"Heino Voldemar Rissanen kertoo..."
Noilla sanoilla alkavat yhä uudet ja uudet pöytäkirjat. Ja ne ovat
pitkiä, katalia, ilmiannoilla kylläistettyjä dokumentteja, joita me
kuuntelemme synkein ilmein, päätä pudistaen ja tuolloin tällöin
heittäen toisiimme paljon puhuvia katseita.
Kuka on tämä Heino Voldemar Rissanen?
Hän on yksi niistä neljästä karkurista, joista olen jo ennen maininnut
ja joiden ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle saksalaisen jääkärin
univormussa herätti minussa ja Vuoksessa niin sekavia tunteita. Kolmen
muun nimet ovat: Vickström, Tuominen ja Niskanen. Mutta Rissanen on
mestari heidän joukossaan ja hänen ilmiantosaavutuksilleen eivät toiset
lähimainkaan vedä vertoja.
Hän on vielä varsin nuori mies, kuulemani mukaan neljänkolmatta
vuotias, komea ja hyvinvoipa poika, syntyisin Helsingistä, käynyt
siellä muutaman luokan normaalilyseota, ollut jonkun aikaa etsivänä
poliisina Helsingissä, kauppa-apulaisena Loviisassa y.m. Pikkuseikkoja
myöten kertoo hän elämästä suomalaispataljoonassa. Sitä kuuntelee kuin
jännittävää romaania, mutta samalla karsivat ruumista kylmät väreet ja
sydämeen patoutuu kuristava viha.
Kun pataljoona keväällä (1916) siirrettiin Riian rintamalle
harjaantumaan -- nimenomaan sanotaan pöytäkirjassa, ettei sitä asetettu
vaaralliselle kohdalle -- alkoi Rissanen yhdessä Tuomisen ja
Vickströmin kanssa hautoa karkaussuunnitelmaa. Ensin saivat kaksi
viimemainittua tilaisuuden toteuttaa sen. Kun heidän poistumisensa
juoksuhaudasta, loikkauksensa piikkilanka-aidan yli ja juoksunsa
venäläiselle suunnalle huomattiin, alkoivat toverit iltahämystä
huolimatta ampua heidän jälkeensä, minkä johdosta karkureista toinen
lienee lievästi haavottunutkin. Rissanen kertoo erään nuoren
suomalaisen upseerin -- nimeä hän ei tietystikään jätä mainitsematta --
raivoissaan huudahtaneen, että sellaiset miehet ampuu hän paikalla
alas, vaikka sitten kirkonportailla kotimaassa tulisivat vastaan.
Varsin ymmärrettävä vihan puuska!
Rissasen omat karkausaikeet eivät tämän johdosta suinkaan talttuneet.
Hän odotti vain soveliasta hetkeä. Ja kesäkuun puolivälin paikkeilla se
tulikin. Oltuaan jossakin palvelustoimessa pataljoonan esikunnassa
rintaman takana oli hän onnistunut varastamaan (sic!) erään upseerin
browningin. Sillä varustettuna hän sitten kesäisenä yönä lähti
juoksuhaudasta liikkeelle samaan tapaan kuin edellisetkin kaverit.
Revittyään vaatteensa piikkiaidassa juoksi hän "omiansa" kohti --
ensimäisen pöytäkirjansa alussa vakuuttaa R. olevansa Venäjän
kansalainen --, heittäytyen tavan takaa pitkäkseen korkeaan heinikkoon,
kun raketit valaisivat tienoota. Uimalla oli hänen kuljettava kolmen
pienoisen joenhaaran yli. Viimeisen takana oli venäläisiä sotilaita,
joille hän viittoi kädellään ja jotka viittoivat häntä tulemaan vain
yli. Browninki hampaissaan lähti hän uimaan yli, mutta saatuaan vettä
suuhunsa pudotti hän browningin jokeen. Ystävällisesti ottivat
venäläiset soltut "sankarimme" vastaan, nuotiotulelle veivät ja tsaijua
tarjosivat. Löytyipä heidän joukossaan virolainenkin sotilas, joka
pystyi hiukan suomea puhumaan, ja niin päästiin uutisiin käsiksi.
