Jäätyään nuoren naisen kanssa kahden joutui Maurice hetkeksi hämilleen.
Pelko olla toisen narrina, tämän ihanan kaunottaren viehätysvoima,
hämärä tunnonvaiva, joka ahdisti hänen, kiivaan tasavaltalaisen,
puhdasta omaatuntoa, kaikki tuo pidätti häntä sillä hetkellä, kun hän
juuri oli tarjoamaisillaan käsivartensa nuorelle naiselle.
»Minne te menette, kansatar?» kysyi hän.
»Voi, varsin kauvaksi, hyvä herra», vastasi toinen.
»Mutta minne päin sitten?»
»Kasvitieteelliseen puutarhaan päin.»
»Hyvä on, lähtekäämme!»
»Oi hyvä jumala!» sanoi nainen, »näen hyvin, että olen teille vaivaksi,
herra. Mutta ellei minulle olisi sattunut tätä onnettomuutta ja jos
uskoisin, ettei minua uhkaa muu kuin tavallinen vaara, en tällä tavoin
väärinkäyttäisi jalomielisyyttänne, uskokaa se!»
»Mutta, madame», sanoi Maurice, joka tässä kahdenkeskisessä puhelussa
unohti tasavaltaisen sanaston määräämän kielenkäytön ja ryhtyi
jälleen puhumaan omalla inhimillisellä tavallaan, »kuinka tosiaankin
on mahdollista, että olette tähän aikaan ulkona Pariisin kadulla?
Katsokaapa, onko täällä yhtään ihmistä paitsi meitä!»
»Hyvä herra, olen jo sanonut sen teille. Olen käynyt Roulen
esikaupungissa. Lähdin keskipäivällä tietämättä, mitä on tekeillä, ja
palasin tietämättä vieläkään mitään. Koko aikani kului eräässä hiukan
syrjäisessä talossa.»
»Niin», kuiskasi Maurice, »jonkun _entisen_ talossa, jossakin ylimystön
luolassa. Myöntäkää, kansatar, että samalla kun ääneen pyydätte
suojaani, te itseksenne nauratte sille, että autan teitä.»
»Minäkö», huudahti nainen, »ja kuinka niin?»
»Aivan varmaan. Näette tasavaltalaisen palvelevan teitä saattajananne.
No niin, tämä tasavaltalainen pettää oman asiansa, siinä kaikki!»
»Mutta, kansalainen», sanoi tuntematon kiivaasti, »te erehdytte, sillä
minä rakastan tasavaltaa yhtä paljon kuin tekin».
»Siinä tapauksessa, jos kerran olette isänmaallinen, ei teillä ole
mitään salattavaa. Mistä te tulette?»
»Oi, hyvä herra, armoa!» sanoi tuntematon.
Sana _herra_ ilmaisi niin syvää ja miellyttävää kainoutta, että Maurice
luuli sen todella sisältyvän tuohon lauseeseen.
»Varmasti», sanoi hän itsekseen, »tuo nainen tulee lemmenkohtauksesta».
Ja tietämättä miksi hän tunsi tämän ajatuksen ahdistavan sydäntään.
Tästä hetkestä alkaen hän oli vaiti.
Sillä aikaa nämä öiset kävelijät olivat ehtineet Verrerie-kadulle
ja kohdattuaan kolme neljä kulkuvartiota ja ilmoitettuaan näille
tunnussanan päässeet kulkemaan vapaasti, kunnes erään vielä
vastaantulevan kulkuvartion upseeri näytti tekevän vaikeuksia.
Maurice katsoi silloin parhaaksi lisätä tunnussanaan nimensä ja
osoitteensa.
»Hyvä», sanoi upseeri, »mikäli sinuun tulee, mutta entä kansatar...»
»Mitä hänestä?»
»Kuka hän on?»
»Hän on... vaimoni sisar.»
Upseeri päästi heidät menemään.
»Olette siis naimisissa, hyvä herra?» kuiskasi tuntematon.
»En ole, madame, kuinka niin?»
»Koska siinä tapauksessa olisitte voinut sanoa minua lyhyemmin
vaimoksenne», vastasi nainen nauraen.
