Oli maaliskuun 10 päivän ilta 1793.
Notre-Damen torninkello löi juuri kymmenen, ja kuten pronssisesta
pesästä lentoon pyrähtävä yölintu irtautui lyönti toisensa jälkeen
surullisena, yksitoikkoisena ja väräjävänä.
Pariisin ylle oli laskeutunut yö, ei mikään myrskyinen, jyrisevä,
salamoitten halkoma pimeys, vaan kylmä ja sumuinen yö.
Pariisi itsekään ei ollut meidän tuntemamme Pariisi, joka kirkastaa
yön tuhansilla, sen kultaisesta loasta heijastuvilla valoillaan,
toimeliaiden jalankävijäin, iloisen puheensorinan, Bacchusta
juhlivien esikaupunkien Pariisi, julkeiden riitojen, rohkeiden
rikosten taimitarha, tuhannen kalskeen paja, vaan se oli kaino, arka,
kiirettä pitävä kaupunki, jonka harvat asukkaat kulkivat juoksujalkaa
kadun poikki ja syöksyivät rappu- tai porttikäytäviinsä, niinkuin
metsästäjäin takaa-ajamat pedot häviävät luoliinsa.
Tällainen oli, kuten sanottu, Pariisi maaliskuun 10 päivänä 1793.
Vielä muutama sana siitä äärimmäisen vaikeasta tilanteesta, joka
aiheutti tämän muutoksen kaupungin ulkonäköön, ennenkuin siirrymme
koskettamaan niitä tapauksia, jotka ovat tämän kertomuksen aiheena.
Ranska oli Ludvig XVI:n mestauksen kautta rikkonut välinsä koko
Eurooppaan. Sitä vastassa alkuaan olleisiin kolmeen viholliseen,
toisin sanoen Preussiin, Saksan keisarikuntaan ja Piemontiin, olivat
liittyneet vielä Englanti, Hollanti ja Espanja. Vain Ruotsi ja Tanska
säilyttivät vanhan puolueettomuutensa, niillä kun ilmankin oli kyllin
työtä katsellessaan, miten Katarina II raateli Puolaa.
Tilanne oli kauhea. Syyskuun joukkomurhien ja tammikuun 21 päivänä
tapahtuneen mestauksen jälkeen halveksittiin kyllä vähemmän Ranskan
aineellista voimaa, mutta pidettiin myös sen moraalista vaikutusta
pienemmässä arvossa. Koko Eurooppa piiritti sitä sananmukaisesti
ikäänkuin se olisi pelkkä kaupunki. Englanti vartioi sen rannikoita,
Espanja Pyreneitten vuoristoa, Piemont ja Itävalta Alppeja, Hollanti
ja Preussi olivat Alankomaitten pohjoisosassa, ja yhdeltä ainoalta
rajan kohdalta, Reinin yläjuoksun ja Schelden väliseltä osalta, marssi
puolikolmattasataatuhatta miestä tasavaltaa vastaan.
Kaikkialla oli Ranskan kenraalien pakko peräytyä. Maczinskin oli
täytynyt jättää Aachen ja vetäytyä Liègeen. Steingel ja Neuilly
työnnettiin takaisin Limburgiin. Miranda jätti Maastrichtin piirityksen
ja peräytyi Tongresiin päin. Valence ja Dampierre, joiden täytyi
taistella peräytyessään, olivat menettäneet osan kuormastostaan. Yli
kymmenentuhatta karkuria oli jo jättänyt armeijan ja hajaantunut maan
sisäosiin. Lopuksi oli Konventti lähettänyt Dumouriezille, ainoalle
toivolleen, pikalähetin toisensa jälkeen ja käskenyt häntä jättämään
Biesboschin, jossa hän valmisteli maihinnousua Hollantiin, sekä
ottamaan käsiinsä Maasin armeijan johdon.
Sydämeltään herkkänä kuin elävä ruumis, Ranska tunsi Pariisissa, juuri
sydämessään, jokaisen iskun, jonka vihollisvaltaus, kapina tai petos
siihen iskivät, vaikkapa etäälläkin. Jokainen voitto oli riemunpurkaus,
jokainen tappio kauhun paisumus. Helposti siis käsittää, minkä
levottomuuden synnyttivät äskeisten, toistaan seuraavien tappioiden
sanomat.
