanoja ja näiden

joukosta, ikäänkuin välimatka olisi vain näitä varten ollut pienempi,

hän kuuli sanat _vakoilija, tikari, kuolema_.

Maurice tuli kahta tarkkaavaisemmaksi. Jokin ovi avautui, ja hän alkoi

kuulla selvemmin.

»On», sanoi eräs ääni, »on, hän on vakooja, hän on keksinyt jonkin

seikan ja hänet on varmasti lähetetty urkkimaan meidän salaisuuksiamme.

Jos laskemme hänet vapaaksi, saattaa hän antaa meidät ilmi.»

»Mutta hänen kunniasanansa?» sanoi muuan ääni.

»Sanansa hän kyllä antaa ja sitten syö sen. Onko hän aatelismies, jolta

hänen sanaansa uskottaisiin?»

Maurice kiristi hampaitaan kuullessaan muutamien ihmisten vielä

vaativan, että tuli olla aatelismies, pitääkseen vannomansa lupauksen.

»Mutta tunteeko hän meidät, jotta voi antaa meidät ilmi?»

»Varmastikaan hän ei tunne eikä tiedä, mitä me teemme, mutta hän tuntee

osoitteen ja tulee lakaisin ison joukon keralla.»

Tämä väite näytti kumoovan muut.

»No niin», sanoi se ääni, jonka Maurice oli kuullut useita kertoja ja

jota hän piti päällikön äänenä, »se on siis päätetty?»

»Totta kai on, sata kertaa on; en käsitä teidän jalomielisyyttänne,

hyvä herra: jos yhteishyvän valiokunta saisi meidät käsiinsä, saisitte

nähdä, kuinka mutkattomasti se menettelisi.»

»Te pysytte siis päätöksessänne, hyvät herrat?»

»Varmasti, ja toivoakseni te ette kai ryhdy sitä vastustamaan?»

»Minulla on vain yksi ääni, hyvät herrat, ja olen antanut sen hänen

vapauttamisensa puolesta. Teillä on kuusi, ja kaikki olette äänestäneet

kuolemaa. Olkoon menneeksi siis kuolema.»

Hiki, joka oli valunut pitkin Mauricen otsaa, jäähtyi heti.

»Hän tulee huutamaan, valittamaan», sanoi ääni. »Oletteko vieneet

ainakin rouva Dixmerin loitommaksi?»

»Hän ei tiedä mistään; hän on vastapäätä paviljongissa.»

»Rouva Dixmer», mutisi Maurice itsekseen, »alanpa ymmärtää.

Olen sen nahkurimestarin luona, joka puhutteli minua vanhalla

Saint-Jacques-kadulla ja poistui luotani nauraen minua, kun en

voinut sanoa ystäväni nimeä. Mutta mitä peijakkaan hyötyä voi

nahkurimestarilla olla minun murhaamisestani?»

»Joka tapauksessa», sanoi hän, »tapan heistä useamman kuin yhden

ennenkuin minut murhataan».

Ja hän tempaisi rauhallisen työvälineen, joka hänen kädessään muuttui

hirvittäväksi aseeksi.

Sitten hän palasi oven taakse ja asettui siten, että ovi avautuessaan

suojaisi häntä.

Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli halkaisemaisillaan rinnan ja

hiljaisuudessa saattoi kuulla sen äänen.

Äkkiä Maurice vavahti päästä jalkoihin asti; muuan ääni oli sanonut:

»Jos uskotte minua, on parasta särkeä ruutu ja sitten tappaa hänet

ampumalla pyssyllä ristikon lävitse.»

»Ei, ei, ei mitään laukausta», sanoi toinen ääni: »laukaus voi antaa

meidät ilmi. Kas, tehän siellä olette Dixmer, entä vaimonne?»

»Olen juuri katsellut kaihtimen lävitse; hän ei aavista mitään, hän

lukee.»