»Madame», sanoi vuorostaan Maurice, »vaimo-nimitys on pyhä arvonimi,
jota ei sovi antaa kevytmielisesti. Minulla ei ole edes kunniaa tuntea
teitä.»
Nyt tunsi tuntematon vuorostaan sydäntänsä ahdistavan, ja hän vaikeni.
He menivät tällä haavaa Marien sillan yli.
Nuori nainen asteli sitä kiivaammin, mitä enemmän lähestyttiin matkan
määrää.
Käveltiin Tournellen sillan yli.
»Luullakseni ollaan nyt teidän korttelissanne», sanoi Maurice astuen
Saint-Bernardin rantakadulle.
»Niin ollaan, kansalainen», vastasi tuntematon, »mutta juuri täällä
olen enimmin apunne tarpeessa».
»Totta tosiaankin, madame, te kiellätte minua utelemasta ja samaan
aikaan teette voitavanne kiihoittaaksenne uteliaisuuttani. Se ei
ole jalomielistä. Osoittakaahan toki hieman luottamusta, olen sen
luullakseni hyvin ansainnut! Ettekö suo minulle sitä kunniaa, että
sanotte, ketä puhuttelen?»
»Puhutte», sanoi tuntematon hymyillen, »naiselle, jonka olette
pelastanut suurimmasta vaarasta, missä hän koskaan on ollut, ja joka
tulee olemaan teille kiitollinen koko ikänsä».
»En pyydä teiltä niin paljoa, madame; olkaa vähemmän kiitollinen ja
sanokaa minulle tällä hetkellä nimenne!»
»Mahdotonta!»
»Olisitte kuitenkin sanonut sen kelle tahansa piirin edustajalle, jos
teidät olisi viety vartiotupaan.»
»En, en koskaan!» huudahti tuntematon.
»Mutta siinä tapauksessa olisitte joutunut vankilaan.»
»Olin päättänyt alistua kaikkeen.»
»Mutta tällä hetkellä on vankila...»
»Sama kuin mestauslava, sen tiedän.»
»Ja olisitte valinnut mestauslavan?»
»Ennenkuin pettänyt... Nimeni ilmaiseminen olisi ollut pettämistä.»
»Sanoinhan teille, että saatoitte minut näyttelemään kummallista osaa
ollakseni tasavaltalainen.»
»Esitätte jalomielisen miehen osaa. Tapaatte naisparan, jota loukataan;
ette kohtele häntä halveksivasti, vaikka hän voikin kuulua alhaisoon,
ja koska häntä voidaan loukata vielä uudelleenkin, saatatte te,
pelastaaksenne hänet tuhosta, siihen kurjaan kaupunginosaan saakka,
jossa hän asuu. Siinä kaikki.»
»Niin, olette oikeassa. Asia on näköjään niin; siten olisin itsekin
ajatellut, ellen olisi nähnyt teitä, ellette olisi puhunut minulle.
Mutta teidän kauneutenne, teidän puheenne on ylhäisen naisen. Ja juuri
tämä ylhäisyys, joka ei sovellu teidän pukuunne eikä tähän viheliäiseen
kaupunginosaan, todistaa, että yölliseen liikkeelläoloonne kätkeytyy
jokin salaisuus... Olette vaiti... no niin, ei puhuta siitä enää!
Olemmeko vielä kaukana asunnostanne, madame?»
Tällöin he tulivat Fossés-Saint-Victor-kadulle.
»Näettekö tuon pienen mustan rakennuksen?» sanoi Mauricelle tuntematon
osoittaen kädellään Kasvitieteellisen puutarhan muurien takaista taloa.
»Kun tulemme sinne, jätätte minut.»
»Hyvä on, madame! Määrätkää, olenhan tässä totellakseni teitä.»
»Oletteko pahoillanne?»
»Minäkö? En vähääkään. Sitäpaitsi, mitä te siitä välitätte?»
»Välitän paljonkin, koska minun vielä täytyy pyytää teiltä erästä
suosionosoitusta.»
»Mitä niin?»
»Oikein sydämellistä ja vilpitöntä hyvästelyä, ystävän jäähyväisiä!»