Edellisenä iltana, maaliskuun yhdeksäntenä, oli Konventissa ollut hyvin
myrskyinen istunto. Kaikki upseerit oli määrätty lähtemään viipymättä
rykmentteihinsä, ja Danton, tuo mahdottomien, mutta kuitenkin
toteenkäyvien asioiden ehdottaja, oli noussut puhujalavalle huutaen:
»Väitätte, ettei ole sotilaita. Tarjotkaamme Pariisille tilaisuus
pelastaa Ranska, pyytäkäämme siltä kolmekymmentätuhatta miestä,
lähettäkäämme ne Dumouriezille, eikä siten pelasteta vain Ranskaa, vaan
varmistetaan Belgia ja valloitetaan vielä Hollanti!»
Ehdotus oli otettu vastaan ihastuksen huudoin. Ilmoittautuvia varten
oli laadittu merkitsemisluetteloja kaupungin kaikkiin piireihin, ja
näitä oli kehoitettu kokoontumaan illalla. Teatterit oli suljettu,
jotteivät ne häiritsisi, ja musta lippu oli nostettu kaupungintalon
katolle hädän merkiksi.
Ennen puoltayötä oli kolmekymmentäviisituhatta nimeä merkitty
luetteloihin.
Kuitenkin oli tänä yönä käynyt samoin kuin jo syyskuun päivinäkin:
jokaisessa piirissä olivat vapaaehtoiset sotilaat merkitessään nimensä
vaatineet, että ennen heidän lähtöään olisi rangaistava _pettureita_.
_Pettureita_ olivat todellisuudessa vastavallankumoukselliset,
piiloutuneet vehkeilijät, jotka uhkasivat vallankumousta sisältäpäin,
samaan aikaan kun sitä uhattiin ulkoapäin. Mutta kuten hyvin ymmärtää,
tämä sana sai niin laajan merkityksen, kuin ne äärimmäispuolueet
tahtoivat, jotka raastoivat Ranskaa tähän aikaan. Pettureita olivat
siis heikoimmat ja heikoimpia olivat girondistit. Vuorelaiset
päättivät, että juuri girondisteja oli pidettävä pettureina.
Seuraavana eli maaliskuun 10 päivänä olivat kaikki vuorelaiset koolla
istunnossa. Ajettuaan pois naiset olivat aseistetut jakobiinit juuri
miehittäneet parvekkeet, kun pormestari kunnallisneuvoston saattamana
saapuu paikalle, vahvistaa oikeaksi Konventin jäsenten ilmoituksen
kaupungin uskollisuudesta ja toistaa edellisenä iltana yksimielisesti
esitetyn toivomuksen, että perustettaisiin ylimääräinen tuomioistuin
tuomitsemaan pettureita.
Meluten vaaditaan heti valiokunnan lausuntoa. Tämä kokoontuu
viipymättä, ja kymmenen minuutin kuluttua saapuu Robert Lindet
ilmoittamaan, että nimitetään tuomioistuin, jossa on yhdeksän kaikista
muodollisuuksista riippumatonta tuomaria, ja he saavat todeta
syyllisen rikollisuuden millä tavalla hyvänsä. Tämä tuomioistuin tulee
jakautumaan kahteen vakinaiseen osastoon ja joko Konventin pyynnöstä
tai omasta aloitteestaan tuomitsemaan ne, jotka yrittävät johtaa kansaa
harhaan.
Määrittely oli laaja, kuten näkyy. Girondistit ymmärsivät, että se
merkitsi heidän tuomiotaan. He nousivat seisomaan miehissä.
»Ennen kuolemme», huusivat he, »kuin suostumme tuollaisen
venetsialaisen inkvisitsion perustamiseen!»
Vastauksena tähän herjaukseen vuorelaiset vaativat kovasti huutaen
äänestystä.
»Niin», huudahtaa Féraud, »niin, äänestäkäämme, jotta maailma oppisi
tuntemaan ne miehet, jotka lain varjolla tahtovat murhata viattomuuden».
Äänestys toimitetaankin, ja päinvastoin kuin mitä oli luultu, julistaa
enemmistö: 1. että asetetaan valamiehet, 2. että nämä valitaan tasan
eri puolilta maata; 3. että heidät nimittää Konventti.