Sitten siirrettiin hänet santarmien huostaan ja varmastikin repesivät
nämä riemuun yhdessä hra Mashkevitshin kanssa, kun Rissanen avasi
sanaisen arkkunsa. Ja totisesti hän olikin verraton aarre hra
Mashkevitshille, jonka rehkimisen tulokset siihen saakka olivat jääneet
verrattain laihoiksi. Ennemmin mainittu dragsfjärdiläinen Ahlstedt oli
hänelle kyllä tehnyt jo suuria palveluksia, mutta vasta nyt, tit.
Rissasen suosiollisella myötävaikutuksella, pääsi hän oikein asiain
sisälle. Ja tämä verraton mies oli joutunut hänen huostaansa ilman
pyydystämisen vaivaa, aivan kuin taivaasta pudoten.
"Heino Voldemar Rissanen kertoo..." Kertojan parhaita ominaisuuksia on
hyvä muisti ja se tällä rakkarilla on aivan verraton. Taikka on hän
sitten vartavasten, karkausta suunnitellessaan, iskenyt päähänsä nimiä
ja asioita, voidaksensa paljastuksillaan sitten rintaman toisella
puolen itseänsä ansioittaa. Päätä huimaavan pitkät ovat ne luettelot
pataljoonan upseeriston ja miehistön nimistä, jotka hän latelee
pöytäkirjaan. Niistä riittää neidille tulkitsemista useammaksi
päiväksi. Mutta ei ainoastaan siellä olevista, vaan myöskin niistä,
joiden välityksellä kukin on matkalle lähtenyt sekä yleensä
henkilöistä, jotka ovat asiaan olleet jonkunkaanlaisessa suhteessa,
antaa R. luetteloita. Tekee sen vaikutuksen, kuin hän ihan läähättäen
pinnistäisi muistiaan, ja hengessäni näen minä hra Mashkevitshin
lennättävän kynää paperilla ja silmät saaliinhimosta kiiluen
merkitsevän muistiin nimiä ja asioita. Eikä hänen tarvitse edes
lypsääkään, kuten tavallisesti suomalaisten härkäpäiden kanssa
tekemisiin joutuessaan, sillä nyt istuu kerrankin hänen pöytänsä
ääressä tshuhna, jonka puheliaisuudella ei ole äärtä eikä rajaa!
Aavistan heti, kun tulkki alkaa noita Rissasen luetteloita
levitellä eteemme, että minäkin saan tässä pian ratkaisun
ilmiantaja-arvoitukseeni. Ja aivan oikein, tuntemiensa sotilasten
joukossa mainitsee R. Juho K:n, minkä jälkeen seuraa lause: "Hänet on
lähettänyt Kyösti Wilkuna, ylioppilas Helsingin keisarillisessa
yliopistossa; hän on hyvin innokas värvääjä ja on kahdesti paennut
venäläisten käsistä Oulussa ja Helsingissä." Siis puuta ja heinää
sekaisin!
Useita muitakin pöytäkirja-ryhmämme jäseniä on mainittu R:n
ilmiantoluetteloissa. Varsin runsaasti on niissä muistettu R:ää ja
H:ta. Rissanen se juuri kertoo heidän räjäyttäneen Venäjän armeijalle
kuuluvia sotatarpeita sekä siitä saaneen ensi luokan rautaristit. Ja
omituisesta kohtalon oikusta joutuu H. Shpalernajassa istumaan tämän
ilmiantajansa lähimpänä naapurina, lattia vain väliä. Kun nyt H., ensi
päiviä talossa ollessaan, rupeaa ottamaan selvää, ketä hänen
ympärillään asuu, ja siinä tarkotuksessa huhuilee lämpöjohtotorven
juuritse alemman kerroksen koppiin, saa hän sieltä suomalaisen
vastauksen. Ihastuneena ilmottaa hän nimensä ja tietämättä vielä mikä
konna Rissanen on ja missä suhteessa häneen, alkaa keskustella hänen
kanssaan. Mutta pian saa hän siitä kyllänsä, sillä R. huutaa hojottaa
vastaan: "Vai sinä se oletkin! Eikö sinua p--lettä ole vielä hirtetty?"
