Vapauttamisyritys, niin riidanalainen kuin sen todellisuus olikin,
koska ei ollut edes aloitettu sen toimeenpanoa, oli yllyttänyt toisten
vihaa ja toisien mielenkiintoa. Tämän tapahtuman uskottavuutta
vahvisti suuresti yleisen turvallisuusvaliokunnan saama tieto, että
kolme viikkoa tai kuukausi takaperin oli joukko emigrantteja saapunut
Ranskaan eri kohdilta rajaa. Oli selvää, etteivät miehet, jotka täten
panivat henkensä alttiiksi, tehneet sitä tarkoituksetta, ja kaiken
todennäköisyyden mukaan oli heidän suunnitelmansa yhdessä vapauttaa
kuninkaallinen perhe.
Konventin jäsenen Osselinin ehdotuksesta oli jo julkaistu kauhea
asetus: se tuomitsi kuolemaan jokaisen emigrantin, joka todistettavasti
oli astunut jalallaan Ranskaan, jokaisen ranskalaisen, joka
todistettavasti oli suunnitellut pakoa maasta, etenkin sellaisen, joka
todistettavasti oli avustanut maanpakolaisen tai maasta pakenevan pakoa
tai maahan paluuta, sekä lopuksi vielä jokaisen kansalaisen, jonka
voitiin todistaa antaneen emigrantille turvapaikan.
Tämä kauhea laki vihki Hirmuvallan virkaansa. Ei puuttunut enää muu
kuin laki, joka tuomitsisi myös epäilyttävät.
Maison-Rougen ritari oli liian toimelias ja liian uskalias vihollinen,
jotta hänen Pariisiin-tulonsa ja käyntinsä Templessä eivät olisi
aiheuttaneet mitä voimakkaimpia toimenpiteitä. Monessa epäilyttävässä
talossa toimitettiin perinpohjaisempia kotietsintöjä kuin milloinkaan
ennen. Mutta etsinnöistä ei ollut muuta tulosta kuin että löydettiin
muutamia maahan palanneita naisia, jotka antoivat ottaa itsensä kiinni,
ja joitakin vanhuksia, jotka eivät halunneet riidellä pyövelien kanssa
niistä harvoista päivistä, jotka heillä oli jäljellä.
Kuten hyvin ymmärtää, oli piireillä useana päivänä paljon työtä,
ja niin oli myöskin Lepelletierin piirillä, joka oli Pariisin
vaikutusvaltaisimpia eikä sen sihteerilläkään ollut paljon aikaa
ajatella tuntematonta naistaan.
Aluksi hän oli koettanut unohtaa, kuten oli päättänyt lähtiessään
Vieille-Saint-Jacques-kadulta, mutta kävi, kuten hänen ystävänsä Lorin
oli sanonut:
Ken unohdusta miettii, muistelee.
Maurice ei kuitenkaan ollut sanonut eikä myöntänyt mitään. Hän oli
kätkenyt sydämeensä tämän seikkailun kaikki yksityiskohdat, jotka
olivat jääneet hänen ystävänsä tutkimukselta huomaamatta. Mutta kun
Lorin tunsi Mauricen iloiseksi ja avosydämiseksi ja nyt näki hänen
alinomaa mietiskelevän ja etsivän yksinäisyyttä, epäili hän kuten
sanoi, että Cupido-veitikka oli käynyt siellä.
On mainittava, että niiden kahdeksantoista vuosisadan aikana, jotka
kuningasvaltaa oli kestänyt, oli Ranskassa harvana vuotena harrastettu
niin paljon jumalaistaruoppia kuin armon vuonna 1793.
Kuitenkaan ei ritaria saatu kiinni; hänestä ei enää kuultu edes
kerrottavan. Kuningatar, joka miehensä kuoleman jälkeen oli jäänyt
leskeksi ja lapsensa menetettyään orvoksi, lievitti suruaan itkemällä
tyttärensä ja kälynsä seurassa, ellei vieraita ollut saapuvilla.
Suutari Simonin käsiin joutuneena aloitti nuori kruununperillinen sen
marttyyrikauden, joka sitten kahdessa vuodessa saattoi hänet isänsä ja
äitinsä luokse. Hetken aikaa oli tyyntä.
Vuorelaisten tulivuori lepäsi ennenkuin se nielaisi girondistit.