Kun nämä kolme ehdotusta oli hyväksytty, kuului kovia huutoja.
Konventti oli tottunut roskaväen vierailuihin ja tiedusti, mitä kansa
siltä halusi. Vastattiin, että ulkona oli vapaaehtoisten sotamiesten
lähetystö; nämä olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja pyysivät
saada suorittaa ohimarssin Konventin edessä.
Heti avattiin ovet ja nähtiin kuusisataa sapeleilla, pistooleilla ja
keihäillä varustettua puolijuopunutta miestä, jotka marssivat ohi
kättentaputusten kaikuessa ja kovaäänisesti huutaen vaativat kuolemaa
pettureille.
»Kyllä», vastasi heille Collot d'Herbois, »kyllä me, hyvät ystävät,
kaikista vehkeilyistä huolimatta pelastamme teidät ja vapauden!»
Ja näin sanottuaan hän silmäili girondisteja, jotka tästä ymmärsivät,
ettei vaara vielä ollut kokonaan ohi.
Niinpä kävikin, että vuorelaiset hajautuivat Konventin istunnon
jälkeen toisiin kerhoihin, juoksivat kordelierien ja jakobiinien luo
ja ehdottivat petturien julistamista lainsuojattomiksi sekä heidän
surmaamistaan vielä samana yönä.
Louvetin vaimo asui Saint-Honoré-kadun varrella lähellä
jakobiinikerhoa. Hän kuulee kirkunaa, menee alas kadulle, astuu
kerhoon, kuulee ehdotuksen ja palaa kiireesti asuntoonsa ilmoittamaan
miehelleen. Louvet aseistautuu, juoksee ovelta ovelle tiedoittaakseen
ystävilleen, huomaa kaikkien olevan poissa, kuulee erään ystävän
palvelijalta, että he ovat Pétionin luona, ja lähtee sinne heti
paikalla. Täällä hän näkee heidän rauhassa neuvottelevan julistuksesta,
joka on aiottu esittää seuraavana päivänä. Luottaen tuohon sattumalta
syntyneeseen enemmistöön he uskovat saavansa sen hyväksytyksi. Hän
kertoo heille, mitä on kuullut, lausuu pelkonsa, sanoo, että jakobiini-
ja kordelierikerhot ovat salahankkeissa heitä vastaan, ja lopettaa
ehdottamalla, että he omasta puolestaan ryhtyisivät johonkin pontevaan
toimenpiteeseen.
Silloin Pétion nousee seisomaan tyynenä ja kylmänä kuten aina, astuu
ikkunan luo, avaa sen, katsoo taivasta, ojentaa kätensä ulos, vetää sen
sisään vettä valuvana ja sanoo:
»Sataa; tänä yönä ei tapahdu mitään.»
Tämän puoliavoimen ikkunan kautta kuuluvat kellon viimeiset kajahdukset
sen lyötyä kymmenen.
Tämä siis oli tapahtunut Pariisissa eilen ja tänään, viimeksi kerrottu
juuri nyt maaliskuun 10 päivän iltana. Tuossa kosteassa pimeydessä
ja uhkaavassa hiljaisuudessa näyttivät senvuoksi talot, joiden tulee
tarjota suojaa eläville, mykiltä ja synkiltä ja muistuttivat enemmän
ruumisarkkuja, joissa asuu vain kuolleita.
Edellään soihdunkantajat kävelivät pitkiksi kulkuvartioiksi
kokoontuneet kansalliskaartilaiset, pistimet tanassa. Näkyi eri
piireihin kuuluvien kansalaisten joukkoja, jotka olivat miten kuten
aseistettuja ja yhdessä rykelmässä, sekä santarmeja, jotka tutkivat
jokaisen piilopaikan ovien kohdalla ja jokaisen puoliavoimen
porraskäytävän. Nämä olivat ainoat kaupungin asukkaat, jotka uskalsivat
mennä ulos kadulle, sillä vaisto jo sanoi, että jokin tuntematon ja
kauhea siellä kummitteli.