Olkoon mainittu, etteivät he olleet persoonallisia tuttuja, joten
Rissasella ei voinut olla edes mitään henkilökohtaista vihaa H:ta
vastaan.
Tämän onnettoman "tutustumisen" jälkeen tuotti Rissanen H:lle alituista
harmia. Kun H. perehtyi naputusjärjestelmään, oli hänen mahdoton
lämpöjohtotorvea myöten keskustella ylempänä asuvien kansalaistensa
kanssa, sillä aina kun hän sellaista yritti, alkoi R. sen huomatessaan
rämistää torvea, siten sotkien toisten naputuksen. Eikä siinä vielä
kyllin, vaan hän jatkoi ilmiantojaan vankilassakin. Kun H:lla oli
suomalainen naapuri myöskin samassa kerroksessa ja he keksivät tavan
jutella suullisesti suoraan seinän läpi, saattoi Rissanen, painamalla
omassa kopissaan korvansa seinää vasten, seurata heidän keskusteluaan.
Siitä hän teki sitten ilmiantoja vartialle. Onnellisen sattuman kautta
pääsi H. tästä kuitenkin selville, minkä jälkeen hän naapurinsa kanssa
osasi olla varuillaan tuohon heittiöön nähden.
Monen monet Shpalernajassa viruvista suomalaisista olivat
juuri Rissasen ilmiantojen uhreja, alkaen edellä mainitusta
"ikäpresidentistämme", apteekkari J:stä. Entä kuinka suuren joukon
kotimaassa olevia, tunnettuja henkilöitä olikaan täytynyt Rissasen
ilmiantojen takia joutua epäluulojen ja silmälläpidon alaisiksi! Onhan
R:n pöytäkirjoissa kaikenlaisten sekavien huhujen yhteydessä mainittu
henkilöitä sellaisia kuin: Aino Ackté, konsuli Stockman, "Vaasan läänin
entinen kuvernööri" y.m., y.m.
Kuinka seikkaperäisiä hänen ilmiantonsa ovat, osottaa m.m. se, että hän
kertoessaan Konni Zilliacuksen käynnistä suomalaispataljoonaa
katsomassa, mainitsee hänen itkeneen, pitäessään pojille puhetta. Niin
likaista tietä myöten kuin kertomus tuosta kohtauksesta tuleekin
tietooni, kostuvat silmäni ajatellessani, kuinka tuo harmaapäinen
patriootti, joka kaksipäisen kotkan vainoomana on monet pitkät vuodet
saanut värjötellä kotimaansa rajojen ulkopuolella, ei voi estyä
kyyneliin puhkeamasta, nähdessään edessään uljaan joukon nuoria
kansalaisiaan, jotka ovat pukeutuneet sotisopaan isänmaansa vapauden
puolesta. Kaunis näky niin puolelta kuin toiseltakin!
Kun Rissasen olemus on pöytäkirjojen välityksellä ehtinyt juuriaan
myöten paljastua Shpalernajan suomalaisille, herää meissä kaikissa tätä
kohtaan raskas viha ja ylenkatse. Siitä näkee selviä merkkejä m.m.
niiden pohjakerroksen koppien seinillä, joita käytetään kylpyyn
menevien vankien odotushuoneina. Niiden seinillä on kaikenlaisia
kirjotuksia, tiedonantoja ja tervehdyksiä, joita vangit varkain ovat
lyijykynällä kirjotelleet myöhemmin ehkä samaan odotuskoppiin sattuvien
tuttaviensa tai hengenheimolaistensa nähtäväksi. Vartiat niitä kyllä
tuon tuostakin tuhrivat tai pyyhkivät märällä rievulla, mutta uusia
ilmestyy joka perjantai seinät täyteen. Miltei jokaisen tällaisen kopin
seinälle alkaa pian ilmestyä Rissaselle kohdistettuja julmia uhkauksia
tai inhon ja ylenkatseen ilmauksia. Ilmestyypä sinne kerran
piirustuskin: mies hirsipuussa ja alla nimi Rissanen. Kuten myöhemmin
saan tietää, on sen muovaillut hra Massisen piirustustaitoinen
venäläinen koppitoveri. Kun piirustuksen näin vähää ennen
vallankumousta, on se luultavasti vieläkin tallella, ja jos
Shpalernaja, kuten kerrotaan, muodostetaan vankilamuseoksi, jäänee se
sinne edelleenkin muistoksi siitä vihasta, jota Shpalernajan
suomalaiset vangit tunsivat tuota suurilmiantajaa kohtaan.