Maurice tunsi tämän tyvenen sään painon, kuten ihminen tuntee ilman
olevan painostavan myrskyn edellä, ja kun hän ei tiennyt, mitä olisi
tehnyt joutoaikanaan, jolloin hän oli kokonaan kiihkeän rakkauden tai
ainakin, kuten hänestä itsestään näytti, rakkauden tapaisen tunteen
vallassa, luki hän uudelleen kirjeen, suuteli kaunista safiiriaan ja
päätti, huolimatta valasta, jonka oli itsekseen vannonut, tehdä vielä
viimeisen yrityksen ja lupasi tietysti, että se olisi viimeinen.
Nuori mies oli tosin ajatellut erästä mahdollisuutta: lähteä
Kasvitieteellisen puutarhan piiriin ja pyytää tietoja sen sihteeriltä,
virkatoveriltaan. Mutta häntä pidätti siitä se ensimmäinen, ja
voimmepa sanoa, ainoa käsitys, joka hänellä oli ollut, että hänen
kaunis tuntemattomansa oli sekaantunut johonkin valtiolliseen
salajuoneen. Ajatus, että hänen varomattomuutensa saattaisi johtaa tuon
ihastuttavan naisen Revolution-aukiolle ja tämän enkelinpään putoomaan
mestauslavalla, pani Mauricen värisemään kauhusta.
Hän siis päätti lähteä seikkailuun yksin ja ilman minkäänlaisia
lisätietoja. Hänen suunnitelmansa oli muuten hyvin yksinkertainen.
Jokaiseen oveen kiinnitetyt luettelot antaisivat hänelle ensimmäiset
merkit; sitten toisivat ovenvartijoitten kuulustelut lopullisen
selvityksen tähän salaperäisyyteen. Lepellelierin piirin sihteerinä
hänellä oli täysi oikeus pitää kuulusteluja.
Maurice ei tosin tietänyt tuntemattomansa nimeä, mutta yhdenmukaisuus
johtaisi häntä. Oli mahdotonta, ettei niin suloisen olennon nimi
olisi sopusoinnussa ulkomuodon kanssa: hänellä olisi varmasti jokin
keijukaisen, haltijattaren tai enkelin nimi, sillä hänen saapuessaan
maan päälle oli häntä tietenkin tervehditty kuten korkeampaa tai
yliluonnollista olentoa.
Nimi johtaisi häntä siis erehtymättömästi.
Maurice vaihtoi ylleen karkeasta ruskeasta verasta tehdyn lyhyen
takin, pani päähänsä punaisen juhlalakin ja lähti tutkimusmatkalleen
ilmoittamatta asiasta kenellekään.
Hänellä oli kädessään visainen karttu, jota silloin sanottiin
_perustuslaiksi_, ja hänen voimakkaassa kourassaan sillä oli sama
arvo kuin Herkuleen nuijalla. Hänellä oli taskussaan Lepelletierin
piirin sihteerin valtakirja. Se oli samalla kertaa hänen ruumiillisena
turvanaan ja hänen henkisenä takauksenaan.
Hän kulki siis jälleen Saint-Victor-kadun ja
Vieille-Saint-Jacques-kadun päästä päähän, lukien päivän himmenevässä
valossa jokaiselle ovelle enemmän tai vähemmän harjaantuneella kädellä
kirjoitetut nimet.
Maurice oli tullut sadannen talonsa ja siis myöskin sadannen
luettelonsa kohdalle ilman että olisi mistään merkistä voinut
päättää vähääkään päässeensä tuntemattomansa jäljille, koska hän
etsi vain sentapaista nimeä, kuin oli uneksinut, kun eräs kelpo
suutari, nähdessään lukijasta kuvastuvan kärsimättömyyden, avasi
ovensa nahkahihna ja naskali kädessään ja sanoi, katsellen Mauricea
silmälasiansa ylitse:
»Haluatko joitakin tietoja tämän talon asukkaista? Puhu siinä
tapauksessa, olen valmis vastaamaan.»
»Kiitos, kansalainen», sopersi Maurice, »minä haen kuitenkin erään
ystäväni nimeä».
»Mainitse hänen nimensä, kansalainen, tunnen tässä korttelissa koko
maailman. Missä tuo ystävä asui?»
»Hän asui luullakseni vanhalla Jacques-kadulla; mutta pelkään hänen
muuttaneen.»
»Mutta mikä hänen nimensä oli? Minun täytyy tietää hänen nimensä.»
Maurice jäi hämmästyneenä hetkeksi epäröimään; sitten hän mainitsi
ensimmäisen nimen, joka juolahti hänen mieleensä.
»René», sanoi hän.
