-- Vilkuna, tuu tänn'! Pian, pian!
Osastonäijä se on, joka eräänä jälkeenpuolisena ilmestyy koppimme
ovelle ja noilla sanoilla hoputtaa minua mukaansa tulemaan. Riuhtasen
takin päälleni ja astun käytävään. Sydämeni on alkanut kuuluvasti lyödä
ja turhaan arvailen minä, äijän edellä astellessani, mitä tässä takana
piilee.
-- Seiso sii'! -- sanoo hän käytävän kulmaan päästyämme ja osottaa
minulle paikan erään jo siihen seisomaan asetetun vangin rinnalla.
Pari vartiaa, paperilaput kädessään, juoksee edestakaisin kuin jotakin
etsien. Levottomuuteni kasvaa hetki hetkeltä.
-- Mikähän tässä on tarkotuksena? -- kuiskaa rinnallani seisova vanki
mitä puhtaimmalla suomenkielellä.
Hämmästyneenä käännyn häntä lähemmin tarkastamaan. Se on nuori, solakka
mies, jolla on kihara ruskea parta, nähtävästi vankilassa kasvatettu,
sekä jalassaan pieksusaappaat. Olisihan minun pitänyt jo niistä tuntea
hänet suomalaiseksi! Mutta tuttavuuden rakentamiseen ei ole aikaa,
sillä vartia komentaa meidät astumaan edellään alempia kerroksia kohti.
Neljännen kerroksen porrassillakkeelle saamme hetkeksi pysähtyä,
vartian ryhtyessä taas siinä kerroksessa etsintäänsä jatkamaan.
Sillakkeella seisoo ennestään kaksi nuorta miestä. Pieksujalkainen
toverini tervehtii heitä kädestä ja alkaa puhella heidän kanssaan
suomea. Ja minä kun ensi silmäyksellä luulin toista heistä pikimustan
täysipartansa vuoksi joksikin ukrainalaiseksi!
Pari uutta suomalaista neljännestä kerroksesta liittyy joukkoomme ja
sitten taas portaita alas. Pohjakerrokseen päästyämme on meitä jo
kymmenmiehinen joukko.
-- Mikä tässä on tarkotuksena? Mihin meitä viedään? Tutkintotuomarin
luokseko päätöstä kuulemaan?
Sellaisia kysymyksiä kuuluu joukosta ja kaikki me olemme levottomia ja
ymmällä. Vartiat hoputtavat meitä eteenpäin. Kuljemme pitkin
pohjakerran käytävää, sitten mutkittelevia teitä milloin portaita ylös,
milloin oikeaan, milloin vasempaan. Lopuksi sulloudumme edessämme
olevasta ovesta korkeilla seinäkaapeilla ja nahkasohvalla kalustettuun
huoneeseen, jossa meitä ensimäisenä kohtaa -- hra Mashkevitshin kalpea
naamataulu pujopartoineen ja vaanivine silmineen. Pöydän ääressä istuu
lisäksi kaksi muuta herrasmiestä sekä nuori, hento ja älykkään näköinen
neitonen.
Naisolentoa emme ole nähneet kuukausimääriin edes vilahdukselta, sillä
sellainen on peräti harvinainen ilmestys kuolleessa talossa.
Herra Mashkevitsh viittaa meitä istumaan pitkin vastapäistä seinustaa.
Neitonen osottautuu suomea taitavaksi, sillä omalla kielellämme kysyy
hän, ymmärrämmekö kaikki suomea. Kun joukostamme kuuluu myöntymyksen
hyminä, ryhtyy hän selittämään, että meille ruvetaan nyt suomeksi
lukemaan asiassamme syntyneitä tutkintotuomarin pöytäkirjoja, joihin me
saamme tehdä muistutuksia. Sitä varten jakaa hra Mashkevitsh kullekin
meistä arkin paperia ja lyijykynän. Lukemista ilmottaa neiti, joka
nähtävästikin tulee toimimaan tulkkina, suoritettavan tästä lähtien
joka päivä niin kauan kuin pöytäkirjoja riittää. Neitosen edessä on
valtava, mustakantinen nidos, täynnä koneella kirjotettuja
tutkintotuomarin pöytäkirjoja niihin liittyvine keltaisine
santarmiraportteineen. Se on kniga numero yksi. Kaikkiaan niitä on
lähemmäs parikymmentä, kuten myöhemmin saan tietää.
