Joulun alusviikolla saan minä joululahjoja: muutamia uskonnollisia
kirjoja, voita, sokeria, omenoita ja kaakkua. Ruokatarpeita ja sokeria
onkin minulle syksyn kuluessa saapunut miltei joka perjantai. Ne ovat,
ainakin osaksi, kotimaasta tulleita. Sokeri onkin erinomaiseen
tarpeeseen, sillä sitä on Pietarissa nähtävästi niukasti, koska
vankienkin sallitaan ostaa vain yksi naula kahdeksi viikoksi, mikä
määrä ei riitä minnekään.
Kylmää vastaan olen kotoa saanut vahvat talvitamineet. Sitä ennen on jo
tohtori K. lisännyt alusvaate- ja sukkavarastoani. Sivumennen
mainittakoon tässä, että liinavaatteita on tilaisuus joka viikko jättää
pesuun. Siitä on erikoinen maksu ja pesun suorittavat rikosvangit.
Naapurimme Sobolev ilmottaa, että häntä alkaa yhä pahemmin vaivata
reumatismi -- keripukin ohella tavallisin tauti Shpalernajassa -- ja
hän on pyytänyt päästä Krestyn vankilan sairaalaan. Shpalernajassa ei
nimittäin ole varsinaista sairashuonetta. Lääkärinhoito on muutenkin
sitä ja tätä. Kerran viikossa käy lääkäri ja ottaa vastaan niitä, jotka
viikon kuluessa ovat ilmottaneet lääkäriä tarvitsevansa. Mutta hänen
hoitomääräyksensä ovat nähtävästi hyvin yliolkaisia. Kuinka avuttomaan
tilaan venäjää taitamaton suomalainen sairastuessaan saattoi joutua, on
itsestään selvää. Saakoon tässä sijansa, mitä nuorempi Massisen
veljeksistä vankilasta päästyämme kertoi omista kokemuksistaan siinä
suhteessa.
Tuntiessaan hermostonsa olevan epäkunnossa halusi hän päästä lääkäriin.
Peläten ettei hän venäjää taitamattomana pysty lääkärille selittämään
tautinsa laatua, pyysi hän hra Mashkevitshilta lupaa saada omalla
kustannuksellaan hankkia suomalaisen lääkärin. Siihen ei Mashkevitsh
kuitenkaan suostunut. Ollen erään lahjotun vartian välityksellä
salaisessa kirjevaihdossa Pietarissa oleskelevan siskonsa kanssa
kirjotti nyt hra Massinen asiasta tälle, selitti sairautensa laadun
sekä pyysi häntä menemään Shpalernajan lääkärin puheille ja
venäjänkielen taitoisena selvittämään vuorostaan hänelle veljensä
sairautta sekä mahdollisuuden mukaan voitelemaan häntä jollakin
rahasummalla. Sisko teki työtä käskettyä ja aivan oikein, lääkärin
tullessa seuraavan kerran vankilaan kutsuttiin hra Massinen hänen
vastaanottohuoneeseensa. Lääkäri käski hra H:n pistää kielensä suusta
ulos. Kun se oli tapahtunut, painoi lääkäri etusormensa päällä kieltä.
-- Harashoo! murahti hän sen tehtyään ja viittasi hra M:n poistumaan.
Siihen supistui kaikki se lääkärinhoito, jota niin suurella vaivalla ja
rahallisilla uhrauksilla oli koetettu hankkia! Hra Massinen kertoi
kyllä parantuneensa sen hyvän tuulen vaikutuksesta, jonka tämä
venäläisen lääkärin omaperäinen menettely oli hänessä herättänyt.
Niillä muutamilla suomalaisilla, jotka häätyivät Krestyn sairaalaan,
oli sieltä pöyristyttäviä kokemuksia. Niinpä kemiläinen V., jo ikämies,
joka Shpalernajassa sai hyvin vaikeanlaatuisen reumatismin, kertoi
Krestyn sairaalasta, että hoitajavartiat ihan säännöllisesti rosvosivat
ja möivät kaupungille sairaille määrätyt paremmat ruuat ja että
potilaita kovakouraisen ja kelvottoman hoidon takia kuoli tuhkatiheään.
Shpalernajassa on kyllä vakinainen välskäri, joka toimii lääkärin
apulaisena. Se on pieni, mopsin näköinen, tiuskea mies, joka esiintyy
hyvin tärkeänä ja näyttelee mielellään tohtoria. Yhden ainoan kerran,
nimittäin kohta vankilaan tultuani, on minun tarvinnut olla hänen
kanssaan tekemisissä. Kuten suomalaisissa vankiloissa, täytyy täälläkin
jokaisen uuden tulokkaan käydä lääkärin tarkastuksessa. Mutta sekin on
täällä yhtä omaperäistä laatua kuin tuo edellä kuvattu hermosairauden
hoito.
