"Per telefon" selostaa Vuoksi joka päivä meille naapuristossaan
eläville sekä suomalaisille että venäläisille "Hallituksen
Sanansaattajan" sisältämät uutiset. Muutamana päivänä on niiden
joukossa Saksan nootti, jossa se selittää, koska sen rauhantarjoukset
on hylätty, ryhtyvänsä käymään vedenalaista sotaa entistä tehokkaammin
ja kursailemattomammin.
-- Alkaapa se olla saksalaiseen malliin, -- tuumii Jussi V.
tyytyväisenä, kun Vuoksi on selostanut nootin sisällön, -- ei muuta
kuin pohjaan vain!
Tästä lähtien tekevät upotettujen alusten lukumäärät meille sotauutiset
kaksinverroin mieltäkiinnittäviksi.
-- Montako upotettu? -- kysyn minä joka päivä seinän läpi V:ltä, joka
on aikaisemmin ollut telefoonikeskustelussa Vuoksen kanssa.
Minä tulkitsen hänen vastauksensa toverilleni ja kun lukumäärä on
erikoisen korkea, kohotamme me riemuitsevan hurraa-huudon kuin
vahingoniloiset lapset. Sen jälkeen kun minä kerran toverilleni
selitin, kuinka se on Englanti, joka kauppaetujensa vuoksi piiskaa
Venäjää eteenpäin sodantiellä, samalla kuin se rahojensa avulla iskee
ahnaat kyntensä yhä syvemmälle venäläiseen omaisuuteen, on toveristani
tullut kiihkeä englantilaisvihollinen. Sen vuoksi nauttiikin hän oikein
sydämensä pohjasta siitä huimasta laivojen menetyksestä, jonka
vedenalainen sota John Bullille aiheuttaa.
Amerikan kanta pitää meitä useita päiviä kiihkeän jännityksen vallassa.
Sitten se laukeaa: Amerika on liittynyt julkisesti Saksan vihollisiin,
joihin se salaisesti on kuulunut jo pitkin matkaa. Mainesanat, joilla
me tämän johdosta varustamme dollari-gulashien maan ja heidän
valhe-pacifistisen presidenttinsä, eivät ole imartelevinta lajia.
-- Se on niin, että koko maailma näkyy haluavan annattaa Saksalla
itselleen selkään, -- arvelee Jussi V. levolliseen tapaansa.
Amerikan aiheuttaman harmin ohella tuottaa meille jonkun verran
tyydytystä Ruotsin kuninkaan miehekäs ja suora vastaus, minkä hän antaa
presidentti Wilsonin houkutuksiin, joilla tämä koettaa saada kaikki
puolueettomat maat ympärysvaltain puolelle. -- -- --
Jännityksellä odotamme helmikuun seitsemättä päivää, sillä silloin
pitäisi ylioppilas B:n jutun sotaoikeudessa päättyä. Tuleeko
kuolemantuomio ja pannaanko se täytäntöön? Siinä on kysymys, joka
askaroittaa meidän suomalaisten aatoksia sitä kiihkeämmin, mitä
lähemmäs tuo päivä ehtii.
Mutta sitten leviää keskuuteemme tieto, ettei tuomiota tuona päivänä
julistetakaan, vaan että se on lykätty epämääräiseksi ajaksi. Mitähän
se merkinnee? Eivätköhän ole vielä selvillä menettelytavasta vai
tahtovatko nähdä, tuleeko duuman avajaisiksi uhatusta vallankumouksesta
mitään tolkkua?
Yhtäkkiä meidät eräänä päivänä, parikuukautisen keskeytyksen jälkeen,
kootaan jälleen pöytäkirjojen ääreen. Toista tuntia lukea paasaa meille
tällä kertaa suuriääninen miestulkki hra Mashkevitshin roskakokoelmia,
minkä jälkeen me jälleen saamme hajaantua koppeihimme. Mutta jatkoa ei
seuraavina päivinä tule ja me saamme kuulla, että sekin on lykätty
epämääräiseksi ajaksi.
Jotakin tämä kaikki tietää!
Palaapa sitten toverini -- hänen juttunsa sotaoikeudessa on päättynyt
ja hänet on tuomittu neljän vuoden vankeuteen -- tavanmukaiselta
lauantai-svidanieltaan, jolla hän on saanut puhutella sekä vaimoaan
että veljeään. Heti ensi silmäyksellä näen minä hänen koppiin
astuessaan, että "revaljutsionnyj duch" on taasen huuhtaissut häntä
kiireestä kantapäähän.