»Dixmer, te saatte päättää, mitä tehdään. Neuvotteko ampumaan pyssyllä

vai pistämään tikarilla?»

»Hyvä, tikarilla. Mennään!»

»Mennään!» toisti viisi tai kuusi ääntä yhdessä.

Maurice oli vallankumouksen lapsi, sydän raudasta ja mieleltään

jumalankieltäjä, kuten tuohon aikaan olivat monet ihmiset. Mutta

kuullessaan sanan mennään lausuttuna sen oven takana, joka yksin erotti

hänet kuolemasta, hän muisti ristinmerkin, jonka hänen äitinsä oli

opettanut tekemään silloin, kun hän lapsena oppi rukoilemaan polvillaan.

Askelet lähenivät, mutta pysähtyivät, sitten avain narisi lukossa, ja

ovi avautui vähitellen.

Viimeisen minuutin aikana oli Maurice sanonut itsekseen:

»Jos hukkaan aikaani iskemiseen, tapetaan minut. Hyökkäämällä

murhaajien kimppuun yllätän heidät; kerkiän puutarhaan, kujaan, ehkä

vielä pääsen pakoon.»

Tehden heti samassa leijonan loikkauksen ja päästäen hurjan huudon,

josta vielä kajahti uhka enemmän kuin pelko, hän kaasi kumoon

ensimmäiset kaksi miestä, jotka olivat luulleet hänen kätensä olevan

köytettyinä ja silmät siteessä eivätkä mitenkään saattaneet odottaa

sellaista hyökkäystä. Hän sysäsi syrjään muut, syöksyi teräksisillä

pohkeillaan kymmenen syltä yhdessä sekunnissa, huomasi käytävän päässä

puutarhaan aukeavan oven, joka oli selkoselällään, löytäisi sinne,

hyppäsi kymmenen porrasta, tuli puutarhaan ja, katsellen ympärilleen

niin paljon kuin ehti, juoksi portille.

Portin sulki kaksi salpaa ja lukko. Maurice työnsi auki molemmat

salvat, tahtoi avata lukon, mutta hänellä ei ollut avainta.

Tällä haavaa olivat hänen ahdistamansa ehtineet ulkoportaille ja

huomanneet hänet.

»Tuolla hän on», huusivat he, »ampukaa hänet, Dixmer, ampukaa hänet;

tappakaa, tappakaa!»

Maurice päästi karjunnan: hän oli suljettuna puutarhaan. Hän mittasi

silmillään muureja: ne olivat kymmenen jalkaa korkeat.

Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

Murhaajat syöksyivät hänen jälkeensä.

Maurice oli noin kolmekymmentä askelta heistä edellä; hän

katseli ympärilleen kuten tekee kuolemaantuomittu, joka hakee

pelastusmahdollisuuden varjoakin tehdäkseen siitä toden.

Hän äkkäsi kioskin, kaihtimen, sen takana valon.

Hän teki vain yhden harppauksen, kymmenen jalan harppauksen, tarttui

kaihtimeen, kiskaisi sen alas, heittihe ikkunan lävitse rikkoen sen

ja putosi valaistuun huoneeseen, jossa istui nainen lukemassa valkean

ääressä.

Nainen nousi kauhistuneena seisaalleen ja huusi apua.

»Astu syrjään, Geneviève, astu syrjään», huusi Dixmerin ääni, »astu

syrjään, jotta tapan hänet!»

Ja Maurice näki kymmenen askeleen päässä pyssynpiipun suuntautuvan

itseään kohti.

Mutta tuskin oli nainen katsahtanut häneen, kun hän päästi kauhean

huudon ja sensijaan, että olisi miehensä käskyn mukaisesti vetäytynyt

syrjään, heittäytyi hänen ja pyssynpiipun väliin.

Tämä liike sai Mauricen koko huomion kohdistumaan tuohon jalomieliseen

olentoon, jonka ensimmäinen liike oli tarkoitettu suojelemaan häntä.