Kun vartia, joka minua tuli sinne saattamaan, murahti sanan:
"k'doktoru!" luulin joutuvani oikean lääkärin eteen. Kun minut sitten
saatettiin kaikenlaisen rihkaman täyttämään huoneeseen, jossa pöydän
takana istui venäläiseen kansallispuseroon puettu mies pakkasen puremaa
naurista muistuttavine kasvoineen ja puolen millimetrin pituisiksi
kaluttuine hiuksineen, aloin minä silmilläni etsiä lääkäriä. Mutta
saapuvilla ei ollut sen kummempaa kuin tuo pöydän takana istuva mopsi,
jota aloin heti epäillä välskäriksi, mikä hän olikin. Tiuskealla
äänellä ja häijyin ilmein alkoi mopsi syytää sanoja suustaan. Kun minä
tavan takaa rauhallisesti toistin sanat: -- nje ponimaju, yltyi hänen
puuropadan porinaa muistuttava sanatulvansa, ylähuuli vääntyi
käppyrälle ja hammasten välistä tuntui lopulta singahtelevan tulisia
kipunoita. Kun hän lopuksi alkoi hysteerisesti toistaa sanaa: familja,
ymmärsin hänen tahtovan tietää nimeni. Mutta kun minä olin sen sanonut,
ei hän osannut sitä kirjottaa, vaan vuodatti uuden, entistä
kipinöivämmän sanatulvan, josta olin erottavinani sanat "tshuhna" ja
"njemetski". Vihdoin työnsi hän kiukkuisella eleellä eteeni paperia ja
kynän. Pyöräytin siihen nimeni, minkä jälkeen mopsi asianmukaisin
murahduksin viittasi minua nurkassa seisovaa gillotiinimaista vehjettä
kohti, jonka ääressä seisoi vanginpukuun verhottu likainen pojan
tolvana. Ymmärsin vehkeen vaa'aksi ja asetuin siihen seisomaan. Poika
ilmotti painomäärän, minkä mopsi merkitsi kirjaansa. Sen jälkeen hänen
tärkeytensä viittasi minua lähtemään ja niin oli "lääkärintarkastus"
suoritettu. Samanlaisen "syynin" läpi olivat muutkin suomalaiset
saaneet käydä. Arvelin aluksi, että punnitseminen uudistetaan esim.
kerran kuukaudessa ja siten otetaan selville venäläisen vankilamuonan
vaikutus suomalaiseen ruhoon. Mutta kun punnitsemista ei minun paremmin
kuin muidenkaan koko Shpalernajassa-oloaikana uudistettu, on sen
tarkotus yhä edelleenkin pysynyt minulle pelkkänä arvoituksena.
Sobolev on siis pyytänyt muuttoa Krestyn sairaalaan; moniaan päivän
kuluttua ilmottaa hän, että hänen pyyntöönsä on suostuttu, lausuen
samalla meille jäähyväiset, sillä noutamaan voidaan tulla milloin
hyvänsä.
Seuraavana päivänä ei hänen kopistaan enää kuulu vastausta
naputukseemme. On siis jo lähtenyt. Viikon päivät on hänen koppinsa
tyhjä, mutta sitten, juuri joulunaattona, alkaa sieltä jälleen kuulua
rapsehtimista.
-- Uusi vanki! -- virkkaa toverini ja naputtaa seinään.
Kohta kuuluu sieltä vastanaputus.
-- Vyj kto? -- kysyy toverini täynnä mielenkiintoa.
Vastanaputuksesta emme kuitenkaan saa mitään selkoa. Nähtävästikään ei
hän tunne meikäläistä naputusjärjestelmää. Joku systeemi hänelläkin
kaikesta päättäen on, ehkä telegrafistien käyttämä, mutta sitä emme
taasen me ymmärrä.
Hiukkasta myöhemmin kuuluu käytävästä uuden naapurimme oven läheltä
osastonvartian ääni.
-- Kuulkaa, puhuu suomea! -- huomauttaa toverini.
Ja aivan oikein, minäkin olen kuulevinani sieltä muutamia suomalaisia
sanoja. Uusi naapurimme olisi sen mukaan siis suomalainen. No, siitäpä
saanemme selvän, kun kohta mennään kävelemään. Ilmotamme asiasta
Vuokselle ja kehotamme häntäkin akkunasta kurkistamaan uutta
naapuriamme.