Mutta hyvinvoipana, punaposkisena ja täyteläisenä oljentelee Rissanen
hra Mashkevitshin suosion loisteessa. Saksalaisen jääkäripuvun, jossa
hänen karkuritoverinsa saavat olla kaiken aikaa, on hän aikoja sitten
heittänyt yltään, esiintyen kävelypaikalla siistissä sivilipuvussa sekä
kylmillä ilmoilla muhkeassa turkissa. Kaiketi hra Mashkevitshin lahjoja
suosikilleen. Niin, olihan eräs suomalainen nähnyt hänet istuskelemassa
hra Mashkevitshin virkahuoneessa, hampaissaan tämän hopeisesta
kotelosta saatu savuke!
Rissasen kopin akkuna toisessa kerroksessa tulee piankin suomalaisten
keskuudessa tunnetuksi ja vasten tahtoaankin kääntää jokainen heistä
katseensa sitä kohti. Ja tavan takaa ilmestyy himmeiden ruutujen taakse
Rissasen näköpää ja julkeasti vilkuttaa hän liinaansa kaikille, jotka
suomalaisiksi tuntee. Mainitsen kerran toverilleni, R:n akkunaa
osottaen, että sen takana asuu suomalainen suurilmiantaja. Kun sitten
R. alkaa ruutujen takana päätään nyökytellä, pudistaa toverini hänelle
julmistuneena nyrkkiään ja huutaa: "Uh, provokator!" Pää katoaa
näkyvistä eikä se myöhemmin enää juuri kertaakaan ilmesty ikkunaan.
Luultavasti ovat titulukselle lopultakin käyneet vähemmän
miellyttäviksi ne vihamieliset katseet ja nyrkin pudistukset, joita
hänen akkunaansa erinäisistä kävelykarsinoista suuntautuu.
Vickström ja Tuominen ovat ammatiltaan merimiehiä, Niskanen työmies,
Pietarin suomalaisia. Laiva, jossa edelliset ovat palvelleet, on sodan
syttyessä jäänyt saksalaiseen satamaan ja miehistö sotavankeuteen.
Sieltä ovat toverukset sitten kulkeutuneet suomalaispataljoonaan.
Melkoisen joukon toveriensa nimiä luettelevat hekin, mutta kuitenkin
muodostavat ne vain pienen murto-osan Rissasen ilmiantojen määrästä.
Eikä heillä muutenkaan, kuten viimemainitulla, tunnu olevan erikoista
halua muistelemiseen. Omasta pataljoonaan joutumisestaan kaikki kolme
juttelevat kaikenlaisia kaunisteltuja valheita, kuinka heidät muka
petkuttamalla tai uhkauksilla oli sinne saatu j.n.e. Neljäs karkuri,
Niskanen, on suorittanut "urotyönsä" yksinään myöhemmin syyskesällä
eikä hänen pöytäkirjojaan ehditty vielä lukea, kun vallankumous tuli
väliin, joten minulla ei ole tietoa hänen ilmiantojensa laajuudesta.
Mutta arvatenkaan hän ei muodostanut mitään poikkeusta tässä arvoisassa
kaverikunnassa.
Mitäkö varten tällaisia miehiä säilytettiin Shpalernajassa? Miksi heitä
ei santarmistolle ja hra Mashkevitshille tekemiensä suurten palvelusten
johdosta heti vapautettu?
