Samana päivänä ja samalla hetkellä, kun Maurice tuskallisesti
pettyneenä käveli takaisin Tournellen sillan yli, olivat useat
kaupunginvirkamiehet, seurassaan Santerre. Pariisin kansalliskaartin
komentaja, tärkeällä käynnillä Templen tornissa, joka elokuun 13
päivänä 1792 oli muutettu vankilaksi.
Tämä tarkastus toimitettiin erikoisesti kolmannen kerroksen
huoneistossa, jossa oli eteinen ja kolme huonetta.
Eräässä näistä huoneista oli kaksi naista, nuori tyttö ja
yhdeksänvuotias lapsi, kaikki surupuvussa.
Naisista saattoi vanhempi olla kolmenkymmenenseitsemän tai
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Hän istui lukemassa pöydän
ääressä. Toinen istui ompelemassa seinäverhoa; hän saattoi olla
kahdenkymmenenkahdeksan tai kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen.
Neito oli neljäntoista vuoden vanha ja pysytteli lapsen vieressä, joka
makasi sairaana silmät ummessa ikäänkuin nukkuisi, vaikka sellaisessa
metelissä, jota kaupungin virkamiehet pitivät, ilmeisesti oli
mahdotonta nukkua.
Toiset penkoivat vuoteita, toiset levittelivät liinavaatteita;
toiset taas, jotka jo olivat lopettaneet etsiskelynsä, tuijottivat
hävyttömästi onnettomiin naisvankeihin. Nämä pitivät itsepintaisesti
katseensa alaspäin luotuina, yksi kirjaansa, toinen seinävaatteeseensa,
kolmas veljeensä.
Vanhempi naisista oli kookas, kalpea ja kaunis; hän näytti lukiessaan
keskittävän koko huomionsa kirjaan, vaikka luultavasti lukikin vain
silmillään ja hänen mielensä oli muualla.
Silloin eräs kaupungin virkamiehistä astui hänen viereensä, kiskaisi
raa'asti kirjan hänen kädestään ja heitti sen keskelle huonetta.
Vanki ojensi kätensä pöydälle, otti toisen kirjan ja jatkoi lukuaan.
Vuorelainen teki raivokkaan kädenliikkeen temmatakseen tämän toisen
kirjan, kuten oli ottanut ensimmäisen. Mutta nähdessään tuon eleen,
joka sai ikkunan ääressä istuvan ompelevan vanginkin vavahtamaan, tyttö
syöksyi paikalle, kietoi kätensä lukevan naisen pään ympärille, sopersi
itkien: »Voi, äitiparka!» ja sitten suuteli häntä.
Silloin vangittu nainen vuorostaan, ollen antavinaan tytölle
vastasuukon, pani suunsa hänen korvalleen ja sanoi:
»Marie, pesän suuhun on piilotettu kirjelippu; ota se pois.»
»Jo riittää!» sanoi virkamies, kiskaisten tytön karkeasti luokseen
ja erottaen hänet siten äidistään. »Ettekö ole jo pian suudelleet
kylliksi?»
»Hyvä herra», sanoi tyttö, »onko Konventti julistanut, etteivät lapset
saa enää suudella äitiään?»
»Ei ole, mutta se on käskenyt rankaisemaan pettureita, ylimysmielisiä
ja entisiä, ja juuri sitä varten me olemme täällä kuulustelua
pitämässä. No niin, Antoinette, vastaapas.»
Nainen, jota puhuteltiin näin karkealla tavalla, ei suvainnut edes
katsahtaa puhujaan. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, ja heikko puna
nousi hetkeksi hänen tuskan kalventamille ja kyynelten uurtamille
kasvoilleen.
»On mahdotonta», jatkoi mies, »että olisit tietämätön viime yön
yrityksestä. Kuka pani sen toimeen?»
Vanki oli yhtä vaiti kuin ennenkin.
»Vastatkaa, Antoinette», sanoi silloin Santerre astuen lähelle
huomaamatta, että nuori nainen värähti kauhusta nähdessään sen miehen,
joka tammikuun 21 päivän aamuna oli tullut Templeen noutamaan Ludvig
XVI:n mestauslavalle. »Vastatkaa. Tänä yönä on vehkeilty tasavaltaa
vastaan ja yritelty vapauttaa teidät siitä vankeudesta, johon kansan
tahto on teidät tuominnut rikostanne rangaistukseksi. Sanokaa,
tiesittekö vehkeilystä?»