-- Tavarishtsh, suuria, hyviä uutisia! -- huudahtaa hän ja siinä
tuokiossa täyttyy koppimme "vallankumouksen hengestä".
Pietarissa alkaa olla puute kaikesta, enimmän kuitenkin leivästä.
Tyytymättömyys yhä kasvaa ja Moskovassa kuohuu jälleen. Työväestö
Pietarissa varustautuu kiihkeästi -- aseiden lukumääränkin tietää
toverini -- ja duuman avajaisten yhteydessä tulee varmasti jotakin
suurta tapahtumaan.
Onhan siinä taas uutisia kerrakseen!
Etupäässä kiintyy huomioni tuohon leivän puutteeseen. Jos sellaista
sattuu mustanmullan ja limpun maassa, niin -- tee tilisi selväksi, pyhä
Venäjä, sinun hetkesi ovat luetut!
Silmät leimuten naputtaa toverini Golikoville sekä tyhjentää sitten
tietovarastonsa klosetin kautta Solovjoville sekä alempana oleville
tovereilleen. Jej bohu, mikä innostuksen hyrsky siinä ryöppyää pitkin
Shpalernajan kloakkeja!
Että suhtaudunko itse puolestani kylmästi tähän asiaan? Eipä suinkaan,
vaan toverini hyrskytessä ja huitoessa W.C:n ääressä huhuilen minä
seinän läpi Jussi V:lle päivän suuria uutisia. Niin leviää taasen
"vallankumouksen henki" koppi kopilta ympäri vankilaa.
Hetken perästä menemme toverini kanssa kävelemään. Huomiotamme
kiinnittää käytävissä omituisen kitkerä savun käry. Pihalle tullessa
huomaamme, että ilmassa on savua niin sakealti, että ylempien koppien
ikkunoista tuskin näkee. Se sakenee hetki hetkeltä ja painuu yhä
alemmas, niin että kävelykarsinassakin käy miltei tukalaksi hengittää.
Mitä tämä oikein on?
-- Vallankumouksen savua! -- lausuu toverini, jonka kasvot loistavat
kuin seisoisi hän kirkastuksen vuorella.
Ja toden totta! Tuo yhä mustemmaksi sakeneva savuverho -- jonka
tietysti aiheuttaa joku läheisyydessä riehuva tulipalo -- muuttuu
mielikuvituksessani jättiläismäiseksi kohtalon siiveksi, joka pahaa
ennustavana on laskeutunut suurta katastroofia lähestyvän Venäjän maan
ylitse. Ilma on purevan kylmä ja värähtämättömän tyyni. Sietämättömän
kitkeränä tunkeutuu savu joka paikkaan ja minusta tuntuu kuin sen
keskellä liitelisi historian hengetär, herättäen kosketuksellaan meissä
kaikissa aavistuksen tulossa olevista suurista tapahtumista.
Joskin Klavdija Rusakovin aineelliset tuomiset tällä kertaa ovat olleet
niukanpuoleiset -- toverini veljen välityksellä on hän sotilaslafkoista
sentään saanut yhtä ja toista suuhun pantavaa, niin sitä enemmän
herkuttelemme me "revaljutsijalla". Oikea juhlamieli vallitsee taas
hyvästä aikaa Shpalernajan lukuisissa kopeissa ja kun toverini lausuu
tavallisen tunnussanamme: "Skoro budjet revaljutsija!" tapahtuu se
paljon todellisemmalla innostuksella kuin joulun tienoissa. -- -- --
Vankilan ruoka huononee päivä päivältä ja se on omiaan vahvistamaan
tietoja Pietarissa vallitsevasta puutteesta. Mielihyvällä ja
vahingonilolla panemme sen merkille, jos kohta saamme siitä itsekin
kärsiä.
Mutta vieläkin vaikeampia rappeutumisen oireita alkaa ilmetä
Shpalernajan jokapäiväisessä elämässä. Keskellä tuimia helmikuun
pakkasia alkaa koppiryhmä toisensa jälkeen jäädä ilman lämmitystä.