Arvatenkin he olivat vain jonkunlaisia suojelusvankeja, joita
tarvittiin yhtä mittaa kaikenlaisten täydentävien lisätietojen
saamiseksi sekä persoonallisina todistajina useita muita vangittuja
sekä vangittaviksi määrättyjä vastaan. Jos heidät olisi vapaalle
jalalle laskettu, olisivat he voineet huveta ties minne, jota paitsi
sellaisten miesten hengissä säilymisestäkään ei olisi ollut mitään
takeita. Olihan ainakin Rissasen mustista töistä päässyt jo tietoja
Suomeenkin asti leviämään. Mutta jahka suomalaisten asia olisi ehditty
loppuun käsitellä ja kukin heistä saanut tuomionsa, olisi nämä arvon
kaverit arvatenkin koreiden kiitosten kanssa laskettu vapauteen.
Olihan esimerkiksi Ahlstedt tunnustustensa palkaksi saanut vapautensa,
vieläpä ruvennut jatkuvastikin santarmeja avustamaan, kuten jo olen
maininnut. Pitkä ja selkäpiitä karmiva on sekin ilmiannettujen
henkilöiden luettelo, jonka Mashkevitsh on häneltä pöytäkirjoihinsa
saanut. Mutta ei hänkään vedä sentään lähimainkaan vertoja Rissaselle.
Joulun tienoissa saapuvien uusien suomalaisten vankien mukana kulkeutuu
meille Shpalernajaan tieto, että Ahlstedt on tavattu Suomessa jossain
matkailijakodissa ammuttuna: joko hän on tehnyt itsemurhan tai on joku
toinen ampunut kuulan hänen päähänsä sekä pistänyt revolverin vainajan
käteen. Vahvistusta tälle tiedolle en kuitenkaan vielä tätä
kirjottaessani ole saanut. -- -- --
Useimpien Shpalernajassa istuvien suomalaisten omakohtaiset kertomukset
Mashkevitshin pöytäkirjoissa ovat tavallisesti varsin lyhyet: he eivät
yksinkertaisesti tiedä mitään niistä asioista, joista heitä syytetään.
Mutta sitä pitempiä, kirjavampia ja pöyristyttävämpiä ovat sellaisten
henkilöiden vuodatukset, jotka heikon tai rikollisen luonteensa
houkuttelemina ovat kavaltaneet asian, mihin ovat yhtyneet, sekä
ilmiannoillaan saattaneet toverinsa ansaan. Edellisten lisäksi esitän
tässä vielä pari sellaista titulusta hra Mashkevitshin pöytäkirjoista.
Paavo Aronen, Porvoon yhteiskoulun entinen oppilas, tulee Heinolan
tienoille ja kääntyy siellä erään tutun kansakoulunopettajan puoleen,
tiedustellen häneltä, miten voisi päästä Saksaan, jonne hänellä olisi
halu mennä ja jonne hän on kuullut muitakin suomalaisia matkustaneen.
Opettaja sanoo, ettei hän tiedä niistä asioista mitään ja neuvoo Arosen
Helsingissä kääntymään erään nuoren tiedemiehen puoleen, joka ehkä
tietäisi neuvoa. Aronen matkustaa Helsinkiin, mutta osotettu henkilö ei
rupea millekään hänen kanssaan. Aronen oleilee edelleen Helsingissä ja
etsii tilaisuutta päästä Saksaan sotilaaksi. Ja niinpäs hän lopuksi
yhtyy muutamaan ylioppilaaseen, joka antaa hänelle matkarahat sekä
tarpeelliset ohjeet. Niitä noudattaen pääsee Aronen onnellisesti Suomen
rajan yli Haaparannalle. Siellä tapaa hän ilokseen erään ylioppilaan,
joka on hänen entinen koulutoverinsa. Tämä toimittaa hänet edelleen
Tukholmaan. Siellä tiedustellaan Aroselta, eikö hän haluaisi palata
takaisin Suomeen ottamaan selvää Venäjän Itämeren laivastoa koskevista
seikoista. Aronen suostuu. Hänelle annetaan tarpeellinen kouluutus
vakoilussa ja sitte hänet hyvillä matkarahoilla varustettuna
toimitetaan takaisin Suomeen. Vetelehdittyään täällä jonkun aikaa eri
paikkakunnilla ja kulutettuaan rahansa menee hän ja ilmaisee
santarmille kaiken, mitä siihen saakka on tietoonsa saanut. Yksi tämän
tituluksen luonteettomuuden uhreja oli tuo heinolalainen
kansakoulunopettaja, joka mokoman syyn takia joutui vuoden päivät
Shpalernajassa virumaan.