Marie-Antoinette vavahti kuullessaan tämän äänen ja näytti yrittävän
paeta sitä siirtymällä tuolillaan niin pitkälle taaksepäin kuin taisi.
Mutta hän ei vastannut tähän kysymykseen enempää kuin molempiin
aikaisempiinkaan, Santerrelle enempää kuin kaupungin virkamiehellekään.
»Ette siis tahdo vastata?» sanoi Santerre polkien jalkaansa rajusti.
Vanki otti pöydältä kolmannen niteen.
Santerre kääntyi; tämä mies komensi 80,000 miestä, ja hänen pelkästä
viittauksestaan oli kuolevan Ludvig XVI:n ääni hukkunut väkijoukon
huutoihin, mutta hänen raaka voimansa murtui tuon vankiraukan
arvokkuutta vastaan, jonka pään hän myöskin olisi saanut putoamaan,
mutta jota hän ei kyennyt taivuttamaan.
»Ja te, Elisabeth», sanoi hän toiselle naiselle, joka hetkeksi oli
keskeyttänyt seinävaatteen ompelemisen rukoillakseen kädet ristissä, ei
näitä miehiä, vaan Jumalaa, »vastaatteko te?»
»En tiedä, mitä kysytte», kuului vastaus; »sen vuoksi en voi vastata
teille».
»No hitto soikoon, kansatar Capet», sanoi Santerre käyden
kärsimättömäksi, »olihan aivan selvää, mitä äsken sanoin. Sanon, että
eilen on yritetty auttaa teitä karkaamaan ja että teidän täytyy tuntea
rikolliset.»
»Meillä ei ole mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa, hyvä herra; emme
siis voi tietää mitä tehdään meidän puolestamme, yhtä vähän kuin meitä
vastaankaan.»
»Hyvä on», sanoi kaupungin virkamies, »saamme sitten nähdä, mitä
veljenpoikasi sanoo».
Ja hän lähestyi kruununperillisen vuodetta.
Tämän uhkauksen johdosta Marie-Antoinette nousi äkkiä.
»Hyvä herra», sanoi hän, »poikani on sairas ja nukkuu... Älkää
herättäkö häntä.»
»Vastaa siis!»
»En tiedä mitään.»
Virkamies astui suoraan pikku vangin vuoteen viereen. Tämä, kuten jo
olemme kertoneet, teeskenteli nukkuvansa.
»Ylös, ylös, herääpäs, Capet», sanoi hän ravistaen poikaa raa'asti.
Lapsi aukaisi silmänsä ja hymyili. Kaupungin virkamiehet piirittivät
nyt vuoteen.
Kuningatar, jonka tuska ja pelko teki levottomaksi, antoi merkin
tyttärelleen, joka käytti hetkeä hyväkseen, pujahti viereiseen
huoneeseen, avasi uuninluukun, veti sieltä esiin kirjelipun, poltti
sen, palasi sitten heti huoneeseen ja rauhoitti äitinsä yhdellä
silmäyksellä.
»Mitä tahdotte minusta?» kysyi lapsi.
»Tietää, etkö ole kuullut mitään viime yönä?»
»En, olen nukkunut.»
»Näytät pitävän kovasti nukkumisesta.»
»Kyllä pidän, sillä nukkuessani näen unia.»
»Ja millaisia unia näet?»
»Uneksin, että saan jälleen nähdä isäni, jonka olette tappaneet.»
»Siis et ole kuullut mitään?» sanoi Santerre kiivaasti.
»En mitään.»
»Nämä sudenpenikat ja naarassusi ymmärtävät totisesti hyvin toisensa»,
sanoi raivostunut virkamies; »ja kuitenkin on salaliitto ollut
olemassa».
Kuningatar hymyili.
»Hän pilkkaa meitä, tuo itävallatar», huusi virkamies. »Koska asian
laita siis on niin, pankaamme Kommuunin julistus toimeen kaikessa
ankaruudessaan. Nouse ylös, Capet!»
»Mitä aiotte tehdä?» huudahti kuningatar unohtaen arvonsa. »Ettekö näe,
että poikani on sairas, että hän on kuumeessa? Tahdotteko siis tappaa
hänet?»