Maurice päästi nyt vuorostaan huudahduksen. Siinähän oli hänen niin

etsimänsä tuntematon.

»Te... Te!» huudahti hän.

»Hiljaa!» sanoi nainen.

Sitten hän huusi kääntyen murhaajiin, jotka olivat tulleet ikkunan

eteen käsissään erilaiset aseet:

»Ei, te ette tapa häntä!»

»Hän on vakoilija», huusi Dixmer, jonka lempeä ja levollinen ulkomuoto

oli saanut leppymättömän päättäväisen ilmeen, »hän on vakoilija, ja

hänen on kuoltava».

»Hänkö vakoilija?» sanoi Geneviève, »hänkö vakoilija? Tulkaa

tänne, Dixmer! Kun sanon teille vain sanan, huomaatte erehtyneenne

tavattomasti.»

Dixmer lähestyi ikkunaa; Geneviève astui hänen viereensä ja kumartuen

puhui miehensä korvaan muutaman sanan hyvin hiljaa.

Nahkurimestari nosti päätänsä.

»Hänkö?» sanoi hän.

»Juuri hän», vastasi Geneviève.

»Oletteko siitä varma?»

Nuori nainen ei vastannut tällä kertaa mitään, vaan kääntyi Mauriceen

päin ja ojensi hymyillen hänelle kätensä.

Dixmerin piirteet muuttuivat jälleen omituisen sävyisiksi ja kylmiksi.

Hän laski pyssynsä perän maahan.

»Se on eri juttu siinä tapauksessa», sanoi hän.

Sitten hän teki tovereilleen merkin, että he seuraisivat, meni heidän

parissaan vähän loitommalle ja sanoi heille muutaman sanan, minkä

jälkeen he poistuivat.

»Piilottakaa tuo sormus», kuiskasi Geneviève sillä välin, »täällä

tuntee sen koko maailma».

Maurice otti äkkiä sormuksen sormestaan ja sujautti sen liivintaskuunsa.

Hetkistä myöhemmin avautui paviljongin ovi, ja Dixmer astui aseettomana

Mauricea kohti.

»Anteeksi, kansalainen», sanoi hän, »kunpa olisin aikaisemmin tuntenut

sen kiitollisuudenvelan, jossa olin teille! Vaikka vaimoni muistikin

sen palveluksen, jonka teitte hänelle maaliskuun 10 päivän iltana,

hän oli unohtanut teidän nimenne. Senvuoksi emme ensinkään tienneet,

kenen kanssa olimme tekemisissä, Uskokaa minua, että muuten emme olisi

hetkeäkään epäilleet teidän kunniaanne tai aikeitanne. Pyydän siis

vieläkin kerran anteeksi!»

Maurice oli ällistynyt. Vain sattuma piti hänet tasapainossa; hän tunsi

päänsä pyörivän ja oli vähällä kaatua. Hän nojautui uunia vasten.

»Mutta miksi te sitten tahdoitte tappaa minut?» sanoi hän.

»Sanon teille salaisuuden, kansalainen», sanoi Dixmer, »luotan

teidän kunniantuntoonne. Olen, kuten jo tiedätte, nahkurimestari ja

tämän nahkatehtaan johtaja. Suurin osa niistä hapoista, joita käytän

nahkojen valmistukseen, on kiellettyä kauppatavaraa. Nyt olivat

käyttämäni salakuljettajat saaneet kuulla, että heidät oli annettu

ilmi yleiselle neuvostolle. Pelästyin kun näin teidän etsivän tietoja.

Salakuljettajani pelästyivät vielä enemmän kuin minä teidän punaisia

myssyänne ja päättäväistä ilmeitänne, enkä minä salaa teiltä, että

kuolemanne oli päätetty asia.»

»Tiedän sen hiton hyvin», huudahti Maurice, »eikä siinä ole minulle

mitään uutta. Olen kuullut teidän neuvottelunne ja nähnyt pyssynne.»