Seminaarinoppilas Rösch Sortavalasta saa samallaisen halun kuin
Aronenkin. Päästyään henkilöiden yhteyteen, jotka varustavat hänet
rahoilla ja muilla asianmukaisilla evästyksillä, lähtee hän matkaan.
Tamperetta pitemmällä ei hän kuitenkaan käy, vaan vierailtuaan siellä
joidenkin tuttaviensa luona palaa hän takaisin ja menee opistoonsa.
Johtaja kutsuu hänet kansliaansa ja tiedustelee, mitä varten hän
luvatta on niin kauan ollut koulusta pois. Rösch kertoo kuulleensa,
että Suomesta menee Saksaan miehiä ja hänen halustaan ottaa siitä
asiasta tarkempi selvä oli aiheutunut hänen omavaltainen lomansa.
Johtaja suuttuu mokomasta tunnustuksesta ja kehottaa häntä ottamaan
eron opistosta. Sen R. tekeekin ja antautuu santarmien palvelukseen.
Kolme nuorta herrasmiestä joutui Shpalernajaan hänen ilmiantojensa
perustalla, jota paitsi myöhemmin saamme kuulla, että mainittu
opistonjohtaja on karkotettu Siperiaan.
Tämän tapaisia kehnoja luonteita on pöytäkirjoissa vilisemään asti.
Tavallisesti ne ovat miehiä kansan pohjimmaisista kerroksista, mutta
esiintyy joukossa silloin tällöin sivistystäkin saaneita. Enimmäkseen
he ovat sellaisia, jotka joltakin henkilöltä ovat ottaneet matkarahat
Saksaan mennäkseen, mutta ovat sitten joko menomatkalla kiinni
jouduttuaan heti ensi säikäyksessä tunnustaneet kaikki tai ovat omasta
alotteestaan palanneet, pienen huvimatkan pohjoista kohti tehtyään,
takaisin kotiseudulleen ja siellä lörpöttelyllään vetäneet itseensä
santarmien huomion.
Synkeihin mietiskelyihin ja lohduttomaan psykologiseeraamiseen antavat
minulle joka päivä aihetta tällaiset tuttavuudet. Onko kansa, jonka
keskuudesta ilmestyy niin paljon kehnoa ainesta, ansainnut vapautta ja
valtiollista itsenäisyyttä? kysyn usein itseltäni, muistellessani
iltasin kaikkea sitä törkyä, mitä päivällä luetut pöytäkirjat ovat
sisältäneet. Mutta olenhan toiselta puolen täällä Shpalernajassakin
saanut tutustua jo moneen ihailua ja lämmintä myötätuntoa herättävään
sankariluonteeseen. Ja kuinka monesta sellaisesta kertovat
pöytäkirjatkin. Jos on paljon roistoja, niin on niiden täydellisiä
vastakohtiakin, ja näitä jälkimmäisiä on lopultakin paljon enemmän.
Huonoja aineksia on tietysti kaikkien kansojen keskuudessa ja
tällaisina tärkeinä ja kohtalokkaina murroskausina sellaiset tulevat
erikoisen räikeällä tavalla näkyviin. Monet sellaiset, jotka
normaalioloissa käyvät kunnon kansalaisista, ovat tänä aikana, kun
luonne on joutunut hiukan tiukemmalle koetukselle, yhtäkkiä
keikahtaneet roistojen joukkoon. Sekä hyve että kunnottomuus ovat
näissä mullistavissa oloissa erikoisen selväpiirteisinä tulleet
näkyviin. Ja onhan hyvä edes joskus nähdä nisut ruumenista erotettavan.