»Poikasi», sanoi virkamies, »on Templen neuvostolle yhtämittaisen
levottomuuden aiheena. Hän se on kaikkien vehkeilijöitten
tähtäyspisteenä. He luulottelevat voivansa ryöstää teidät kaikki. No
niin, ryhdytään toimiin! — Tison! ... Kutsukaa Tison!»
Tison oli eräänlainen päivätyöläinen, jonka huolena olivat vankilan
karkeammat taloustehtävät. Hän saapui paikalle.
Hän oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli tumma ihonväri, karkeat
ja hurjat kasvot ja musta, kihara, kulmakarvoihin saakka ulottuva tukka.
»Tison», sanoi Santerre, »kuka toi eilen ruoan pidätetyille?» Tison
mainitsi jonkin nimen.
»Ja kuka toi liinavaatteet?»
»Tyttäreni.»
»Tyttäresi on siis pesijä?»
»On kyllä.»
»Ja sinä olet antanut hänelle vankien vaatteitten pesun?»
»Miksikä ei? Yhtä hyvin hän ansaitsee sen kuin joku toinenkin. Eihän se
enää ole tyrannien rahaa, vaan kansakunnan, koska kansa maksaa heidän
puolestaan.»
»Sinua on käsketty tarkoin tutkimaan liinavaatteet!»
»No niin, enkö minä täytä tehtävääni? Todistaahan sitä se, että eilen
oli erääseen nenäliinaan tehty kaksi solmua: vein sen neuvostoon,
joka käski vaimoni avata solmut, silittää liinan ja viedä sen rouva
Capetille sanomatta mitään.»
Kuullessaan tämän ilmoituksen, että nenäliinaan oli tehty kaksi solmua,
kuningatar vavahti; hänen silmäteränsä laajenivat, ja hän vaihtoi
silmäyksen madame Elisabethin kanssa.
»Tison», sanoi Santerre, »tyttäresi isänmaallisuutta ei kukaan epäile;
mutta tästä päivästä lähtien hän ei enää astu Templeen».
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Tison kauhuissaan, »mitä sanotte te muut
siihen? Kuinka? Ettäkö en enää näkisi tytärtäni muuta kuin ulos
mennessäni?»
»Et mene enää ulos», sanoi Santerre.
Tison katseli ympärilleen kiinnittämättä hurjistunutta katsettaan
mihinkään esineeseen. Sitten hän äkkiä huusi:
»En mene enää ulos! Vai niinkö se on? Hyvä on! Minä lähden kokonaan,
minä. Jätän eronpyyntöni: en ole petturi, aristokraatti, jotta minua
voitaisiin pitää vankilassa. Minä tahdon lähteä ulos!»
»Kansalainen», sanoi Santerre, »tottele Kommuunin käskyjä ja ole vaiti,
tai sinun käy huonosti, sen sanon minä. Jää tänne ja pidä silmällä,
mitä täällä tapahtuu. Sinä olet valvonnan alainen, ilmoitan sen sinulle
etukäteen.»
Tällä haavaa oli kuningatar, joka luuli, että hänet oli unohdettu,
vähitellen tyyntynyt ja pannut poikansa jälleen vuoteeseen makaamaan.
»Käske vaimosi tänne», sanoi virkamies Tisonille.
Tämä totteli sanomatta sanaakaan. Santerren uhkaukset olivat tehneet
hänestä lauhkean kuin lampaan.
Tisonin vaimo saapui.
»Tule tänne, kansatar», sanoi Santerre; »me poistumme eteiseen, ja
sillä välin sinä tarkastat pidätetyt».
»Mitä sanot, vaimo», virkkoi Tison, »kun he eivät enää tahdo päästää
meidän tyttöämme Templeen?»
»Kuinka? Eivätkö he aio päästää meidän tyttöämme enää Templeen? Mutta
silloinhan emme enää näe häntä, omaa tytärtämme?»
Tison pudisti päätänsä.
»Mitä se merkitsee?»
»Me teemme ilmoituksen Templen neuvostolle, ja se saa päättää. Sillä
välin...»
»Sillä välin», sanoi vaimo, »minä tahdon tavata tytärtäni».
»Hiljaa!» sanoi Santerre; »sinut on haettu tänne, jotta tutkisit
vangit; tutki heidät ja sitten vasta saamme nähdä...»
»Mutta... kuitenkin!...»
»Vai niin!» sanoi Santerre rypistäen kulmiaan; »tämä saa luullakseni
huonon käänteen».