Kun alkuvalmistukset on suoritettu, nousee Mashkevitsh toisen
herrasmiehen kanssa ja lähtee tiehensä. Jälelle jää neitonen ynnä
kaljupää herrasmies tuomarintakissa. Nähtävästikin se on yksi
Mashkevitshin apulaisista. Hän ottaa mukavan asennon nojatuolissa ja
neitonen ryhtyy kääntämään pöytäkirjoja. Se on pahoin ontuvaa,
venäjäksi murtavaa kyökkisuomea, jota hän käyttää. Kas tähän tapaan hän
jamaa, suuren kirjansa yli kumartuneena:
-- Sitt' sai hän seitsemänkymmentä suomalaista markkaa että mennä
Keemiin ja sitt' Keemistä Habarandaan...
Kun tuomari ummistaa silmänsä ja näyttää muutenkin varustautuvan hieman
nukahtamaan, alkaa joukossamme vilkas kuiskutus ja tuttavuuksien
rakentaminen. Meitä on kaikkiaan kaksitoista miestä. Niistä istuu
kymmenen rivissä sivuseinustalla, minä ja pieksujaikainen toverini
viidennestä kerroksesta olemme saaneet sijamme peräseinällä. Minun on
siis vallan mukava tarkastella noita toisia. Ne ovat kaikki nuoria
miehiä, joitakin vuosia päälle parinkymmenen, kirkassilmäisiä,
korkeaotsaisia, avokatseisia. Yhteistä heille kaikille on vankilan
kalvistama ihonväri ja kärsivä, eteensä tuijottava ilme silmissä.
Useilla on pieksusaappaat jalassa eikä kenelläkään ole tärkkikaulusta
tai rusettia.
Mitähän he ovat miehiään? Ehkä maalaisnuorukaisia, joita on vangittu
heidän rajan yli kulkiessaan ja epäiltyinä saksalaisvehkeistä? Mutta
käytöksestä ja kasvonpiirteistä päättäen niistä useimmat ovat
herrasmiehiä. Tarkastelen jälleen rinnallani istuvaa pieksujalkaa.
-- Oletteko ylioppilas? -- kuiskaan hänelle.
-- Kyllä, lääketieteen ylioppilas, -- vastaa hän. Hänen nimensä on S.
ja kotoisin on hän Karjalan kannakselta. Komeasta ulkomuodosta,
ruskeasta tukasta ja käytöksen vilkkaudesta ja notkeudesta huomaakin
hänet pian puhdasveriseksi karjalaiseksi.
-- Mistä ne teitä syyttävät?
-- Saksassa olosta ja jos mistä, -- vastaa hra S. huolettomasti.
Hetken kuluttua viittaa hän sivuseinällä istuvia ja kuiskaa iloisen
tyytyväisenä:
-- Tuossa joukossa on kaksi upseeria ja kaksi rautaristin miestä.
Silmät suurina alan minä jälleen tarkastella noita sivuseinällä istuvia
nuorukaisia, samalla kuin sydämeeni valahtaa lämmin myötätunto heitä
kohtaan sekä painostava pelko siitä, mikä heitä tänne jouduttuaan
uhkaa.
Myöhemmin, sikäli kuin pöytäkirjat ehtivät kirjavaa sisältöään
paljastaa, saamme tietää, että ilmiantajat väittävät itsensä S:nkin
olevan luutnantin suomalaispataljoonassa.
-- Tunnetteko ylioppilas Vuoksen? -- kuiskaan minä jälleen S:lle.
-- Kyllä, tuossahan se istuu meitä vastapäätä.
-- Tuoko, jolla on tohvelit jalassa?