Jussi V. ilmottaa eräänä päivänä, että hänen kopissaan ei
lämpöjohtotorvi toimi. Se pysyy iltaan saakka jääkylmänä. Saman haikean
sanoman lähettää hän seuraavanakin päivänä, lisäten että peräseinä on
valkeassa kuurassa. Sitä seuraavana päivänä jää meidänkin
lämpöjohtotorvemme kylmille. Koettelemme sitä tavan takaa, mutta
lämmintä ei siitä lähde! Kyselemme ylhäältä ja alhaalta käsin, missä
asiat on tietysti samalla kannalla. Hälyytämme vartian koppiimme, mutta
hän on vain ihmettelevinään ja puittii enempää puhumatta tiehensä.
Umpipäähän vilttiin kääriytyneinä värisemme yön ja odotamme aamua. Se
ei tuo mitään muutosta asiain tilaan. Hengitys muuttuu raa'assa ilmassa
paksuksi huuruksi, jäätynyt ikkuna valaa virtoina vettä lattialle,
jonka likakerrokset entistä pahemmin litkuvat jalkojen alla.
Hätyytämme tällä kertaa pomoshnikan liikkeelle. Osastonvartian
saattamana tulee koipeliini koppiimme, koettelee lämpötorvea ja mutisee
jotakin sellaista, että torvet ovat rikki ja että niitä parasta aikaa
korjataan. Mutisee ja menee matkoihinsa.
Silkkaa valetta! päätämme me toverini kanssa. Sillä jos torvia
korjattaisiin, niin täytyisihän paukkeen kantautua meidänkin koppiimme.
Selvästikin on niillä puute polttoaineista, mutta eivät kehtaa sitä
vangeille ilmaista. No hyvä, se ennustaa vallankumousta sekin!
Päivästä toiseen pysyvät torvet järkähtämättä kylminä. Lattia
muistuttaa pitkien lokakuun sateiden liottamaa kylätietä ja kantapäihin
juuttuu niin paksut likatierat, että on vaikea pysyä pystyssä. Ikkuna
on läpinäkymättömässä jäässä ja kaljuilla seinillä kimaltelee suuret
vesiherneet. Pahantuulisina, äreinä, päällä palttoot ja kaulassa paksut
villahuivit tallustelemme me loassa kuin kaksi napaseudun karhua.
Tavantakaa saa toverini raivonpuuskia. Silloin sieppaa hän jakkaransa
ja silmät tulta iskien alkaa hakata lämpöjohtotorvea. Provisori S:n
venäläinen toveri lattiamme alla seuraa esimerkkiä ja räminä ja pauke
leviää kerroksesta toiseen.
Jussi V:n päältä kuudennesta kerroksesta on ylioppilas M. muutettu
pois, syystä että ovat saaneet hänet kiinni telefonoimisesta. Hänen
tilalleen on tullut kiinalainen. Sillä on kehnot vaatteet ja kylmän
kourissa juoksee se pitkin päivää edestakaisin koppinsa lattialla.
Ainoana ilonamme tämän kurjuuden keskellä on kuunnella tuon
kiinalaispoloisen jalkojen tepsutusta.
Solovjov julistaa "galatofkan". Kuulemme selvästi, kun hän ärtyneellä,
kimeällä äänellä riitelee osastonvartian kanssa ja uhkaa olla syömättä
niin kauan kuin koppi pysyy kylmänä. Seuraus: hänet siirretään pois ja
niin lakkaavat hänen tutut askeleensa päämme päällä kumahtelemasta.
Viime aikoina oli hänellä tapana iltaisin kengän korollaan naputtaa
lattiaan sanat: "Gute Nacht!" mihin minä vastasin samoin sanoin, jotka
luudanvarrella koputin kattoon.
Toverini ehdottaa, että mekin vaatisimme muuttoa toiseen koppiin. Mutta
minä en raskisi luopua Jussi V:n, S:n ja Vuoksen naapuruudesta ja
pyydän toveriani odottamaan vielä pari päivää. Niiden kuluessa
lakkaavat Vuoksi ja S. vastaamasta naputuksiimme. Ei hiiren hiiskausta
kuulu enää alhaalta. Ovat siis heidätkin muuttaneet toisaalle. Nyt
ehdotamme mekin osastonvartialle muuttoa lämpimämpään koppiin. Mutta
ennenkuin siitä tulee mitään, huomaamme seitsemäntenä aamuna siitä,
kuin koppimme jäi kylmille, että torvi huokuu jälleen lämmintä. Päivän
kuluessa palaavat S. ja Vuoksikin entisille asuinsijoilleen. Ovat
kuulemma olleet tilapäisesti sijotettuina naapuristossa oleviin
lämpimämpiin koppeihin.