Neljännestä kolmanteen kerrokseen laskeuduttaessa on hyvä tilaisuus
tarkastella perässä tulevaa vankia. Heti ensi silmäyksellä huomaan
uuden naapurimme suomalaiseksi. Hän on vallan nuori mies, korkeintaan
ehkä parinkymmenen vuotias. Vaalea tukka on pitkä ja kauan hoidotta
ollut, leuan ympärillä näkyy untuvamaista parranalkua. Päällään hänellä
on puolipitkä sarkainen päällystakki ja jalassa läntistyneet
pieksusaappaat, joiden kokoon painuneiden varsien sisältä näkyy
valkoiset sukanvarret.
Tunnen hänet nähdessäni omituisen vihlaisun rinnassani. Ulkoasustaan
päättäen on hän joku talonpoikaispoika sydänmaiden takaa. Sellaisiakin
siis jo raahaavat tänne! Kuinka turvattomaksi ja avuttomaksi tuollaisen
yksinkertaisen nuorukaisen täytyneekään täällä itsensä tuntea!
Mutta silmätessäni häntä tarkemmin, rauhotun melkolailla. Hän astuu
reippaasti kuin sotilas ja hänen ruskeahkoissa silmissään on eloisa
ilme. Vilkkaasti tekee hän havaintoja ympäristöstään ikäänkuin
karkaustilaisuutta etsien.
Ei tuo ole ensi kertaa pappia kyydissä, päättelen itsekseni.
Kun olemme kävelyretkeltä palanneet koppiimme, naputtaa Vuoksi:
-- Tunnen teidän uuden naapurinne. Se on Jussi V., oikein kunnon poika.
Jahaa, koska Vuoksikin hänet kerran tuntee, niin kyllä kai nuorukainen
on ehtinyt olla mukana yhdessä jos toisessakin, arvelen itsekseni. Kun
nyt vaan pääsisi yhteen hänen kanssaan! Mutta ehkäpä siihenkin vielä
keino keksitään. -- -- --
Kuten sanottu, on nyt joulunaatto. Ilmassa ei kuitenkaan ole
vähimmässäkään määrin joulutunnelmaa.
Iltapäivällä on jälleen pöytäkirjain lukua. Astuessani ulos kopistani
on käytävän kulmassa tavallisesti jo seisomassa inssinööri R.
Puristamme kättä ja vaihetamme jonkun sanan joulusta, jota olemme
joutuneet näissä omituisissa oloissa viettämään. Sitten saapuvat S. ja
A. ja me lähdemme miehissä marssimaan vartian edellä alempiin
kerroksiin.
Siinä kulkiessamme mainitsen R:lle uudesta naapuristani sekä ilmotan
hänen nimensä.
-- Niinkö? -- kummastuu R. -- Minäkin tunnen hänet. Sanokaa minulta
terveisiä, jos pääsette hänen yhteyteensä.
Kun "luennolta" palatessa H. saa kuulla minulta saman uutisen Jussi
V:sta, säpsähtää hän ja lausuu:
-- Kuulkaa, koettakaa herran nimessä päästä hänen yhteyteensä sekä
kysykää, onko hän tunnustanut ja niin ollen kertonut minustakin.
Koettakaa jo tänä iltana, että minä huomenna saan kuulla.
-- Mutta miten minä saisin hänelle toimitetuksi tiedon
telefoonikeinostamme?
-- Huutakaa nyt mennessänne hänen ovensa läpi. Tai koettakaa huutaa
seinän läpi. Minä juttelen naapurini kanssa pitkin päivää seinän läpi.
-- Seinän läpi! Kuinka se käy?
-- Hyvin helposti. Kumpikin painaa korvansa samalle kohtaa seinässä ja
asettaa sitten kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun,
toinen vastaa seinään. Kun sitten puhuu, kuuluu tavallinen ääni seinän
läpi. Mutta lupaattehan nyt hankkia häneltä tiedon, onko hän
tunnustanut vai ei?
-- Kyllä minä koetan tehdä parastani. Hauskaa joulua vain!
-- Hauskaa joulua!
Siten toivotellen eroaa meistä kukin omalle suunnalleen, sulkeutuakseen
taas vuorokaudeksi koppiinsa ja uneksiakseen kotoisesta joulunvietosta.
Selitän heti omaan koppiin päästyäni Semen Jegorovitshille, kuinka
tärkeätä minun olisi päästä tuon uuden naapurimme yhteyteen. Toverini
tiedustaa, miten suomeksi olisi käskettävä poistaa vesi klosetista. Kun
tarpeelliset sanat ovat hänellä selvillä, muodostaa hän kämmenistään
torven seinää vasten ja huutaa siihen:
-- Otta vesi pois klosetista!
Väliin koputtaa hän seinään ja sitten taas huutaa hojottaa. Minua alkaa
jo pelottaa, että vartiat kuulevat sen käytävään, mutta toverini on nyt
kerta kaikkiaan innostunut asiaan enkä minä saa häntä hevillä
puuhastaan luopumaan.