Jääkylmä vihmasade, vaikka olikin rauhoittanut Pétionin, oli omiaan
lisäämään näiden vartiomiesten huonoa tuulta ja tyytymättömyyttä.
Joukkojen kohdatessa toisensa näytti siltä, kuin ne olisivat
valmistautuneet taisteluun keskenään. Kun vastaantulijat tunnettiin,
ei epäluulo kokonaan haihtunut, tunnussana ilmoitettiin hitaasti
ja ärtyisästi, ja se, joka olisi nähnyt heidän erottuaankin vielä
kääntyvän katsomaan jälkeensä, olisi sanonut, että molemmat pelkäsivät
toisen vielä yllättävän takaapäin.
Juuri tänä iltana, kun Pariisi taas oli joutunut kauhun valtaan,
vaikka tällaisia hetkiä oli toistunut niin usein, että siihen olisi
pitänyt jonkun verran tottua, ja kun salavihkaa aiottiin surmata kaikki
maltilliset vallankumoukselliset, jotka kyllä olivat äänestäneet
kuninkaan kuolemaa, tosin useimmat vasten tahtoaan, mutta vielä
kavahtivat mestauttamasta Templen linnaan lapsineen ja kälyineen
suljettua kuningatarta, hiiviskeli eräs nainen, yllänsä sinipunerva,
mustanukkainen karttuunivaippa ja pää huppukauluksen peitossa, pitkin
Saint-Honoré-katua, painautuen talojen seinävieriin. Joka kerta, kun
hän näki kulkuvartion ilmestyvän, hän piiloutui ovien syvennyksiin ja
seinien kulmauksiin ja jäi henkeänsä pidättäen seisomaan liikkumatta
kuin patsas, kunnes patrulli oli mennyt ohitse. Sitten hän taas lähti
jatkamaan kiireistä ja pelokasta kävelyään, kunnes jokin samantapainen
vaara uudelleen pakotti hänet olemaan hiljaa ja liikkumatta.
Varovainen kun oli, hän oli kiinni joutumatta jo ehtinyt kävellä osan
Saint-Honoré-katua, kun hän Grenelle-kadun kulmassa äkkiä törmäsi, ei
kulkuvartioon, vaan niiden urheiden vapaaehtoisten joukkueeseen, jotka
olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja joiden isänmaallisuutta
olivat lisäksi ylentäneet heidän vastaisten voittojensa kunniaksi
tyhjentämänsä maljat.
Naisparka kirkaisi ja yritti paeta Coq-kadulle.
»Hoi siellä, kansatar», huusi vapaaehtoisten päällikkö, sillä niin on
ihmisluonteen mukaista olla toisen käskettävänä, että nämä arvoisat
isänmaanystävät jo olivat nimittäneet itselleen päälliköt. »Hoi sinä
siellä, minne menet?»
Pakeneva ei vastannut mitään, vaan jatkoi juoksemistaan.
»Tähdätkää», huusi päällikkö; »se on valepukuinen mies, ylimys, joka
yrittää pelastua!»
Ja kahden tai kolmen kiväärin kolina, niiden viskautuessa ilman tahtia
olkapäältä käteen, joka tärisi hiukan liikaa osuakseen, ilmoitti
naiselle, että kohtalokas liike oli tekeillä.
»Ei, ei», huusi hän pysähtyen äkkiä ja tullen takaisin, »ei, sinä
erehdyt, kansalainen, minä en ole mies».
»Pysy siis asiassa ja vastaa suoraan», sanoi päällikkö.
»Minne siis menet, suloinen yölintu?»
»En mene minnekään, kansalainen... Vain kotiin.»
»Vai niin, vai kotiin?»
»Juuri niin.»
»Tämä on hiukan myöhäinen aika kunniallisen naisen palata kotiin, hyvä
kansatar.»
»Tulen erään naissukulaisen luota, joka on sairas.»
»Pikku yölintuparka», sanoi päällikkö tehden liikkeen, joka saattoi
naisen kauhistuneena ponnahtamaan takaisin, »ja missä on korttinne?»
»Korttini? Kuinka niin, kansalainen? Mitä sillä tarkoitat ja mitä siis
vaadit?»
»Etkö ole lukenut Kommuunin julistusta?»
»En.»
»Olet ainakin kuullut sitä julistettavan?»