Täten on elämämme palannut entiseen uomaansa.
Mutta parin päivän perästä tapahtuu siinä jälleen eräs muutos. Jussi
V., jonka naapuruus on koko ajan ollut minulle niin suurena
virkistyksenä, muutetaan läheisyydestäni odottamatta pois. Syynä
telefonoiminen ja muu luvaton "värkkäily", jommoisesta hän on jo
monesti joutunut kiinni, vaikka vartiat ovatkin hänelle tähän saakka
antaneet anteeksi -- hänen persoonansa kun nähtävästi on heissäkin
herättänyt mieltymystä.
Aluksi en tiedä lainkaan, mihin vankilan osaan hänet on siirretty.
Eräänä iltana kuulen oveni takana hänen äänensä ja arvaan hänen sivu
kulkiessaan tahtoneen ilmaista uuden koppinsa numeron, mutta pahaksi
onneksi en sitä ehtinyt kuulla. Otan nyt tavakseni pitkin päivää
kiivetä ikkunaan, keksiäkseni hänet kävelypaikalla. Ja eräänä päivänä
näenkin hänet siellä. Huomatessaan minut ikkunassa ottaa hän
sotilasasennon ja tekee kunniaa. Merkeillä antaa hän tietää
koppinumeronsa, josta minä huomaan hänen edelleenkin majailevan
viidennessä kerroksessa, vaikkakin taampana minusta. Sitten ottaa hän
lakin päästään ja osottaa, että hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi,
samalla kun poskiltakin on hävinnyt parranuntuva. Kun hän naapurinani
ollessaan viimeinkin sai rahoja tililleen, kehotin minä häntä käymään
parturissa. Mutta hän ei sanonut raskivansa luopua enää tukastaan, kun
se kerran on niin pitkäksi kasvanut ja kasvojen pesemisenkin sanoi hän
jo unhottaneensa. Nyt on nähtävästi "vallankumouksen henki" saanut
hänet päätöksestään luopumaan sekä siistimään ulkoasuaan. Hän painaa
korvansa karsinan väliseinään sekä asettaa kämmenen suun päälle. Sitten
kumartuu hän alas ja tekee samanlaisia liikkeitä kuin W.C:stä vettä
poistettaessa. Tästä minä ymmärrän, että hän on uudessa kopissaankin
ehtinyt jo päästä puhelinyhteyteen naapurien kanssa. Saatuaan sen siten
minulle selväksi, alkaa hän pystypäin ja suorin polvin astua
saksalaista kaunomarssia, tehden kummassakin karsinan päässä aina
rivakan käänteen. Aika vekara! -- -- --
Duuman avauspäivä lähenee.
Golikov antaa seinän takaa merkkejä ja siinä tuokiossa on toverini
hänen kanssaan naputuskeskustelussa. Sitä tehdessä jännittyvät hänen
kasvonilmeensä, josta päättäen hän saa tärkeitä uutisia.
-- Nikolain rautatie on lakossa, -- sanoo hän minuun kääntyen. -- Ja
duuman avajaispäiväksi on Pietariin tuotu kuusikymmentä tuhatta
kasakkaa sekä intialaisia joukkoja.
-- Intialaisia? Siis Englannin toimesta?
Toverini englantilaisviha riehahtaa taas täyteen liekkiinsä ja minä
otan siihen täydestä sydämestä osaa. Kiihkeästi paperossia vedellen,
pitkä tukka leiskuen astua harppailee hän edestakaisin ja John Bull saa
kuulla kunniansa.
Saapuu sitten tuo jännityksellä odotettu päivä helmikuun lopulla.
Toverini on aamusta alkain kuin tulisilla hiilillä. Yhtä mittaa on hän
kiihkeässä keskustelussa alhaalla olevien toveriensa, Sharoginin ja
Vrodlevitshin kanssa, ja ulkona ollessamme pörhistää hän korviaan,
kuuluisiko kaupungilta ammuntaa ja kansajoukkojen huutoja. Mutta mitään
ei kuulu.
Illalla odotamme jännityksellä, syttyykö sähkölamppu palamaan. Jos
Pietarissa on julistettu suurlakko, niin totta kai sähkölaitoskin on
laannut toimesta. Mutta lamppu syttyy tavalliseen aikaan ja palaa
tasaisesti koko illan.