Vihdoin huomaa hänkin sen turhaksi, sillä eihän naapurimme voi kuulla
hänen huutoaan, kun hän ei ensinnäkään tiedä painaa korvaansa seinää
vasten. Jälleen koputtaa toverini ja naapuri vastaa. Toverini siirtyy
askeleen peränurkkaa kohti ja koputtaa jälleen. Naapuri siirtyy
niinikään ja vastaa samalta kohtaa. Siten he koputellen kulkeutuvat
vähitellen W.C:n ääreen.
-- Otta vesi pois klosetista! -- huutaa toverini jälleen
kouransilmäänsä, avaten sitten valmiiksi oman "telefoonimme"
Mitään vastausta ei "aparaatista" kuitenkaan kuulu ja onhan
luonnollista, että naapurimme ei voi käsittää, mikä meillä on
tarkotuksena. Täytyy siis ryhtyä miettimään muita keinoja.
Mieleeni muistuu, että Jussi V:n päällä kuudennessa kerroksessa asuu
myöskin joku suomalainen. Olemme sen muutamia päiviä sitten kuulleet
Solovjovilta. Ja tämä suomalainen -- jonka nimeä en vielä tiedä -- osaa
naputtaa. Mutta venäjää taitaa hän niin vaillinaisesti, ettei hän ole
käsittänyt, kun Solovjov meidän pyynnöstämme on koettanut selittää
hänelle telefooneeraustapaamme. Mutta entäpä jos Solovjovin
välityksellä naputtaisimme hänelle saman asian suomeksi, juolahtaa nyt
mieleeni. Ja jos siten onnistun pääsemään telefooniyhteyteen hänen
kanssaan, pyydän hänen lämpöjohtotorven juuritse huutamaan Jussi V:lle
sekä vuorostaan selittämään hänelle asian.
Toverini hyväksyy heti tuumani ja kun minä olen venäläisin kirjaimin
pannut paperipalalle tarkotukseen soveltuvan, mahdollisimman
yksinkertaisen suomalaisen lauseen, naputtaa toverini sen Solovjoville
sekä tämä vuorostaan naapurilleen seinän takana. Avaamme sitten
telefoonin ja ryhdymme jännityksellä vartomaan, kuuluuko ylhäältäpäin
veden loisketta. Mutta mitään ei kuulu. Nähtävästi on lauseeni
matkallaan vääntynyt sellaiseen muotoon, että asianomainen ei ole
tullut siitä hullua hurskaammaksi. -- -- --
Meidän joulunamme on venäläisillä tavallinen arkipäivä, minkä vuoksi
mekin saamme mennä pöytäkirjoja lukemaan. A. tulee kopissaan
hyvänlaisessa jouluvireessä ja hänen suunsa ympärillä näkyy
tortunmurenia.
-- Pappa ja mamma ovat joulua Pietarissa ja minäkin olen saanut tänne
kinkkua ja torttua, -- selittää hän tyytyväisenä.
Istuntomme loppuu tänään odottamattoman lyhyeen. Kun olemme asettuneet
istumaan, kehottaa tulkittaremme hra B:tä, joka on asettunut tuolille
oven pieleen, muuttamaan sohvalle häntä vastapäätä. B:n noustessa
paikaltaan käskee tuomari hänen istua vain siinä. Neitokainen
loukkaantuu ja sanoo posket punottaen, että hän ei rupea tulkitsemaan.
Tuomari loukkaantuu myös ja sanoo, että lopetetaan sitten siihen. Ja
siihen se loppuukin.
Poistuessamme nauramme ja ihmettelemme tuota lapsellista kohtausta.
Joku meistä keksii selityksen: neitokainen on rakastunut B:hen ja
tahtoi saada hänet vastapäätä, voidakseen "blikata". Tuomari taasen on
rakastunut neitokaiseen ja tuli mustasukkaiseksi.
Seuraavana päivänä, Tapanina, kootaan meidät jälleen pöytäkirjojen
ääreen. Heti sisään astuessa näemme, että tuomari ja neitonen ovat
tehneet kompromissin. B. saa istuutua tuolille oven pieleen, mutta
tuomari ja neiti ovat vaihtaneet paikkaa keskenään. Kumpikin on saanut
tahtonsa perille, mutta kaljupää on sittenkin vetänyt jutussa lyhemmän
tikun: paikan vaihdoksen kautta on neitokainen joutunut istumaan
vastapäätä B:tä.
Tämän Tapaninpäivä-istunnon jälkeen keskeytyy pöytäkirjojen lukeminen
jostakin meille tietämättömästä syystä pitkäksi aikaa.