»Tee kuten kansalainen kenraali käskee! Tee, vaimo; kuulithan hänen
sanovan, että saamme nähdä.»
Ja Tison katseli Santerrea nöyrästi hymyillen.
»Hyvä on», sanoi vaimo; »menkää tiehenne, olen valmis tarkastamaan
heidät».
Miehet lähtivät ulos huoneesta.
»Rakas rouva Tison», sanoi kuningatar, »uskokaa varmasti...»
»En usko mitään, kansatar Capet», sanoi kauhea nainen kiristäen
hampaitaan, »muuta kuin että juuri sinä olet syynä kansan kaikkiin
onnettomuuksiin. Ja muista, että jos löydän jotakin epäilyttävää sinun
yltäsi, niin saatpa nähdä.»
Neljä miestä jäi ovelle auttaakseen Tisonin vaimoa käsivoimalla, jos
kuningatar tekisi vastarintaa.
Aloitettiin kuningattaresta.
Hänen yltään löydettiin kolmeen solmuun sidottu nenä liina, joka ikävä
kyllä näytti olevan valmiiksi laadittu vastaus Tisonin mainitsemaan
merkkiin, lyijykynä, messuhaka ja sinetöimisvahaa.
»Kas, kylläpä tiesin hyvinkin», sanoi Tisonin vaimo; »olinhan sanonut
kaupungin virkamiehille, että itävallatar kirjoittelee! Joku päivä
sitten löysin kynttilän reunalta vahatipan.»
»Voi, hyvä rouva», sanoi kuningatar rukoilevalla äänellä, »älkää
näyttäkö muuta kuin messuhakaa!»
»Vai niin, kyllä kai», sanoi vaimo, »vielä sinua säälisin!...
Säälitäänkö minua?... Minulta viedään tyttäreni.»
Madame Elisabethilla ja madame Royalella ei ollut mitään epäilyttävää
yllään.
Tisonin vaimo kutsui takaisin viranomaiset, jotka tulivatkin,
Santerre etunenässä; sitten hän antoi heille kuningattaren vaatteista
löydetyt esineet, jotka kulkivat kädestä käteen ja joiden johdosta
tehtiin loppumattomia arvailuja ja olettamuksia. Etenkin kolmeen
solmuun sidottu nenäliina askarrutti kauan kuningassuvun ahdistajien
mielikuvitusta.
»Nyt luemme sinulle Konventin määräyksen», sanoi Santerre.
»Minkä määräyksen?» kysyi kuningatar.
»Määräyksen, joka käskee erottamaan sinut ja poikasi toisistaan.»
»Mutta onko siis totta, että tuollainen määräys on olemassa?»
»On. Lapsesta, jonka kansa on uskonut sen huostaan, on konventti
liiaksi huolissaan jättääkseen sen niin turmeltuneen äidin seuraan,
kuin sinä olet...»
Salama välähti kuningattaren silmistä.
»Mutta lausukaa ainakin syyte, te tiikerit!»
»No hitossa, se ei ole vaikeata», sanoi eräs kaupungin virkamies,
»kuulehan...»
Ja hän lausui yhden noista hävyttömistä syytteistä, joita Suetonius on
esittänyt Agrippinaa vastaan.
»Ei!» huudahti kuningatar seisten kalpeana ja ylväänä suuttumuksessaan,
»minä vetoan kaikkien äitien sydämiin».
»Riittää, riittää», sanoi kaupungin virkamies, »se on kyllä koreasti
tehty, mutta me olemme olleet täällä jo kaksi tuntia emmekä voi uhrata
koko päivää; nouse, Capet, ja seuraa meitä».
»Ei koskaan!» huudahti kuningatar hypähtäen kaupungin virkamiesten ja
nuoren Ludvigin väliin. Ja hän valmistautui torjumaan pääsyä vuoteelle
kuten tiikeriemo luolansa suuta; »en koskaan salli lastani ryöstettävän
minulta!»
»Voi, hyvät herrat», sanoi madame Elisabeth kauniin rukoilevasti
liittäen kätensä yhteen, »hyvät herrat, taivaan nimessä, armahtakaa
kahta äitiä!»
»Puhukaa», sanoi Santerre, »mainitkaa rikostoverienne nimet ja
tunnustakaa heidän suunnitelmansa, selittäkää, mitä merkitsivät solmut
siinä nenäliinassa, jonka Tisonin tyttö oli tuonut liinavaatteillenne
mukana, ja siinä, joka löytyi taskustanne; silloin jätämme poikanne
teidän haltuunne».