»Ja hänen toimensa?»
Mauricen ympärillä oli pelkkiä nahkatehtaita.
»Nahkurin sälli.»
»Siinä tapauksessa on käännyttävä mestarin puoleen», sanoi eräs
porvari, joka pysähtyi paikalle ja katseli Mauricea jotenkin
hyvänsuovasti, mutta kuitenkin hiukan epäilevästi.
»Niin juuri», sanoi portinvartija, »niin juuri; mestarit tietävät
työmiestensä nimet, ja tuolla on kansalainen Dixmer, kas tuolla; hän
on nahkatehtaan johtaja, ja hänellä on tehtaassaan yli viisikymmentä
työläistä. Hän juuri voi antaa sinulle lisätietoja.»
Maurice näki kääntyessään pitkän, levollisen näköisen kelpo porvarin,
jonka puvun koreus todisti rikkaaksi tehtailijaksi.
»Kuitenkin, kuten kansalainen ovenvartija jo sanoi», jatkoi porvari,
»olisi tarvis tietää sukunimi».
»Sanoinhan: René.»
»René on vain ristimänimi, ja minä kysynkin sukunimeä. Minun kirjoihini
on merkitty kaikkien työssäni olevien työmiesten sukunimet, eikä
ristimänimiä».
»Kunniani kautta», sanoi Maurice, jota tällainen kuulustelu alkoi
kiusata, »en tiedä hänen sukunimeään».
»Kuinka?» sanoi porvari hymyillen, ja Maurice luuli huomaavansa hänen
ilmeessään enemmän ivaa, kuin mitä hän tahtoi näyttää, »kuinka,
kansalainen, et tiedä ystäväsi sukunimeä?»
»En.»
»Siinä tapauksessa on luultavaa, ettet löydäkään häntä.»
Ja sanoen Mauricelle sulavasti hyvästi porvari astui muutaman askeleen
ja meni erääseen taloon vanhan Saint-Jacques-kadun varrella.
»Asia on siten, että jollet tunne hänen sukunimeään...» sanoi
ovenvartija.
»No niin, ei, minä en tunne sitä», sanoi Maurice, joka ei olisi ollut
pahoillaan, vaikka olisi haettu riitaa hänen kanssaan, koska hän
silloin olisi saanut tilaisuuden purkaa huonoa tuultaan; olisipa hän
ollut melko valmis ryhtymään riitaan tahallaankin. »Mitä sinulla on
siihen sanomista?»
»Ei mitään, kansalainen, ei vähääkään; mutta jollet tunne ystäväsi
nimeä, on luultavaa, kuten sinulle sanoi kansalainen Dixmer, on
luultavaa, ettet löydä häntä.»
Ja kansalainen ovenvartija palasi kammioonsa kohottaen olkapäitään.
Mauricella oli suuri halu pehmittää kansalaista ovenvartijaa, mutta
tämä oli vanha ja hänen heikkoutensa pelasti hänet.
Jos mies olisi ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, olisi Maurice
esittänyt häpeällisen näytelmän: »tasa-arvoiset lain edessä, mutta
eivät voiman edessä».
Sitäpaitsi oli yö tulossa eikä Mauricella ollut muuta kuin muutama
minuutti valoisaa aikaa käytettävänään.
Hän käytti niitä hyväkseen tunkeutumalla ensimmäiseen kujaan, sitten
toiseen; hän tutki niissä jokaisen oven, tarkasti jokaisen sopen,
katseli jokaisen lauta-aidan yli, kapusi jokaisen kiviaidan päälle,
heitti silmäyksen joka ristikon lävitse ja jokaisesta avaimenreiästä,
kolkutti muutamien autioiden aittojen ovelle saamatta vastausta ja
kulutti siten lähes kaksi tuntia tähän tuloksettomaan etsintään.
Kello löi yhdeksän illalla. Oli tullut täysi yö: ei kuulunut enää
mitään ääniä, ei näkynyt mitään liikettä tässä autiossa korttelissa,
jossa elämä näytti sammuneen samalla kertaa kuin päiväkin.
Epätoivoisena Maurice juuri aikoi kääntyä takaisin päin, kun hän äkkiä
huomasi valoa erään ahtaan käytävän mutkasta. Hän uskaltautui tuohon
synkkään käytävään huomaamatta, että samalla hetkellä hävisi kiireesti
puutarhamuurin taakse eräs utelias pää, joka jo neljännestunnin ajan
oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään eräästä muurin yli ulottuvasta
puusta.