Seuraavana päivänä kuulemme kävelemässä ollessamme tehtaanpillien
huutoa eri suunnilta kaupunkia. Synkin ilmein panee toverini sen
merkille. Koppiin palatessamme ei hän malta olla tiedustamatta asioita
vartia Jakovlevilta. Tämä kertoo, että kaikissa tehtaissa on työ
käynnissä.
Toverini vaipuu mielenmasennuksesta kokoon.
Lauantaina ei hänen vaimonsa eikä veljensä saavu svidanielle. Mutta
provisori S. ilmottaa, että hänen toverinsa saa tänään tavata isäänsä.
Sitä tietä saamme siis uutisia kaupungilta. Siihen takerrumme nyt kuin
hukkuva oljenkorteen.
S:n toveri on tavallinen rikosvanki, nimeltään Svjesden. Hän on nuori
mies, miltei poikanen, ammatiltaan torikaupustelija, ja vankilaan on
hän joutunut varastetun tavaran välittämisestä.
Kohta kun hän on palannut svidanielta, asettuu toverini kaula
kurotettuna telefoonin ääreen. Samoin ovat alhaalla tehneet Sharogin ja
Vrodlevitsh. Svjesden puuskuttaa hengästyneesti ja puhuu kiihtyneellä
äänellä. Kun hän on tyhjentänyt tietonsa, oikasee toverini itsensä ja
alkaa loistavin ilmein niitä minulle selostaa.
Svjesdenin isä oli kohtaukseen saapunut pelästyneenä ja
mielenliikutuksesta vapisten, sillä vankilan käytävät olivat olleet
sotilaita täynnä ja kaikki puheille pyrkijät oli tutkittu ihoa myöten.
Kaduilla kuului liikkuvan suuria kansanjoukkoja ja raitiotieliike on
kokonaan pysäyksissä. Moskovassa on ollut suuria levottomuuksia ja
Pietarissa ovat Putilovin tehtaat lakossa.
Onhan siinä taas uutisia yhden päivän osaksi. Toverini on kuin kasvanut
ja paisunut. Vallankumouksen henki on hänet jälleen täyttänyt.
Kiihkeästi toimii kampa hänen hyppysissään, kun hän naputustietä
syöstää uutisia Golikoville, joka seuraavana hetkenä lähettää ne
edelleen omalle suunnalleen.
Kohta tämän jälkeen on vuoromme mennä kävelemään. Satumme taas
karsinaan, joka on Kyösti Massisen ikkunan kohdalla. Pian ilmestyykin
kaima toverinsa kanssa ikkunaan. Tervehdimme ja viittailemme iloisesti.
Toverini tietää jo Solovjovin uuden kopin ja kun tämä ilmestyy
ikkunaansa, alkaa hän, nenäliina kourassaan, kiihkeästi tehdä selkoa
päivän suurista uutisista.
-- Mitä kuuluu? -- huhuaa hra Massinen venttiilin raosta, kun lavalta
ovat poistuneet muut vartiat, paitsi tuo puolikuuro säveä vanhus.
-- Hyvää, Moskovassa vallankumous! -- huhuan minä vastaan.
Sitten otan muutamia askeleita ja kun vaari on poistunut vastakkaiselle
puolen lavaa, huhuilen lisää:
-- Pietarissa Putilovin tehtaat lakossa.
Sitten:
-- Raitioliikenne keskeytetty!
Ja hetkeä ennen kuin kuurapartainen Makarohvi avaa karsinan oven:
-- Kohta täältä mekin lähdemme Suomeen!
Koppiin palattuamme astun minä työni ääreen ja toverini ryhtyy
telefoonia avaamaan. Saatuani muutaman lauseen paperille, vetäsee
toverini yhtäkkiä telefoonin rajusti kiinni ja haukkumasanoja kähisten
alkaa kiivaasti huitoa edestakaisin.
-- No mikä nyt? -- kysyn hänen eteensä asettuen.
Äskeisestä riemunloisteesta ei näy hänen kasvoillaan jälkeäkään, ne
ovat synkät ja pahantuuliset.
-- Svjesden on suuri koira! -- murahtaa hän. -- kaikki onkin valetta,
mitä hän äsken kertoi.
-- Mitä, valetta! Onko Sharogin tai Vrodlevitsh saanut toisenlaisia
tietoja?