Madame Elisabethin katse näytti rukoilevan kuningatarta tekemään tämän
kauhean uhrauksen.
Mutta ylpeänä tämä pyyhki pois kyyneleen, joka kiilsi kuin timantti
hänen silmäkulmassaan, ja sanoi:
»Hyvästi, poikani. Älkää milloinkaan unohtako isäänne, joka on
taivaassa, äitiänne, joka pian tulee häntä seuraamaan; toistakaa joka
ilta ja joka aamu se rukous, jonka olen teille opettanut. Hyvästi,
poikani.»
Hän antoi pojalleen viimeisen suudelman ja sanoi nousten seisomaan
kylmänä ja taipumattomana:
»En tiedä mitään, hyvät herrat. Tehkää niin kuin tahdotte.»
Mutta tämä kuningatar olisi tarvinnut enemmän voimaa, kuin mitä naisen,
etenkään äidin sydämessä on. Hän vaipui voimattomana tuolille, ja sillä
aikaa vietiin pois hänen poikansa, joka vuodatti kyyneliä ja ojensi
hänelle käsiään, mutta ei päästänyt ääntäkään.
Ovi sulkeutui kaupungin virkamiesten jäljessä, jotka veivät mukanaan
kuninkaan lapsen, ja niin jäivät nuo kolme naista yksin.
Vallitsi toivoton äänettömyys, jonka katkaisivat vain muutamat
nyyhkytykset.
Kuningatar ryhtyi ensinnä puhumaan.
»Tyttäreni», sanoi hän, »entä se kirjelippu?»
»Olen polttanut sen, kuten käskitte minun tehdä, äiti.»
»Lukematta sitä?»
»Lukematta sitä.»
»Hyvästi siis, viimeinen välähdys, korkein toivomus!» kuiskasi madame
Elisabeth.
»Niin, te olette oikeassa, olette oikeassa, siskoni, tämä kärsimys on
jo liikaa!»
Sitten hän sanoi kääntyen tyttärensä puoleen:
»Mutta olette kai ainakin nähnyt käsialan, Marie?»
»Kyllä, äiti, tuokion.»
Kuningatar nousi paikaltaan, meni katsomaan ovelle, pidettiinkö häntä
silmällä, ja vedettyään tukastaan hiusneulan hän astui seinän luo ja
kaivoi eräästä raosta pienen paperilapun, joka oli taitettu kirjelipun
muotoon. Näyttäen tätä madame Royalelle hän sanoi:
»Muistelkaa nyt oikein tarkoin, ennenkuin vastaatte minulle, tyttäreni;
oliko käsiala sama kuin tässä?»
»Oli, oli, äiti», huudahti prinsessa, »oli, minä tunnen sen».
»Jumalan kiitos!» huudahti kuningatar langeten polvilleen hartaana.
»Jos hän kerran on voinut kirjoittaa tämän aamun jälkeen, on hän siis
pelastunut. Kiitos. Jumalani! Kiitos! Niin jalo ystävä ansaitsi kyllä
sinun ihmetyösi.»
»Kenestä te siis puhutte, äiti?» kysyi madame Royale. »Kuka tämä ystävä
on? Sanokaa minulle hänen nimensä, jolta rukoilisin Jumalaa hänen
puolestaan.»
»Niin, olette oikeassa, tyttäreni; älkää milloinkaan unohtako tuota
nimeä, sillä se on kunniakkaan ja urhokkaan aatelismiehen nimi. Hän
ei ole uskollinen kunnianhimon vuoksi, sillä hän ei ole ilmestynyt
ennenkuin onnettomuuden päivinä. Hän ei milloinkaan ole nähnyt Ranskan
kuningatarta, tai oikeammin Ranskan kuningatar ei ole milloinkaan
nähnyt häntä, ja hän pyhittää elämänsä kuningattaren puolustukseen.
Ehkä hän saa palkakseen, kuten kaikki hyveet nykyään, hirveän
kuoleman... Mutta... jos hän kuolee... Voi! Tuolla ylhäällä, tuolla
ylhäällä minä kiitän häntä... Hänen nimensä on...»
Kuningatar katseli ympärilleen levottomana ja hiljensi äänensä:
»Hänen nimensä on Maison-Rougen ritari... Rukoilkaa hänen puolestaan!»