Tapaniin mennessä en ollut vielä onnistunut pääsemään Jussi V:n
yhteyteen, joten H. jäi saamatta odottamaansa tietoa. Ensimäisenä
arkipäivänä jatkamme toverini kanssa ponnistuksiamme yhteyden
aikaansaamiseksi. Toverini johtaa jälleen koputuksien avulla V:n
peränurkkaan ja koettaa seinän läpi saada hänet ymmärtämään
tarkotustamme. Oma telefoonimme on kaiken aikaa avattuna.
-- Aa, jo ymmärsi! -- huudahtaa toverini yhtäkkiä ihastuneena, kun
kloakista alkaa kuulua veden loisketta.
-- Haloo! haloo! -- huutelen minä "puhelimeemme" ja hetken kuluttua
sieltä tulee vastaan: -- haloo!
-- Oletteko V?
-- En, -- vastaa outo ääni.
Mitä ihmettä! ällistyn minä aluksi, mutta seuraavassa hetkessä käy
selville, että se onkin Solovjovin naapuri kuudennesta kerroksesta.
Hän on uusmaalainen ylioppilas M., joka on ollut jo toista
vuotta vangittuna. Osan tuosta ajasta on hän ollut karkotettuna
sisä-Venäjällä, josta hänet sitten on siirretty tänne Shpalernajaan.
Solovjovin naputuksesta ei hän ollut saanut selvää, vaan kun hän eilen
pöytäkirjoja lukemassa ollessaan oli omilta ryhmätovereiltaan kuullut
tästä keinosta, oli hän nyt omia aikojaan poistanut veden klosetin
pohjalta, koettaakseen, pääsisikö mahdollisesti joidenkin
kansalaistensa yhteyteen. Siten tapahtui siis kohtaamisemme aivan
sattumalta.
-- Kuulkaahan nyt, -- lausun, kun olemme esittäytyneet toisillemme, --
tässä meidän rinnallamme ja siis teidän allanne on vasta tullut
suomalainen, jonka yhteyteen minun välttämättä tulisi päästä.
Katsokaapas, eikö teidän lämpöjohtotorvenne juuressa ole sellaista
rakoa, minkä kautta voisitte huutaa hänelle, että hänkin poistaisi
veden klosetistaan.
M. poistuu hetkeksi puhelimesta ja minä kuulen epäselvänä muminana
hänen sanansa, kun hän koettaa lattiansa alle huudella. Palattuaan
ilmottaa hän, että alhaalta vastasi ääni: -- kyllä!
Pari silmänräpäystä ja vesi alkaa jälleen loiskua. Sitä kuunnellessaan
on toverini riemu jakamaton, kun ponnistuksemme vihdoinkin puhkaevat
kukkaan. Mutta loiske lakkaa eikä halloo-huutoihimme tule mitään
vastausta.
-- Se ei nähtävästikään poistanut tarpeeksi vettä, -- huomautan M:lle,
-- huutakaapas vielä, että hän ottaisi visumpaan veden.
M. tekee työtä käskettyä, taas alkaa vesi loiskua ja sitten kuuluu
aivan läheltä täyteläinen: -- halloo!
-- Oletteko Jussi V.?
-- Kyllä.
Ilmotan nyt nimeni sekä lisään:
-- Minulla on teille terveisiä ensinnäkin inssinööri R:ltä. Tunnettehan
hänet?
-- Ky-kyllä, -- tulee hiukan epäröiden. Nähtävästi hän hieman empii,
onko tässä kovinkaan soveliasta paljastaa tuttavuussuhteitaan, sillä
ties mitä noiden salaperäisten, katonrajasta ja kloakista tulevien
äänten takana piilee! Onhan hän ollut vasta pari päivää talossa eikä
niin ollen voi tietää, mitä paholaisen santarmivehkeitä sen seiniin ja
johtotorviin on kätketty. Mutta pian hänen mahdolliset epäilyksensä
kuitenkin haihtuvat, kun minä edelleen sanon hänelle terveisiä
Vuokselta ja H:lta, joita kerron joka päivä tapaavani Mashkevitshin
pöytäkirjoja meille luettaessa.
-- H. oli levoton, kuullessaan teidän tänne tulostanne, -- jatkan
puheluani, -- ja hän pyysi minua tiedustelemaan teiltä, oletteko
tunnustanut mitään?
-- No ei tule kysymykseenkään, että minä sivu suuni puhuisin.
Hän sanoo sen niin kirkkaalla ja tarmokkaalla nuorukaisäänellä, että
alan heti tuntea häntä kohtaan suurta luottamusta ja myötätuntoa.
-- Pysykää vain lujana eteenkinpäin.