-- Ei, vaan Svjesden itse juuri tunnusti, että hän ilmanaikojaan vain
meitä narrasi. Ei ole edes tavannutkaan isäänsä. Durakki! Sellaista
sitä saa, kun valtiollinen vanki antautuu toverilliseen suhteeseen
rikosvangin kanssa!
Toverini on harmistunut ja masentunut. Ja samoin on minunkin laitani.
Kopissamme ei vallankumouksen hengestä ole pihaustakaan jälellä.
-- Se teidän toverinnehan vasta on aika lurjus, -- sanon telefoonitse
S:lle. -- Saisitte antaa selkään mokomalle rakkarille.
-- Minä olen jo aikoja huomannut, että se on suuri valehtelija --
vastaa S. -- ja kyllä minä olen sitä jo monesti haukkunutkin. Äsken
minä en huomannutkaan mitä se teille syötti, muutoin olisin tullut
väliin.
Toverini mielentila on nyt entistäkin mustempi. Hän sanoo ikipäiviksi
menettäneensä uskonsa Venäjän kansaan ja vallankumoukseen. Jahka hän
saa vankeusaikansa loppuun kärsityksi, lähtee hän ulkomaille!
Myöhemmin illalla olen minä Vuoksen ja S:n kanssa
telefoonikeskustelussa. Alakuloinen on meidänkin mielemme.
-- Mitäs me nyt rupeamme odottamaan, kun vallankumous on ohi? -- kysyy
S. äänessään humoristinen sävy.
Niin, ainahan meillä on ollut jotakin odotettavana. Joulun edellä
levitti meidän suomalaisten keskuuteen Rubinstein, juutalainen
miljoonamies ja gulashi, joka istuu kolmannessa kerroksessa, tiedon
siitä, että Ruotsi julistaa pian sodan Venäjää vastaan. Sitä odotimme
kiihkeästi parin viikon ajan, kunnes sekin toivo sammui siihen.
-- Hm. Ehkä sittenkin odotamme vielä vallankumousta, -- arvelen minä
lopuksi. -- Onhan olemassa varmoja merkkejä siitä, että sen täytyy
tulla. Ehkä ovat vain lykänneet sen hiukan tuonnemmaksi. -- -- --
Näinä päivinä ilmestyy Jussi V:n entiseen koppiin uusi asukas. Pian
saamme selville, että hänkin on suomalainen. Kävelyretkellä huomaan,
että hän on varsin nuori herrasmies. Hän on jo perehtynyt Shpalernajan
vankien telefoonijärjestelmään ja ennen pitkää pääsen minä yhteyteen
hänen kanssaan. Hän on liikeapulainen H. Turusta sekä yksi niistä
suomalaisista, jotka ovat jo pitemmän aikaa kulkeneet sotaoikeudessa.
Se on juuri hän, joka aikaisemmin toverini mukana lähetti minulle
kirjelappusen: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa".
Myöskin Solovjovin entisestä kopista alkaa kaikua askelten ääni. Kohta
on toverini torven ääressä naputtamassa. Mutta hänen kyselyihinsä: "Vyj
kto?" ei tule mitään vastausta. Moneen kertaan uudistaa toverini
kysymyksensä, mutta yläkerran uusi erakko ei edes pysähdy kuuntelemaan.
Toverini kopistaa luudanvarrella kattoon. Sama tulos. Nyt kiipeää hän
pöydälle ja koettaa välikaton läpi huudella. Keskeytymättä jatkaa
yläkertalainen kävelyään.
-- Entäpä se on suomalainen? -- sanoo toverini. -- Koettakaahan te!
Kiipeän pöydälle ja huutelen lämpöjohtotorven juuritse suomea. Ei
mitään vastausta, ei edes hetkisen pysähdystä tuosta kirotusta
kävelystä.
Kiukustuneena tarttuu toverini luutaan ja jyskyttää sen varrella
kattoa. Toinen jatkaa kävelyään olympolaisen tyyneydellä. Nyt konttaa
toverini makuulaverinsa alle ja huutelee siellä olevaan
seinäventtiiliin. Avarat ilmaputket kulkevat väliseinien sisässä ja
joka kopissa on lähellä lattiaa aukot. Niitäkin voi käyttää
telefonoimiseen kerroksesta toiseen.