»Ystävän jäähyväisiä! Oi, te suolle minulle liikaa kunniaa, madame!
Eriskummainen ystävä, joka ei tunne ystävättärensä nimeä ja jolta tämä
ystävätär salaa osoitteensa, ilmeisesti pelosta nähdä hänet harmikseen
uudestaan!»
Nuori nainen painoi päänsä eikä vastannut.
»Muuten, madame», jatkoi Maurice, »jos olen päässyt jonkin salaisuuden
perille, ei teidän tarvitse olla minulle pahoillanne siitä; en ole sitä
yrittänyt».
»Nyt olen perillä, hyvä herra», sanoi tuntematon.
Oltiin vastapäätä vanhaa Saint-Jacques-katua, jota reunustivat korkeat
mustat rakennukset ja leikkasivat hämärät lehtokäytävät sekä nahka- ja
muiden tehtaiden väliset kujat, sillä muutaman askeleen päässä virtaa
pieni Blèvrejoki.
»Täälläkö?» kysyi Maurice. »Kuinka, asutteko täällä?»
»Asun.»
»Mahdotonta!»
»Kuitenkin on niin asian laita. Hyvästi siis, hyvästi, uljas ritarini,
hyvästi, jalomielinen suojelijani!»
»Hyvästi, madame», vastasi Maurice hiukan pilkallisesti, »mutta sanokaa
minulle, jotta rauhoittuisin, ettei teillä enää ole mitään hätää!»
»Ei minkäänlaista!»
»Siinä tapauksessa lähden takaisin.»
Ja Maurice tervehti kylmästi, vetäytyen pari askelta taaksepäin.
Tuntematon jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen.
»En tahtoisi kuitenkaan tällä tavoin heittää teille hyvästi», sanoi
hän. »Kuulkaa, herra Maurice, ojentakaa minulle kätenne!»
Maurice lähestyi tuntematonta ja ojensi kätensä. Hän tunsi silloin,
että nuori nainen sujahutti hänen sormeensa sormuksen.
»Ai, ai, kansatar, mitä te nyt teette? Ettekö huomaa, että hukkaatte
yhden sormuksenne?»
»Voi, hyvä herra, nyt teette pahasti.»
»Puuttuiko minulta, madame, vielä kiittämättömyyden pahe?»
»Voi, minä rukoilen teitä, hyvä herra... ystävä. Älkää jättäkö minua
tällä tavalla. Sanokaa, mitä te haluatte? Mitä on tehtävä?»
»Jotta maksatte velkanne, niinkö?» sanoi nuori mies katkerasti.
»Ei», sanoi tuntematon lumoavalla äänensävyllä, »vaan että antaisitte
minulle anteeksi, vaikken ilmaise teille salaisuutta, joka minun on
pakko säilyttää».
Nähdessään hänen kauniiden silmiensä kimmeltävän hämärässä melkein
kosteina kyynelistä, tuntiessaan lämpöisen käden värisevän omassaan,
kuullessaan äänen, jonka sävy oli käynyt miltei rukoilevaksi, Maurice
leppyi äkkiä, ja hänet valtasi ihastus.
»Mitäkö minä tahdon?» huusi hän. »Tahdon nähdä teidät uudestaan!»
»Mahdotonta.»
»Vaikka ei muuta kuin kerran, tunnin, minuutinkin, sekunninkin!»
»Sanon, että se on mahdotonta.»
»Kuinka?» kysyi Maurice, »sanotteko tosissanne, etten saa nähdä teitä
enää koskaan?»
»Ette koskaan!» vastasi tuntematon tuskallisena kaikuna.
»Voi, madame», sanoi Maurice, »varmasti laskette minusta pilaa».
Ja hän nosti pystyyn jalomuotoisen päänsä, pudistaen pitkiä kiharoitaan
kuten se, joka koettaa päästä vapaaksi toisen kuristuksesta.
Tuntematon katseli häntä, kasvoillaan kuvaamaton ilme. Selvästi näkyi,
ettei hän itse ollut päässyt kokonaan vapaaksi siitä tunteesta, jonka
oli Mauricessa herättänyt.