-- Niin, ei niille pidä mennä mitään kertomaan, -- kuuluu ylhäältä
M:nkin ääni.
-- Kyllä minä ne tunnen, eivätkä ne minua niin vain pussiinsa pistä, --
vakuuttaa V.
Kun minua pelottaa, että vartia voisi tirkistyslasista keksiä hänet
luvattomassa keskustelussa, lopetamme tämän ensimäisen puhelun varsin
lyhyeen. Neuvottuani V:tä ja M:ää, miten he mukavimmin saavat veden
klosetista poistetuksi -- minulla toverini kanssa on siinä suhteessa jo
aika pitkälle kehittynyt tekniikka --, sanomme hyvästit toistaiseksi ja
annamme veden kohisten sulkea puheluvälineemme.
Minun on toverini kanssa paljon mukavampi ja turvallisempi viljellä
luvatonta kanssakäymistä naapurien kanssa kuin yksinäisten vankien.
Sillä toisen naputtaessa tai jutellessa W.C:n ääressä kävelee toinen
aina edestakaisin lattialla, pitäen tarkoin silmällä tirkistyslasia ja
antaen vaaran uhatessa heti merkin rykäisemällä tai hyssyttämällä.
Vartioivalla kumppanilla on myöskin aina kielensä päällä valmiina joku
lause, jonka hän vaaran hetkenä äänekkäästi lausuu toverilleen, mihin
tämä oitis yhtä äänekkäästi vastaa. Siten saa väijyvä vartia sen
käsityksen, että ne ovat kiintyneet juttelemaan toistensa kanssa
eivätkä siis voi olla missään luvattomissa vehkeissä.
Paljon hankalampi on sen sijaan yksinäisen vangin tulla toimeen.
Jutellessaan esimerkiksi W.C:n ääressä täytyy hänen kaiken aikaa pitää
silmällä tirkistyslasia sekä tarkata käytävästä kuuluvia vartian
askelia. Oikeastaan onkin pelastuminen myöhäistä, jos vartia
huomaamatta pääsee tirkistyslasille asti, sillä silloinhan hän heti
näkee, missä toimissa vanki on. Yksinäisen vangin täytyy siis jännittää
tarkkaavaisuutensa äärimmilleen. -- -- --
Iltapäivällä avaamme jälleen telefoonin. Merkkinä puhelun haluamiseen
on kolme lyöntiä väliseinään. Jos pyydetty vastaa samalla
merkinannolla, avataan telefooni kummaltakin puolen.
-- Milloin ja missä teidät vangittiin? -- kysyn V:ltä, kun puheluyhteys
välillämme on avoinna.
-- Marraskuun alussa Rovaniemellä. Enehjelmin poliisit jahtasivat minua
pari viikkoa ympäri metsiä. Muuan talollisenpoika antoi viimeisen
piilopaikkani ilmi ja niin ne saivat. Oikeastaan minä silloinkin vielä
olisin päässyt niiden käsistä, mutta pelastaakseni erään toverin minun
oli pakko antautua vangiksi.
-- No missä teitä säilytettiin siihen saakka, kunnes tänne tuotiin?
-- Ensin Oulun lääninvankilassa, sitten Katajanokalla. Sieltä minä
olisin karannut, jos olisivat tänne tuontia viivytelleet vielä
kaksikaan päivää.
-- Te olette siis ollut Oulun vankilassakin. Siellähän minäkin sain
kevätkesästä istua lähes kaksi kuukautta.
-- Kyllä minä kuulin siitä. Pastori J. käskikin tuoda teille terveisiä,
jos yhteen satutaan.
Harvoinpa tavalliset terveiset saajan mieltä niin ilahuttavat kuin nämä
Shpalernajan kloakin kautta saadut. Pastori J., entinen koulutoverini,
on Oulun lääninvankilan v.t. saarnaajana toimiessaan ollut suurena
lohdutuksena enehjelmiläisen hallinnon painamille valtiollisille
vangeille. Niin usein kuin muilta virkatoimiltaan jouti kävi hän
kopissani juttelemassa ja samoin on hän tehnyt kaikkiin valtiollisiin
vankeihin nähden. Tämän humaanisen menettelynsä takia joutui hän
Enehjelmin vihoihin ja olisi arvatenkin ennen pitkää menettänyt
virkansa vankilansaarnaajana, ellei vallankumous olisi tehnyt
äkkiloppua Enehjelmin valtikoimiselle Oulun läänissä.
-- Oliko Oulun lääninvankilassa nyt teidän siellä ollessanne paljon
muita valtiollisia vankeja?