-- Se juuri.
Hm! Uteliaasti alan tarkastella miestä, jonka kanssa olen jo kuukauden
päivät ollut lähemmin tuttu, mutta jonka kasvonpiirteet nyt vasta
painuvat silmänpohjaani. Kun mainitsen tästä S:lle, purskahtaa hän
iloiseen nauruun.
Kun kuiskuttelu joukossamme yltyy kovin vilkkaaksi, keskeyttää
neitokainen lukemisensa, nyrpistää nenäänsä ja silmäilee meitä
moittivasti. Tuomarikin raottaa silmiään ja murahtaa jotakin. Silloin
me, aivankuin koulupojat, kohennamme asentojamme sekä asetumme muka
hyvinkin tarkkaavasti kuuntelemaan. Mutta kun neiti alkaa jälleen
unettavan jamaamisensa ja kaljupää ummistaa silmänsä, on kuiskutuskin
tuota pikaa uudessa käynnissä. Eikä ihmekään, sillä onhan meidän
jokaisen sydämellä niin paljon asioita, joista tahtoisi ajatuksia
vaihettaa, kun pitkäaikaisen erakkoelämän jälkeen on näin
äkkiarvaamatta päässyt toisten kohtalotoverien yhteyteen.
Mutta toisinaan vetävät pöytäkirjat itsestään meidän huomiomme
puoleensa. Ja mieltäkiinnittäviä, jännittäviä asioita ne sisältävätkin.
Milloin siellä esiintyy kurja ilmiantaja tietoineen, milloin saamme
tutustua jonkun sankarinuorukaisen vaiheisiin, milloin taas aukeaa
eteemme palanen Saksan suomalaispataljoonan elämää.
Kappaleen kolmatta tuntia kestää lukeminen tällä ensi kerralla.
Tuomarin annettua merkin lopettaa neiti lukemisen, me jätämme takaisin
kynämme ja paperimme, joihin meistä kukaan ei vielä tällä kertaa ole
tehnyt merkintöjä, sekä lähdemme ovella odottavien vartiain saattamina
marssimaan kohti koppejamme. Siinä tiheänä ryhmänä kulkiessamme on
meillä vielä hyvä tilaisuus jutella ja ahkeraan siinä kohtalotoverukset
puristelevat toistensa käsiä ja rakentavat tuttavuuksia. Ja niinpä jo
seuraavana päivänä, kun jälleen asetumme entisille paikoillemme
pöytäkirjain suomennosta kuulemaan, tunnen jo kutakuinkin hyvin nuo
sivuseinällä istuvat nuorukaiset sekä heidän kohtalonsa.
Kuten sanottu, kuuluu ryhmäämme miehiä täysi tusina ja ovat he
seuraavilta aloilta: yksi kirjailija, yksi sanomalehtimies, yksi
insinööri, yksi hovioikeuden auskultantti, viisi ylioppilasta, yksi
talollisenpoika ja kaksi työmiestä. Nuo kaksi viimemainittua, jotka
ovat siistin ja vakavan näköisiä nuorukaisia, ovat samannimiset,
vaikkakin kotoisin eri osista maata. Kummallakin heistä on jalassaan
punavartiset pieksut ja nuoremman housut ovat polvien yläpuolelta
liimasta kiiltelevät ja koviksi piintyneet. Hän kuuluu kopissaan
päivittäin liimaavan kokoon parituhatta paperossikoteloa. Siten on
hänellä jo ansaittuna useita kymmeniä ruplia, mutta nautittavakseen hän
ei ole niitä saanut, vaan elää hän yksinomaan kurjalla vanginruualla,
ilman teetä, sokeria ja tupakkaa. Vangittaessa oli häneltä, samoinkuin
toveriltaankin, takavarikoitu kaikki rahat.