»En ole. Mitä se julistus sitten sisältää, hyvä Jumala?»
»Ensinnäkään ei enää sanota Jumala, vaan Korkein olento.»
»Anteeksi, erehdyin. Se tuli vanhasta tottumuksesta.»
»Huono tottumus, ylimystön tottumus.»
»Koetan parantaa tapani, kansalainen. Mutta sanoit, että...»
»Sanoin, että Kommuunin julistus kieltää menemästä ulos kello kymmenen
jälkeen illalla ilman kansalaiskorttia. Onko sinulla kansalaiskortti?»
»Voi, ei ole.»
»Olet unohtanut sen sukulaisesi luo?»
»En tiennyt, että tuli olla kortti ulos mennessä.»
»Siinä tapauksessa mennään lähimpään vartiotupaan. Siellä saat selittää
kauniisti asiasi kapteenille, ja jos hän on tyytyväinen, lähettää hän
kaksi miestä saattamaan sinut kotiin, muuten hän pidättää sinut siksi,
kunnes saa tarkemman selvityksen. — Kaarto vasempaan, reippaasti,
tahdissa mars!»
Siitä kauhistuksen huudosta, joka pääsi vangilta, ymmärsi
vapaaehtoisten päällikkö, että tämä liike suuresti epäilytti naisparkaa.
»Kas, kas», sanoi hän, »olenpa varma, että meillä on arvokas saalis.
Mennään, mennään; no lähdetään nyt, pikku entiseni.» [Kaikkia ennen
hallituksen aikana vallassaolleita sanottiin »entisiksi». — Suom.]
Ja päällikkö tarttui pidätetyn käsivarteen, pisti sen kainaloonsa
ja kirkunasta ja kyynelistä huolimatta kiskoi häntä mukanaan
Egalité-palatsin vartiotupaa kohti.
Oltiin jo Sergentsin tulliportin kohdalla, kun
Croix-des-Petits-Champs-kadun kulmasta kääntyi heitä vastaan nuori,
roteva, vaippaan puettu mies juuri sillä hetkellä, jolloin nainen
hartailla pyynnöillään koetti päästä vapaaksi. Mutta rukouksia
kuulematta laahasi vapaaehtoisten päällikkö häntä raa'asti mukanaan.
Nuori nainen parkaisi kauhusta ja tuskasta.
Nuori mies huomasi tämän ottelun, kuuli huudon ja hypähtäen kadun yli
pysähtyi pienen joukon eteen.
»Mikäs täällä on ja mitä te teette tuolle naiselle?» kysyi hän siltä,
joka näytti olevan päällikkö.
»Älä sinä rupea minua kuulustelemaan, vaan hoida omat asiasi!»
»Kuka tämä nainen on ja mitä hänestä tahdotte, kansalaiset?» toisti
nuori mies vielä käskevämmällä äänellä kuin ennen.
»Mutta kuka sinä itse olet meitä kuulustellaksesi?»
Nuori mies avasi vaippansa, joten saattoi nähdä sotilaspuvun ja
kimaltelevat olkaimet.
»Olen upseeri, kuten näette», sanoi hän.
»Upseeri... minkä joukko-osaston?»
»Kansalaiskaartin.»
»No niin, mitäpä se meitä liikuttaa», vastasi eräs joukon miehistä.
»Tunnemmeko me heitä, kansalaiskaartin upseereita!»
»Mitä hän sanoo?» kysyi toinen hitaasti ja pilkallisessa sävyssä, kuten
rahvaan on tapana, etenkin Pariisin roskaväen, silloin kun se alkaa
käydä kiukkuiseksi.
»Hän sanoo», vastasi nuori mies, »että elleivät olkaimet pane
kunnioittamaan upseeria, panee sapeli kunnioittamaan olkaimia».
Ja näin sanoessaan tuntematon naisen puolustaja astui askeleen
taaksepäin, heittäen vaipan poimut levälleen, ja valossa välkähti iso
tukeva jalkaväen sapeli. Sitten hän äkkinäisellä tempauksella, joka
todisti hänen jonkin verran tottuneen käsikähmään, tarttui päällikön
jakobiinitakin kaulukseen ja laski sapelinsa kärjen hänen kurkulleen
sanoen: »No nyt juttelemme kuin hyvät ystävät ainakin.»