-- Paljon niitä oli. Muun muassa saksalaisia sotavankeja, joita oli
Lapin puolessa saatu kiinni. Ja sitten suomalaisia, joita syytettiin
heidän pakoon auttamisestaan. Yksi niistä oli minun naapurinani ja minä
pääsin hänen yhteyteensä sekä neuvoin häntä puhumaan niin, ettei hän
tiennyt niitä saksalaisiksi. Kun ne puhuivat vierasta kieltä, niin hän
luuli niitä venäläisiksi, jotka tahtovat paeta ulkomaille. Sillä lailla
mies lupasi puhuakin.
-- Minun aikanani siellä oli vakinaisesti säilytettävänä vain yksi
valtiollinen vanki, nimittäin eräs Lukkarinen Kemin puolesta. Mahtoiko
hän olla vielä siellä?
-- Lukkarisen ne ovat hirttäneet, -- kuuluu V:n koristelematon vastaus.
Tunnen kuinka ruumiini karahtaa kylmäksi aivankuin olisin niskaani
saanut ämpärillisen jäistä vettä. Hetkiseen en saa sanaa suustani,
samalla kun mieleeni palaa elävänä se hetki, jolloin Oulun
lääninvankilassa näin tuon onnettoman vainajan. Hän pysyi aina
kopissaan käymättä edes pihalla kävelemässäkään. Kerran pistäysin hänen
koppinsa ovella, kun se vartian sisällä ollessa oli puoliavoinna.
Kelmeäihoisena, hartiat kyyryssä istui L. hievahtamatta jakkarallaan,
selin oveen. Aavistus kaameasta kohtalosta näytti häntä jo silloin
raskaana painavan.
-- Hirttäneet! Missä ja milloin se on tapahtunut? -- saan vihdoinkin
sopertaneeksi.
-- Oulussa nyt syksyllä.
-- Oulussa!
Minä en aluksi ole uskoa korviani. Ovatko he juljenneet tehdä sen?
Oulussa! Tuossa siistissä ja rauhallisessa pikku kaupungissa! Millä
kauhulla sen onkaan täytynyt täyttää oululaisten, eikä ainoastaan
heidän vaan koko läänin ja yleensä kaikkien suomalaisten mielet, jotka
tapauksesta ovat kuulleet. Ja tietysti sanoma siitä on kulovalkeana
kiitänyt ympäri Suomea.
Totisesti se muodostaa huippukohdan sille venäläissaastutukselle, jota
maassamme on vuosikaudet harjotettu!
-- Että ovatkin juljenneet raakalaistyönsä Oulussa tehdä! Ja missä ne
sen siellä ovat toimeen panneet?
-- Jossakin Kontinkankaalla kaupungin ulkopuolella. Ne olisivat
kuulemma tahtoneet suorittaa sen vankilan pihalla, mutta tirehtööri
Juvelius oli jyrkästi kieltänyt sen, minkä takia hän on menettänyt
virkansa.
-- Mitä, onko Juvelius menettänyt virkansa?
-- On. Siellä oli minun ollessani jo toinen mies tirehtöörinä.
-- No niin, kyllähän sen arvasikin. Jo keväälläkin räyhäsi Enehjelm
minun takiani Juveliukselle kuin järjetön. Tietysti tässäkin pelissä
ovat hänen sormensa mukana.
-- Kyllä kaiketi. Arvelivat Oulussa, että Lukkarisen telotuskin olisi
tapahtunut Enehjelmin painostuksesta. Santarmit olisivat kuulemma
tahtoneet Lukkarisen päästää vähemmällä, pitäen häntä siksi
yksinkertaisena ja vaarattomana miehenä. Mutta Enehjelmin sanotaan
terottaneen, että hän päinvastoin on hyvin vaarallinen mies, jota on
rangaistava sotalakien täydellä ankaruudella. Lukkarinen on kuulemma
kerran aikaisemminkin ollut vangittuna, mutta päässyt silloin karkuun
ja kirjoittanut sitten Haaparannalta ilkkuvan kirjeen Enehjelmille. Sen
vuoksi on Enehjelmillä ollut persoonallista vihaa häntä kohtaan.
-- Sitä viheliäistä pyöveliä! Ettei siellä Pohjan perillä löydy miestä,
joka ajaisi kuulan sen heittiön päähän!
-- Kovasti kai se pelkääkin henkeään ja ympäröi itsensä suurella
poliisivoimalla. Ja pelkuri se näkyy olevan, niinkuin aina sellaiset
tyrannit. Kun se esimerkiksi Oulun poliisikamarissa kurkisti minun
eväspussiini ja minä ilman kurillani vetäysin äkkiä syrjään, säikähti
hän niin että oli pudottaa pussin kädestään. Luuli kai siellä olevan
pommin tai jonkun helvetinkoneen.