»Olen jo pyytänyt teiltä anteeksi», sanoi Dixmer hellyttävän

hyväntahtoisesti. »Huomatkaa toki, että vallitsevan yleisen

epäjärjestyksen vuoksi liiketoverini herra Morand ja minä

keräämme hyvällä vauhdilla ääretöntä omaisuutta. Me toimitamme

sotilaiden selkälaukkuja; joka päivä valmistamme tuhatviisisataa

tai kaksituhatta. Siinä onnellisessa asiantilassa, missä elämme,

ei kaupunginhallituksella, jolla on paljon tekemistä, ole aikaa

kovin tarkasti tutkia meidän tilejämme, ja siitä on seurauksena,

suoraan sanoen, että kalastelemme hiukan sameassa vedessä. Sitäkin

enemmän, kuten jo sanoin, koska niillä tarvikkeilla, jotka hankimme

salakuljetustietä, voimme ansaita kaksisataa prosenttia.»

»Helkkari», sanoi Maurice, »tuopa näyttää minusta koko reilulla

palkkiolta, ja ymmärränpä nyt pelkonne, että minun ilmiantoni saattaisi

tehdä siitä lopun; mutta nyt, kun tunnette minut, olette rauhallinen,

eikö niin?»

»Nyt», sanoi Dixmer, »en enää pyydä teillä edes sanaanne».

Sitten hän sanoi laskien kätensä Mauricen olkapäälle ja katsoen häntä

hymyillen:

»Ja nyt, kun olemme näin tultavien ja ystävien parissa, voin kai kysyä

teiltä, mitä te aioitte tehdä täällä, nuori mies? Ymmärtäkää», lisäsi

nahkurimestari, »että jos haluatte olla vastaamalta, on se täysin

vallassanne».

»Luulinhan sanoneeni sen teille», sopersi Maurice.

»Niin, puhuitte naisesta», sanoi porvari; »tiedän, että oli puhe

naisesta».

»Hyvä Jumala! Suokaa anteeksi, kansalainen», sanoi Maurice;

»ymmärränhän hyvin, että olen teille selityksen velkaa. No niin,

hain naisia, joka oli naamiaisissa muutama päivä sitten sanonut

asuvansa tässä korttelissa. En tiedä hänen nimeänsä, asemaansa enkä

osoitettansa. Tiedän ainoastaan olevani hullun rakastunut, että hän on

pieni...»

Geneviève oli suurikokoinen.

»... vaaleaverinen ja tuntuu rasavilliltä...»

Geneviève oli tumma, ja hänellä oli suuret, vakavat silmät.

»Ompelijalemmityinen...»jatkoi Maurice; »ja häntä miellyttääkseni olin

ottanut ylleni tämän kansanomaisen puvun».

»Tämähän selittää kaikki», sanoi Dixmer enkelimäisen luottavasti,

näyttämättä vähintäkään epäilystä.

Geneviève oli punastunut ja huomatessaan sen kääntynyt selin.

»Kansalainen Lindey-parka», sanoi Dixmer nauraen, »kuinka kauhean

hetken olemmekaan teille tuottaneet, ja varmasti te kuitenkin olette

viimeinen mies, jolle haluaisin tehdä pahaa; niin hyvä isänmaanystävä,

oikea veli! — Mutta totta puhuen luulin jonkun ilkimielisen

väärinkäyttävän nimeänne.»

»Elkäämme puhuko siitä enää», sanoi Maurice huomaten lähtöajan tulleen:

»saattakaa minut kadulle ja unohtakaamme...»