Muutama sekunti tuon pään häviämisen jälkeen ryntäsi kolme miestä
tuohon samaan muuriin puhkaistusta ovesta siihen käytävään, johon
Maurice oli erehtynyt menemään, ja neljäs mies sulki käytävän oven
suuremmaksi varmuudeksi.
Maurice oli löytänyt käytävän pihan perältä, ja tämän toiselta puolen
tuo valo lähti. Hän kolkutti erään yksinäisen ja kurjan talon ovelle,
mutta heti ensimmäisen koputuksen jälkeen sammui valo.
Maurice kolkutti kahta kovemmin, mutta kukaan ei vastannut; hän
huomasi, ettei ollut aikomustakaan vastata kolkutukseen, vaan että
hän siten vain hukkasi aikaansa. Hän astui siis pihan poikki ja meni
takaisin käytävään.
Samalla aikaa kääntyi talon ovi hiljaa saranoillaan; kolme miestä astui
siitä ulos ja kuului vihellys.
Maurice kääntyi ja näki kolme varjoa kahden kartunmitan päässä
itsestään.
Pimeässä, jossa kauan siihen tottuneet silmät kuitenkin aina saattavat
erottaa jotakin, välkähti kolmesta säilästä vaaleanpunainen hohde.
Maurice ymmärsi olevansa saarroksissa. Hän yritti lyödä kepillään
ympyrää, mutta käytävä oli niin kapea, että hänen keppinsä iski
kumpaakin seinämään. Samassa hetkessä huumasi hänet voimakas isku
päähän. Tämän odottamattoman hyökkäyksen tekivät nuo neljä miestä,
jotka olivat tulleet muurin ovesta. Seitsemän miestä heittäytyi samalla
kertaa Mauricen kimppuun, kaatoi hänet, maahan, köytti hänen kätensä ja
sitoi hänen silmänsä.
Maurice ei ollut päästänyt huudahdustakaan eikä pyytänyt apua. Voima ja
rohkeus katsovat aina itse riittävänsä ja näyttävät häpeävän vierasta
apua. Sitäpaitsi olisi Maurice saanut huutaa tässä autiossa korttelissa
ilman että ketään olisi saapunut.
Maurice siis köytettiin ja hänen kätensä sidottiin selän taakse hänen
päästämättä valitustakaan, kuten jo olemme kertoneet.
Hän oli sitäpaitsi tullut ajatelleeksi, ettei häntä heti tapettaisi,
koska hänen silmänsä sidottiin. Mauricen iällä merkitsee lykkäys aina
toivoa. Hän kokosi siis koko neuvokkuutensa ja jäi odottamaan.
»Kuka sinä olet?» kysyi tappelusta vielä hengästynyt ääni.
»Olen mies, joka murhataan», vastasi Maurice.
»Vielä enemmän, olet kuoleman oma, jos puhut ääneen, jos pyydät apua
taikka huudat.»
»Jos olisin tahtonut huutaa, en olisi odottanut tähän saakka.»
»Oletko valmis vastaamaan kysymyksiini?»
»Kysykää ensin, sitten näen, onko minun vastattava.»
»Kuka sinut lähetti tänne?»
»Ei kukaan.»
»Tulet siis omasta aloitteestasi?»
»Tulen.»
»Valehtelet.»
Maurice teki hirmuisen yrityksen vapauttaakseen kätensä, mutta se oli
mahdotonta.
»En valehtele koskaan!» sanoi hän.
»Joka tapauksessa, tulitpa omasta aloitteestasi tai toisen lähettämänä,
olet vakoilija.»
»Ja te pelkureita.»
»Mekö pelkureita?»
»Niin juuri, teitä on seitsemän tai kahdeksan yhtä miestä vastaan,
jonka kädet on köysissä, ja vielä solvaatte häntä. Pelkureita,
pelkureita, pelkureita!»
Tämä Mauricen kiivaus näytti rauhoittavan heitä sen sijaan että olisi
suututtanut. Juuri tämä kiivaus todisti, ettei tämä nuori mies ollut
se, joksi häntä syyteltiin. Oikea vakoilija olisi vavissut ja pyytänyt
armoa.
»Ei siinä ole mitään solvausta», sanoi lempeämpi, mutta käskevämpi ääni
kuin ne, jotka olivat tähän asti puhuneet. »Sellaisena aikana kuin
meidän, saattaa olla vakoilija olematta kehno mies; panee vain henkensä
alttiiksi.»