-- Vyj kto? -- huutelee toverini ja kun toinen ei keskeytä kävelyään,
alkaa hän syytää suustaan mitä pahankurisimpia haukkumasanoja.
Uusi naapurimme ylhäällä, joka siten vetäytyy ylhäiseen
yksinäisyyteensä, jää kuin jääkin meille kokonaan tuntemattomaksi.
Mutta vallankumousuutiset virkoavat jälleen ja kääntävät huomiomme
muualle. Vankilaan saapuu huhuja lakoista ja levottomuuksista. Sitten
leviää tieto, että Moskovassa ovat vallankumoukselliset joukot
vallottaneet joukon vankiloita sekä vapauttaneet niistä kaikki vangit.
Toverini synkkämielisyys on tipotiessään ja hänen rintaansa paisuttaa
jälleen vallankumouksen henki.
Kun naapurimme H. lauantai-iltana palaa sotaoikeudesta, kertoo hän,
että kaikki liikenne kaupungilla on seisauksissa ja että kaduilla
liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja punaisine lippuineen. Yksi
sellainen joukko oli pysäyttänyt sen auton, jolla Shpalernajan vankeja
vietiin sotaoikeuteen, mutta laskenut sen sitten menemään.
Tämän kuultuaan on toverini täydessä barrikaadi-kunnossa. Pitäen
olematonta punaista lippua edessään marssii hän ympäri lattiaa ja
laulaa internatsionalea. Väkevänä käy hänestä ulos "revaljutsionnyj
duch".
-- Kuinka meidän suomalaisten olisi oikein suhtauduttava asiaan, jos
täällä nyt tosiaankin leimahtaa vallankumous ja kansanjoukko tulee
vankilaa vallottamaan, kuten Moskovassa kerrotaan jo tapahtuneen?
Tämän kysymyksen esitän Vuokselle ja S:lle, ollessani heidän kanssaan
telefoonikeskustelussa.
-- Siinä on suuri vaara joutua katutaisteluihin ja minun mielestäni
meidän ei lainkaan kannata panna sellaisissa henkeämme alttiiksi.
-- Kopissani kai minä aion pysyä -- sanoo S. puolestaan.
-- Niin minunkin mielestäni on parasta tehdä ja odottaa, kunnes meidät
järjestyksessä lasketaan ulos ja annetaan meille rahamme ja tavaramme.
Näin sanoessani on minulla mielessä käsikirjotukseni. Paitsi
historiallista näytelmää, on minulla valmiina noin nelisatasivuinen
romaani sekä muutamia kertomuksia ja runoja, jota paitsi toinen romaani
on hyvällä alulla. Kaikki valmiit käsikirjotukset samoinkuin muutkin
liiat tavarat ovat vankilan varastohuoneessa, joten niitä olisi
mahdoton saada mukaansa muuten kuin järjestyksessä laskettaessa. Usein
olen huolestuneena ajatellut käsikirjotusteni kohtaloa sekä kuvitellut
sitä onnellista hetkeä, jolloin minä täältä päästyä saan laskea ne
kustantajani pöydälle. Jo joulun edellä pyysin Mashkevitshilta lupaa
saada valmistuneen romaanini lähettää Helsinkiin ja samanlaisen pyynnön
on hänelle kustantajani tehnyt, mutta sellaisille asioillehan hra
Mashkevitsh ei tietysti korvaansa kallista. -- -- --
Sunnuntai, maaliskuun yhdestoista päivä, kului rauhallisesti. Pari
kertaa on toverini kuulevinaan ammuntaa kaupungilta, mutta minä arvelen
sitä kuulohäiriöksi.
Päivän merkillisin tapaus on, että meidät rokotetaan. Välskäri erään
vartian seuraamana astuu odottamatta koppiimme, meidät komennetaan
paljastamaan käsivartemme ja yks kaks tuikkaa ensinmainittu
lansetinkärellä rokkoainetta ihoomme.
-- Mitäs jos ne tällä tavoin myrkyttävät vankeja siitä pelosta, että
vallankumous heidät vapauttaa, -- arvelee toverini.
Minä en kuitenkaan ota sitä uskoakseni eikä toverinikaan näytä siitä
sen pahemmin huolissaan olevan. Varmaankin on kaupungissa liikkeellä
isorokko.
Seuraavana yönä minä olen unissani kulkevinani siltaa myöten
kevättulvaisen virran yli. Toisella rannalla seisoo vaimoni ja viittoo
minua luokseen.