»Mutta, hyvä kansalainen...», sanoi vapaaehtoisten päällikkö yrittäen
irtautua.
»Jaha, minä ilmoitan, että jos sinä tai miehesi teette pienimmänkin
liikkeen, niin pistän sapelin ruumiisi lävitse.»
Koko tämän ajan piteli kaksi miehistä yhä kiinni naista.
»Kysyit kuka olen», jatkoi nuori mies. »Siihen ei sinulla ollut
oikeutta, sillä sinä et johda säännönmukaista kulkuvartiota. Kuitenkin
sanon sen: minä olen Maurice Lindey. Elokuun 10 päivänä komensin
tykistöpatteria. Olen kansalaiskaartin luutnantti ja 'Veljien ja
Ystävien' piirin sihteeri. Riittääkö se?»
»Voi, kansalainen luutnantti», vastasi päällikkö, joka tunsi uhkaavan
kärjen painavan yhä enemmän, »se on ihan eri asia siinä tapauksessa.
Jos todella olet, niinkuin sanot, hyvä isänmaanystävä...»
»Kas niin, tiesinpä hyvin, että ymmärrämme toisemme juteltuamme pari
sanaa», sanoi upseeri. »Vastaa nyt sinäkin vuorostasi: miksi tämä
nainen parkui ja mitä te teitte hänelle?»
»Saatoimme häntä päävartioon.»
»Ja miksi saatoitte häntä päävartioon?»
»Koska hänellä ei ole kansalaiskorttia ja koska Kommuunin viime
julistus käskee pidättämään jokaisen, joka ilman kansalaiskorttia
lähtee Pariisin kaduille kello kymmenen jälkeen illalla. Unohdatko,
että isänmaa on vaarassa ja että musta lippu liehuu kaupungintalon
katolla?»
»Musta lippu liehuu kaupungintalon katolla ja isänmaa on vaarassa,
koska kaksisataatuhatta orjaa marssii Ranskaa vastaan eikä sen
vuoksi, että jokin nainen juoksentelee Pariisin katuja pitkin kello
kymmenen jälkeen. Mutta yhtä kaikki, kansalaiset! Kommuuni on antanut
julistuksen, ja te olette oikeassa. Jos heti olisitte vastannut minulle
asiallisesti, olisi selvitys tapahtunut nopeammin ja rauhallisemmin.
Onhan hyvä olla isänmaallinen, mutta samalla sopii olla kohtelias, ja
minun mielestäni tulee kansalaisten kunnioittaa ennen kaikkea sitä
upseeria, jonka itse ovat valinneet. Ja nyt voitte viedä mukananne tuon
naisen, jos niin haluatte; teillä on vapaat kädet.»
»Voi, kansalainen», huudahti vuorostaan nainen, joka hyvin levottomana
oli seurannut tämän väittelyn kulkua ja nyt tarttui Mauricen
käsivarteen. »Voi, kansalainen, älkää jättäkö minua näiden raakojen ja
puolijuopuneiden miesten armoille!»
»No niin», sanoi Maurice; »tarttukaa käsivarteeni, niin tulen heidän
mukanaan saattamaan teidät vartiotupaan asti».
»Vartiotupaanko», toisti nainen kauhuissaan, »vartiotupaan! Ja miksi
saatatte minut vartiotupaan, kun en ole tehnyt pahaa kenellekään?»
»Ei teitä saateta sinne senvuoksi, että olisitte tehnyt pahaa», sanoi
Maurice, »eikä sen vuoksi, että pelätään teidän voivan sitä tehdä,
vaan sen vuoksi, että Kommuunin julistus kieltää lähtemästä ulos ilman
korttia eikä teillä sellaista ole».
»Mutta, hyvä herra, en tiennyt sitä.»
»Kansatar, saatte nähdä, että vartiotuvassa on kunnon väkeä, joka
ymmärtää asianne ja jonka puolelta teillä ei ole mitään pelättävää.»
»Hyvä herra», sanoi nuori nainen puristaen upseerin käsivartta, »en
niin paljon pelkää loukkausta kuin kuolemaa. Jos minut saatetaan
päävartioon, olen hukassa.»