»Saat taisinko minä teidät kadulle?» huudahti Dixmer, »jättäisinkö

minä teidät? Eipä suinkaan, eipä suinkaan! Minä tarjoan, taikka

oikeammin yhtiökumppanini ja minä tarjoamme tänään illalliset niille

urheille pojille, jotka juuri tahtoivat murhata teidät. Toivon teidän

syövän illallista heidän seurassaan, jotta näkisitte, etteivät he ole

sellaisia paholaisia kuin miltä näyttävät.»

»Mutta», sanoi Maurice ihastuneena siitä, että saisi olla muutaman

tunnin Genevièven lähellä, »en tosiaankaan tiedä, sopiiko minun

suostua».

»Kuinka? Sopiiko teidän suostua», sanoi Dixmer; »uskon varmasti, että

sopii; he ovat hyviä ja kelpo isänmaanystäviä, kuten tekin; sitäpaitsi

en voi uskoa anteeksiantoonne ennenkuin olemme yhdessä murtaneet

leivän».

Geneviève ei sanonut sanaakaan. Maurice oli tulisilla hiilillä.

»Luulen todella olevani teille vaivaksi, kansalainen...» änkytti hän.

»Tämä puku... huono kuntoni...»

Geneviève katsoi häneen arasti.

»Tarjoamme hyvästä sydämestä», sanoi hän.

»Suostun, kansatar», vastasi Maurice kumartaen.

»Hyvä on, menenpä rauhoittamaan tovereitani», sanoi nahkurimestari.

»Lämmitelkää sillä aikaa, rakas ystävä.»

Hän lähti ulos. Maurice ja Geneviève jäivät kahden.

»Voi, hyvä herra», sanoi nuori nainen äänenpainolla, jota hän turhaan

koetti saada moittivaksi, »olette rikkonut sananne, olette ollut

varomaton».

»Kuinka, madame», huudahti Maurice, »olenko tuottanut teille

ikävyyksiä? Voi, antakaa siinä tapauksessa anteeksi; lähden pois enkä

milloinkaan...»

»Hyvä Jumalat» huudahti Geneviève nousten seisaalleen.

»Teillä on haava rinnassa! Teidän paitanne on ihan veressä!»

Mauricen muuten niin valkeassa ja hienossa paidassa, joka oli hänen

karkeiden tapojensa jyrkkänä vastakohtana, näkyi tosiaankin suuri,

punainen, kuivunut läiskä.

»Älkää huoliko olla levoton, madame», sanoi nuori mies; »eräs

salakuljettajista pisti minua tikarillaan».

Geneviève kalpeni ja sanoi tarttuen hänen käteensä: »Antakaa minulle

anteeksi se paha, mitä teille on tehty!

Te olette pelastanut henkeni, ja minä olen ollut vähällä joutua

syypääksi kuolemaanne.»

»Olenhan saanut runsaan palkan löytäessäni teidät; sillä ettehän ole

silmänräpäystäkään uskonut, että hain ketään muuta kuin teitä?»

»Tulkaa minun mukanani», keskeytti Geneviève; »annan teille puhtaat

vaatteet... Eihän pöytäkumppaniemme sovi nähdä teitä tuossa kunnossa,

sehän olisi heille liian kauhea moite.»

»Minähän olen teille vaivaksi, eikö niin?» vastasi Maurice huoaten.

»Ette vähääkään; täytän vain velvollisuuden.»

Sitten hän lisäsi:

»Täytänpä sen vielä erittäin mielelläni.»

Geneviève saattoi sitten Mauricen isoon pukeutumishuoneeseen, joka

oli niin muhkea ja aistikas, ettei sellaista voinut odottaa olevan

nahkurimestarin talossa. Tämä nahkurimestari näytti totta tosiaan

miljoonamieheltä.

Sitten hän avasi kaikki kaapit.

»Ottakaa», sanoi hän, »olette kotonanne».

Ja hän vetäytyi syrjään.

Kun Maurice tuli ulos huoneesta, tapasi hän Dixmerin, joka oli palannut.

»Lähtekäämme», sanoi hän, »pöytä on katettu, odotamme vain teitä».