On muuten todennäköistä, että noiden kehnojen ainesten joukossa on
paljon psykopaattisia ilmiöitä. En voi torjua luotani ajatusta, että
esim. tuollaisissa Rissasen, Röschin ja Arosen tapaisissa olioissa on
jotakin vajavaista, defektiä. Mutta se on juuri sitä laatua
vajavaisuutta -- ja sen vuoksi sitä vaarallisempaa --, että sitä on
heidän tavallisessa elämässään ja esiintymisessään miltei mahdoton
huomata, jopa he tavallisesti esiintyvät näköjään hyvinkin nerokkaina
ja toimitarmoisina.
Samaan luokkaan voi lukea sangen monta niistä, jotka meillä viime
vuosina venäläistyttämispolitiikan kiihkeinä kätyreinä ovat tehneet
nimensä surullisen kuuluisiksi ja jotka heille ominaisella tarmolla
ja häikäilemättömyydellä ovat kiivenneet hyvinkin huomatuihin
virka-asemiin. Vuoriset, Enehjelmit, Leikkolat, Vuolle-Apialat, Reeni
Roineet ... olisihan meillä kiitollisia aivotutkimuksen esineitä!
Oman lajinsa vaarallisia henkilöitä muodostavat meillä sellaiset,
joiden ajatuselämä on auttamattoman sekava. Ja sellaisia tapaa
valitettavan runsaasti kaikilla aloilla. Valtiollisena kiipijänä on hän
varsin tavallinen, samoin tapaa hänet usein rehkimässä liikealalla.
Mutta esiintyipä hän missä tahansa, kaikkialla saa hän tuhoa aikaan.
Liikealalla synnyttää hän romahduksia ja konkursseja ja politikkona
sekottaa hän käsitteitä sekä häiritsee säännöllistä asiain kulkua.
Hänellä on tarmoa ja vauhtia ja ennen kaikkea horjumaton itseluottamus
sekä lopuksi erinomainen kyky heittää sumua lähimmäistensä silmiin.
Hänen korkeapaineen alainen vaelluksensa tapahtuukin kuin sumun
keskellä. Kaiken mihin hän ryhtyy, tärvelee hän ja saattaa hunningolle,
syystä että hän ei pysty ajattelemaan selvästi. Ja siksi uskoo hän aina
olevansa viaton niihin vaurioihin, jotka hänen oma parantumaton
sekavuutensa on aiheuttanut.
Minusta on kauan tuntunut, että näitä tällaisiakin olioita on kansamme
keskuudessa viime aikoina esiintynyt tavallista runsaammin. Ne ovat
tietysti murroskauden ilmiöitä nekin. Ovathan suurlakon jälkeiset ajat
meuroneet kansaamme syvimpiä pohjamutia myöten ja pintaa kohti on
kohonnut paljon viljelemättömiä aineksia ja selkiintymättömiä päitä.
-- -- --
Moninaisiin ajatuksiin antavat hra Mashkevitshin pöytäkirjat aihetta.
Mutta tarjoavat ne toisinaan huvittavaakin kuultavaa. Iloisella
mielenkiinnolla seuraamme esimerkiksi toimittaja Sundqvistin
karkaamista Vaasan lääninvankilasta, mistä pöytäkirjat sisältävät
tarkkoja selontekoja. Väliin taasen houkuttelevat keskuudestamme
iloisia naurunpurkauksia jotkut ilmiantajain kömpelyydet tai heidän
vakuuttelunsa valtakunnallisesta uskollisuudestaan..
Useana päivänä tuottaa meille koulupoikamaista iloa oikaista
tulkitsijaneitoamme, kun hän venäläisessä tekstissä esiintyvän
"Nikolaistadin" kääntää suomeksi Nikolainkaupunki.
304
-- Ei meillä ole mitään _Nikolain_ kaupunkia, vaan sen nimi on suomeksi
Vaasa, -- huudamme aina köörissä, ja lopulta oppiikin neitokainen
kääntämään Nikolaistadin aina Vaasaksi.
Niin jatkuu joulun lähetessä pöytäkirjain lukua päivästä toiseen.
Hauskalta tuntuu aina päivällisajan jälkeen lähteä kopistaan
liikkeelle, kun tietää saavansa puristaa kunnon toverien kättä ja
vaihettaa ajatuksia omalla suomenkielellään.