»Terve teille, joka sanoitte tuon sanan; vastaan teille vilpittömästi.»
»Mitä aioitte tehdä tässä korttelissa?»
»Hakea erästä naista.»
Epäilyn mumina seurasi tätä selitystä. Tämä mumina kasvoi myrskyksi.
»Valehtelet», sanoi sama ääni, »ei täällä ole naisia, ja me tiedämme
kyllä, mitä arvoa on puheellasi naisista; tästä korttelista et löydä
naista. Tunnusta aikeesi tai kuolet.»
»Mitä tyhmyyksiä», sanoi Maurice. »Ettehän te minua tapa tappamisen
halusta, ellette ole oikeita rosvoja.»
Ja Maurice teki toisen, edellistä vielä kiivaamman ja äkillisemmän
yrityksen vapauttaakseen kätensä niistä köysistä, joilla ne oli
sidottu, mutta äkkiä hän tunsi kylmän, viiltävän tuskan raatelevan
rintaansa.
Maurice ponnahti tahtomattaankin taaksepäin.
»Vai sinä tunnet sen», sanoi eräs miehistä. »Tätä terää, jonka
tuttavuutta olet tehnyt tuuman verran, on vielä kahdeksan tuumaa
jäljellä.»
»Antakaa siinä tapauksessa kuolinisku», sanoi Maurice alistuen
kohtaloonsa. »Ainakin tämä saadaan äkkiä päättymään.»
»Ken olet? Katsotaanpa!» sanoi luo samalla kertaa lempeä ja käskevä
ääni.
»Nimenikö te tahdotte tietää?»
»Niin juuri, niinesi.»
»Olen Maurice Lindey.»
»Kuinka?» huudahti eräs ääni. »Maurice Lindey, tuo vallankum...
isänmaanystävä? Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri?»
Nämä sanat lausuttiin niin kiihkeästi, että Maurice huomasi niiden
ratkaisevan asian. Niihin tavalla tai toisella annettu vastaus tulisi
peruuttamattomasti ratkaisemaan hänen kohtalonsa.
Mauricen oli mahdoton olla raukkamainen. Oikean spartalaisen tavoin hän
nousi istumaan ja sanoi varmalla äänellä:
»Niin, Maurice Lindey, niin Maurice Lindey, Lepelletierin piirin
sihteeri, niin, Maurice Lindey, isänmaanystävä, vallankumousmies,
Jakobiini, ja lopulta Maurice Lindey, jonka kaunein päivä on silloin,
kun hän kuolee vapauden puolesta.»
Kuolemanhiljaisuus seurasi näitä sanoja.
Maurice Lindey ojentautui, odottaen joka hetki, että se terä, jonka
kärjen hän vain oli tuntenut, tunkeutuisi kokonaan hänen sydämeensä.
»Onko se ihan totta?» sanoi muutaman sekunnin kuluttua ääni, joka
tuntui olevan jonkin verran heltynyt. »Katso, ettet valehtele, nuori
mies!»
»Penkokaa taskuni», sanoi Maurice, »niin löydätte valtakirjani.
Katsokaa rintaani, niin löydätte nimikirjaimeni M.L. kirjailtuina
paitaani, ellei veri ole niitä peittänyt.»
Maurice tunsi heti voimakkaiden käsien nostavan hänet ylös.
Hänet kannettiin lyhyen matkan päähän. Hän kuuli oven aukenevan,
sitten toisen. Mutta toinen oli ahtaampi kuin ensimmäinen, sillä häntä
kantavat miehet mahtuivat siitä vaivoin taakkoineen.
Muminaa ja kuiskailemista jatkui.
»Olen hukassa», sanoi Maurice itsekseen; »he aikovat ripustaa kiven
kaulaani ja heittää minut johonkin Bièvre-joen syvennykseen».
Mutta hetken kuluttua hän tunsi kantajiensa nousevan portaita.
Lämpöisempi ilma lehahti hänen kasvojaan vasten ja hänet laskettiin
tuolille. Hän kuuli ovea väännettävän kaksinkertaiseen lukkoon sekä
loittonevia askelia. Hän luuli tuntevansa, että hän oli yksin. Hän
heristi korviaan niin tarkkaavasti kuin voi mies, jonka henki riippuu
yhdestäkin sanasta, ja luuli kuulevansa, että tuo samainen ääni, joka
jo ennen oli kaikunut hänen korvaansa lempeänä ja varmana, sanoi
toisille:
»Neuvotelkaamme.»