Nousen sytyttämään savukkeen ja unhotun sen tehtyäni kävelemään
edestakaisin lattialla. Yhä vinhemmäksi käy kävetytahtini ja toverini
silmäilee minua kysyvästi. Rajumpana kuin koskaan ennen meuruaa minun
sisässäni viha venäläistä sortovaltaa vastaan. On kuin kuulisin
korvissani niiden tuhansien santarmisaappaiden narinan, jotka paksun
tökötin hajun lainehtiessa marssivat yli Suomen ja riettaalla
ylimielisyydellä, kaikkia oikeuksia ja kaikkia sivistyksen saavutuksia
uhmaten, pystyttelevät siellä ja täällä hirsipuita, noita
tsaarivaltiuden kaikista puhuvimpia tunnusmerkkejä. Ja kaiken tämän
sydäntä raatelevan viheliäisyyden keskeltä esiintyy taas sisäisen
näköni eteen mies, jonka kelmeä haahmo minun mielikuvituksessani
edustaa kaikkia niitä kunniansa myöneitä suomalaisia, jotka ovat
palkkautuneet kätyreiksi, mies, joka tätä nykyä maamme pohjoisimman
läänin päällikkönä mahtavin kynänpärskäyksin kirjottaa asiapaperien
alle nimen: A. af Enehjelm.
-- Kuinka se teitä kohteli, Enehjelm? -- kysyn puhelimen ääreen
palaten.
-- Hävyttömästi, -- kuuluu tyyni vastaus. -- Kun minut käsiraudoissa
oli tuotu Oulun poliisikamariin, hyökkäsi Enehjelm sinne heti minua
kuulustelemaan. "Jaha, vai tässä se nyt on se suuri roisto, jota me
niin kauan olemme etsineet!" huusi hän ensi sanoikseen, kun minut näki.
Kun minä kysyin, voiko kuvernööri osottaa minun tehneen joitakin
roistontöitä, ei hän vastannut mitään, uhkaili vain, että minä saan
samanlaisen tuomion kuin Lukkarinenkin. Ja lopuksi määräsi hän minut
yöksi lämmittämättömään putkaan, jossa minä värisin pitkän yön nurkassa
käppyrässä kuin koira.
-- Mutta oletteko varma siitä, että hän nimenomaan määräsi teidät
sellaiseen yöpaikkaan?
-- Kyllä, sillä poliisimestari pahotteli sitä aamulla, mutta ei sanonut
voineensa sille mitään, kun kuvernööri oli niin määrännyt.
-- No onpas se poliisimestarikin koko ämmälauri! Ja pitivät sitä aluksi
hyvänäkin miehenä. Mutta jouduitteko vielä lääninvankilassa Enehjelmin
kanssa tekemisiin?
-- No jo toki. Sehän kävi siellä myötäänsä. Kerran kun minulla oli
kopin pöydällä hedelmiä ja muita herkkuja, joita joku oli kaupungista
lähettänyt, katsoi hän niitä hyvin vihaisesti ja alkoi urkkia, kuka
niitä on minulle toimittanut. Kun tuli tieto, että minut siirretään
Oulusta pois, valitti hän minun pääsevän liian vähällä. Olisi kai
suonut, että minut olisi hirtetty Oulussa kuten Lukkarinenkin. Viime
lopuksi terotti hän minulle nyrkkiä pöytään lyöden, että minun on
puhuttava totta niille venäläisille sotilasviranomaisille, joiden
huostaan joudun.
Edelleen jutellessamme saan kuulla yksityisseikkoja V:n
vangitsemisesta. Heitä oli kaikkiaan neljä nuorukaista, jotka
pitkällisen jahdin ja paikallisten kätyrien avulla saatiin vangiksi
Rovaniemellä. Asiasta ilmotettiin heti puhelimitse Enehjelmille, joka
käski heidät panna rautoihin ja tuoda Ouluun. Niin tapahtuikin.
Käsiraudat ranteissaan saivat nuorukaisemme -- joista kaksi oli
koulupoikia sekä kolmas vasta merikapteenintutkinnon suorittanut --
Koivun asemalla kahvinkin juoda. Kun eräs poliiseista, joita oli
saattamassa suuri joukko, pyrki heitä ivailemaan ja nälvimään, kuiskasi
V. hänelle: -- Varmasti te nyt saatte oikein suuren mitalin, minkä
jälkeen poliisi nolostuneena vaikeni.
Pitkälle sivu kahdentoista valvon tänä yönä vuoteellani. Monenlaiset
ajatukset risteilevät päässäni ja rinnassani kuohuu harmi ja viha
kotimaisia ryssänkätyreitä ja prenikanpyydystäjiä kohtaan.
Ah, että joutuisi pian se aika, jolloin saisi käydä tilille heidän
kanssaan!