Kehnoa, jonottavaa tulkintaa kuunnellessani pysähtyy usein katseeni
ylioppilas B:hen, joka istuu tuolla nahkasohvan kulmassa. Hän on pieni,
sirovartaloinen ja hinterä nuorukainen, ei vielä kahtakymmentä
täyttänyt. Otsa on korkea ja hyvin muodostuneilla, kalvakoilla ja
sileillä kasvoilla sekä tummissa, teräväilmeisissä silmissä on
omituinen askeettinen piirre, jonka niihin on tietysti luonut
pitkällinen vankilassa olo ja alituinen tuijotus synkkään tulevaisuuden
esirippuun. Hän on ollut jo toista vuotta vangittuna, Helsingin
päävahdissa, Katajanokalla, Viaporissa, Shpalernajassa. Muutaman
kuukauden ajan on hän jo kulkenut sotaoikeudessa, samassa paikassa kuin
minun koppitoverini. Joulun jälkeen päättyy hänen juttunsa ja hänen
asianajajansa on ilmottanut, että vaikka hän tekeekin kaiken
voitavansa, niin kuolemantuomiota ei luultavastikaan voida välttää.
Hänen asiastaan on tutkintotuomarin pöytäkirjoissa paljon ja monessa
kohti. Useampana päivänä riittää niistä neitokaisellemme tulkitsemista.
Paljosta häntä syytetään: on muka aliupseeri (Gruppenführer) Saksan
suomalaispataljoonassa, on Suomeen palattuaan värvännyt lähemmäs sata
miestä samaan pataljoonaan, harjottanut vakoilua y.m. Kauttaaltaan on
hän ilmiantojen saartama. Sellaisessa tapauksessa käy lopulta
psykoloogisesti mahdottomaksi jatkuvasti kieltää ja niinpä onkin B.
tunnustanut olleensa suomalaispataljoonassa sekä värvänneensä miehiä.
Mutta hän on tunnustanut vain oman osuutensa "afääriin". Hänen
tovereitaan ja muita seikkoja koskeviin tutkintotuomarin kysymyksiin
vastaa hän aina: "En tahdo sanoa!" Tuo lyhyt ja luja lause toistuu tuon
tuostakin pöytäkirjoissa ja kunnioituksen sekaisella lämpimällä
myötätunnolla luon minä yhä uudelleen katseeni tuohon korkeaotsaiseen
nuorukaiseen, jonka ylitse kohtalon siipi on niin synkkänä ja raskaana
ojentunut.
Niin synkeänä kuin meidän kaikkien edessä tulevaisuus häämöttääkin --
kuolemantuomio kummittelee varmaan useimpien mielessä --, kohdistuu
myötätuntomme ja toverillinen hellyytemme B:hen, jonka ympärille me
ryhmitymme ikäänkuin suojellaksemme ja lämmittääksemme häntä. Lämpimiä,
myötätuntoisia kädenpuristuksia saa hän aina joka puolelta, kun hän
"luennolle" mentäessä kolmannen kerroksen sillakkeella liittyy meidän
toisten joukkoon.
-- Elkää olko huolissanne, -- lausun minä hänelle kohta tutustuttuamme,
-- jos ne julistavatkin kuolemantuomion, niin eivät ne pane sitä
toimeen.
-- En minä pelkääkään, -- vastaa B. reippaasti ja luottavasti. --
Kenraali Russki kuuluu olevan humaani mies, ei hän vahvista
kuolemantuomiota.
Hm! Tokkohan siihen seikkaan voinee juuri mitään perustaa. Mutta on
B:llä pätevämpikin pohja, jolle hänen hyvät toiveensa rakentuvat.
Hänellä on tiedossaan, että yliopistomme miekkailunopettaja, maisteri
Maexmontan, on samassa sotaoikeudessa jo aikaisemmin tuomittu
kuolemaan, mutta tuomiota ei kuitenkaan ole vahvistettu, vaan on se
muutettu elinkautiseksi pakkotyöksi. Miksi ei silloin meneteltäisi
samoin B:hen ja muihinkin suomalaisiin nähden?
Tämän Maexmontan-tapauksen lisäksi on meillä pari muuta seikkaa, joiden
nojalla koetamme toisillemme vakuuttaa, etteivät päämme ole vaarassa.
