Syksyn tullen ilmat vilpastuu
Päivät lyhenee,
Puhteet pitenee,
Taivas innottomaks valjustuu
Ja niin kolkoks käypi Luojan silmä.
Luovat nesteet vankka routa
Maahan jälleen kiristää,
Vetten vapaat voimalaulut
Tukahduttaa kylmä jää,
Tuulen soitto puiden tutkaimissa
Soi niin tyyneltä ja juhlaisalta,
Soi niin mahtavalta
Kuin soi suuren kansan kirkkoveisu.
Tuota kuullen tyyntyy mieli,
Muuten rauhaton.
Päivän pienet huolet unhottuu,
Sielun silmän peili kirkastuu,
Unelmoihin aatos taipuu,
Mietelmihin mieli vaipuu:
Talven pitkään uneen valmistaikse luonto,
Syksyhän on sille valmistuksen aika,
Kuolon ijäiseen mä uneen valmistaudun,
Vanhuushan on mulle valmistuksen aika.
Elämän mahtavan laaja sävelvirta
Alkaen kaukaa äitini laulusta asti
Vienona, viehkeenä soittona käypi
Mieluusti kuulevan henkeni herkkään kalvoon.
Poissa on, poissa on tuonoiset karkeat äänet,
Poissa on tuskien tuottamat soinnuttomuudet!
Kaikki on kaunista, puhdasta sointua täynnä,
Niin kuni kesäisen auringon ehtoolla ruskottaissa
On tyyni ja vehreä luonto.
Kaikki on huolteni ilkeät varjot
Säälivä unhotus vienyt,
Muistoni kirjavan sarjan
Kullalla huolinut lohtua antava aika.
Ja houkuttavaisina leikkivät siellä
Vain minun mennehet riemut,
Vain minun kultaiset päivät,
Leikkivät siellä mun henkeni herkkähän silmään
Niin kuni poudalla vetreän virkeä auer
Tanssivi päivyttä vasten
Hienona tähtöis-vyönä.
Nyt silmäni ta'apäin tarkata voi,
On taivalta tehdessä oppia karttunut myös,
On katse jo varmempi maailman ongelmoihin,
Ja allehen pohjaa saanut on aavistuskin:
Nyt koitan mä etsiä luomisen syntyääntä,
Maan sekä taivahan voimain tarkoitusta.
Oi, jospa sen kerran mä löytäisin
Tuon laulujen kumman lähteen!
Ja sitte jos sointuhun suureen sen
Vois kantelen kieliä soittaa,
Niin vuolaana, varmana virtana kai
Yli merten ja maiden se soisi,
Ja kansat ja kullalla kruunatut päät
Sitä kummana kuunnella voisi.
Vaan sit'ei suotu vielä kuolevaisen,
Ei jättikääpiön, mi pyrkii kaikkialle,
Kun jonkun pienen pulman kaikkeudesta
Hän viisaudellaan selvillensä sai.
Vuostuhannet, vuosmiljoonat
On turhaan urkkinut ihminen:
Mikä elämän, yksilön tarkoitus on?
Mikä meidän on oikea kehto?
Mitä varten me luotihin maailmaan?
Mihin kuljemme sokkoina kaikki?
Niin tuhannet, niin miljoonat,
On näitä turhaan tutkinut,
Kunnekka musta multamaa
On heiltä kurkut tukkinut.
Olenko, narri, suuri, hullu lapsi?
-- Vaikk' enhän muita narrimpikaan ois!
Miks heittää hiiteen lemmon ongelmoita
En vihdoinkin ma viisastuen vois?
Tai antaa niille varmat vastaukset,
Niin pääsis rauhaan rinta kärsinyt?
Liet, Luoja, sä oikukas voima vain
Ja tiedoton, hirveä mahti,
Tai kaikenko viisas sä kaitsija liet
Ja lempeä lastesi vahti?
Mikä hetkin, sä mahtava, tiedä en;
Olen vain sinun luomasi ihminen.
En syntymälahjoja muita mä saanut
Kuin hiukkasen järkeä, tunnetta vain;
Mun niillähän kaikkea tutkia täytyy,
Siks tyytyös suomasi lahjojen ääneen:
Mä muuta en antaa voi.
Kun tarkoitust' et elämälle suonut,
Niin elolleni itse määrän luon;
Kun onneen viittonut et valtatietä,
Niin koitan onneen itse löytää tien.
Ken taas ei noita itse tehdä viitsi
Tai ehkei voi,
Hän muiden luomia lainatkoon
Ja muiden Luojia palvelkoon,
Jos henkensä siihen tyytyy
Ja onni jos siinä löytyy.
Niin paljo on puutteita maailmassa,
Niin monta kärsii, kituu pois,
Niin paljo on väärää ja saastaisuutta,
Min Tuonelan virrat jo viedä vois --
Vaan haudan jos partaalla elämän huolet
Sä riemujen rinnalle vaakaan tuot,
Niin varmaan riemujen voittavi mitta
Ja kaivaten täältä sä kuolet.
Paistaahan, näät sen, täällä lämmin päivä,
Koittaahan kevät jälkeen talvien,
Tuoksuuhan hurmaavasti kukkaiskentät,
Raikuuhan lehdot lintuin säveleitä,
Kuohuuhan kosket elon riemuvirttä
Ja järvet taivaan kaarta kimmeltäävät --
Siis miks en soittais tässä minä myöskin
Riemuvirttä suuren elämän
Ja laulais ilmi hengen luomistöitä
Keralla kauniin, nuoren kevähän?
Sen tehdä voinen ja sen tehdä tahdon
Ja laulaa niin kuin laulat, luonto suuri.
Kun kevään tulleen sä luomaan käyt
Ja töittesi valtahan vaivut,
Niin eloa, taistoa laulusi luo
Ja varmaan siitä sä nautit,
Kun katsot sä voimien temmellystä.
Mä tuota leikkiäs oon aina ihastellut
Se elonriemun onpi osoitusta:
Jos määrää muuta sull'ei ehkä liene,
Niin luominen on sentään suurin viettis
Ja oikkus kummat, viehätystä täynnä,
Suo aina uutta, uutta jännitystä
Meidän kääpiöiden kummastella,
Kummastella sekä ihastella,
Ihannoida,
Unelmoida
Taikka myöskin kyynelöidä.
Siis kiitos kaikesta, sä luonnon suuri äiti,
Joka kohdussas mun kannoit,
Sitten ruumiin, hengen annoit,
Laskit maailmaan kuin pienen sokon lapsen,
Jota muiden täytyi kannatella,
Kunnes kypsyi tuosta itsetietoon,
Huomas lahjas, ihmekanteloisen,
Jolla soittamaan mä opin vihdoin,
Soitin aina niinkuin parhain taisin,
Vaikk'en oikeaa lie ääntä saanut.
Kiitos, luonnotar, kun sentään sallit,
Sallit soittaa loppuun laulun elämän!