»Kuulkaa», sanoi hän hetken hiljaisuuden perästä, jonka oli katkaissut
vain Mauricen turhaan pidättämä huokaus. »Kuulkaa! Vannotteko minulle
kunnianne kautta pitävänne silmänne kiinni siitä hetkestä, kun sanon
teille, siihen asti, kunnes olette laskenut kuusikymmentä sekuntia?
Mutta silloin... kautta kunnianne?»
»Ja jos vannon, mitä silloin tapahtuu?»
»Silloin tapahtuu, että todistan teille kiitollisuuteni tavalla, jolla
lupaan olla milloinkaan sitä osoittamatta kenellekään toiselle, vaikka
hän tekisi puolestani enemmän kuin te olette tehnyt; se tosin olisikin
vaikeata.»
»Mutta saanko kuitenkin tietää?»
»Ette, luottakaa minuun, saatte nähdä...»
»Madame, en tosiaankaan tiedä, oletteko enkeli vai paholainen.»
»Vannotteko?»
»No niin, kyllä vannon.»
»Että tapahtukoon mitä hyvänsä, ette avaa silmiänne?... Tapahtukoon
mitä hyvänsä, ymmärrättekö oikein, vaikka tuntisitte tikariniskun?»
»Kunniasanallani, panette pääni sekaisin tällä vaatimuksella.»
»No vannokaa siis, hyvä herra, ette sillä pane paljoakaan alttiiksi,
mikäli minusta tuntuu.»
»Hyvä, minä vannon, tapahtukoon minulle mitä hyvänsä», sanoi Maurice
sulkien silmänsä.
Hän avasi ne taas.
»Antakaa minun nähdä teidät vielä kerran, yhden ainoan kerran», sanoi
hän, »minä rukoilen teitä!»
Nuori nainen laski huppukauluksensa taapäin hiukan keimailevasti;
ja kuun tullessa juuri esiin kahden pilven välistä saattoi Maurice
toistamiseen nähdä hänen pitkät sysimustat kiharansa, kulmakarvojen
ihanat kaksoiskaaret, joita olisi voinut luulla piirretyksi tushilla,
kaksi mantelinmuotoista, sametinpehmyttä, kaihoisaa silmää, mitä
hienoimman nenän, raikkaat huulet, ihanat kuin korallit.
»Voi, te olette kaunis, hyvin kaunis, liian kaunis!» huudahti Maurice.
»Sulkekaa silmänne!» sanoi tuntematon.
Maurice totteli.
Nuori nainen tarttui hänen molempiin käsiinsä ja käänsi hänet siihen
suuntaan kuin tahtoi. Äkkiä tuntui tuoksuva lämpö lähestyvän Mauricen
kasvoja, ja suu hipaisi suuta, jättäen hänen huultensa väliin
jalokivisormuksen, jota hän äsken oli kieltäytynyt ottamasta.
Se oli niin äkillinen aistimus kuin ajatus, polttava kuin liekki.
Maurice tunsi liikutusta, joka muistutti melkein tuskaa, niin syvä ja
odottamaton se oli, niin se oli tuntunut sydänjuuriin saakka ja pannut
niiden salaiset säikeet väräjämään.
Hän teki äkillisen liikkeen ojentamalla kätensä.
»Valanne!» huusi ääni jo kaukaa.
Maurice painoi nyrkkinsä silmilleen vastustaakseen kiusausta rikkoa
valansa. Hän ei enää laskenut, ei enää ajatellut; hän jäi seisomaan
paikalleen sanattomana, horjuen.
Hetken kuluttua hän kuuli ikäänkuin sulkeutuvan oven äänen viiden tai
kuudenkymmenen askeleen päästä. Sitten tuli heti hiljaisuus.
Silloin hän päästi kätensä alas, avasi silmänsä, katseli ympärilleen
kuten tekee ihminen herätessään, ja luultavasti hän olisikin todella
luullut heränneensä, elleivät hänen huulensa olisi puristaneet
sormusta, ja se todisti, että tämä uskomaton seikkailu oli kumoamaton
tosiasia.