Venäjän hallitukselle on puhuvana esimerkkinä se verrattain humaani
tapa, jolla sen liittolainen Englanti rankaisi Irlannin kapinallisia,
niistä kun ainoastaan muutamia pääjohtajia tuomittiin kuolemaan. Ja
kuitenkin siellä oli jo käynnissä aseellinen kapina. Meillä ei ole
mitään sellaista tapahtunut, joten Venäjän hallitus ei hevillä juljenne
sovelluttaa meikäläisiin ankarampaa menettelyä kuin mitä Englanti
käytti raskaammassa tapauksessa. Toiseksi ei maailman tietoisuudesta
ole vielä haihtunut käsitys Suomen autonomiasta, mikä antaa meille
erikoisaseman. Epäilemättä on venäläisilläkin siinä suhteessa hiukan
arka omatunto ja saanee heidät arvelemaan, ennenkuin ryhtyvät
meikäläisiä joukottain telottamaan. Suomen asia on jo Bobrikovin
ajoista pyrkinyt kansainväliseksi kysymykseksi ja venäläisten täytyy,
meihin kajotessaan, ottaa lukuun Europan yleinen mielipide.
Tällaisissa asioissa liikkuu keskustelumme, kun me viimeisiä mukaan
haettaessa saamme aina pohjakerroksen permannolla hetkeksi pysähtyä,
jolloin tietysti kukin meistä ehättää käyttämään tilaisuutta nopeaan
ajatusten vaihtoon.
-- Ja onhan vallankumouskin yksi mahdollisuus, -- huomautan minä kerran
tällaisessa tilaisuudessa.
-- Onhan sitä Venäjän vallankumousta niin kauan jo odotettu, että tokko
siitä koskaan tulee kalua, varsinkaan nyt sodan aikana, -- arvelee
ylioppilas R.
-- Totta sen luonnon pakostakin täytyy joskus puhjeta. Ja se voi
tapahtua piankin. Venäjä on aina ollut odottamattomuuksien maa, jossa
mitkään järjen laskelmat eivät pidä paikkaansa. Niinpä voi
vallankumouskin riehahtaa kesken sotaa. Ja tulkoonpa lopultakin väliin
mitä hyvänsä, kyllä me joka tapauksessa pääsemme täältä kaikella
kunnialla.
Vaikka en noita viimeisiä sanojani voikaan millään tosiasioilla
perustella, saavat ne aikaan toivorikkaita välähdyksiä monessa
silmäparissa. Täällä vankilan muurien sisällä, tietämättömän
tulevaisuuden edessä, kohottavat vangin mielialaa pelkät sanatkin, kun
ne ovat toivoa herättävät ja vakuutuksella lausutut. Sen tiedän hyvin
omasta kokemuksestani.
Mutta palaanpa "luentotoverieni" esittelyyn.
Hra B:n rinnalla istuu toinen melkein yhtä nuori mies, ylioppilas A.,
joka kooltaan on lähes puolta pitempi B:tä. Kun ensi kertaa kiinnitän
katseeni häneen, alkaa hänen ulkomuotonsa ja koko olemuksensa tuntua
heti niin tutulta. Minä katson ja katson häneen ja yhtäkkiä selvenee
eteeni entisen ruotsinkielen opettajani muoto: pitkä, solakka,
korkeaotsainen herra, tulinen runoilijasielu, joka suurissa sinisissä
silmissään innostunut loiste deklameerasi meille Runebergin
isänmaallisia runoja. Tuo edessäni istuva nuorukainen on ilmetty
jäljennös hänestä. Kun rinnallani istuva S. on kuiskaten ilmottanut
hänen nimensä, olen varma, että hän on entisen opettajani poika, jonka
minä lyseolaisaikanani olen kerran nähnyt neli- tai viisivuotiaana
leikkivänä lapsukaisena ja johon nyt saan täytenä miehenä tutustua
täällä Shpalernajassa.
A:n koppi on kuudennessa kerroksessa samalla vankilan seinustalla kuin
minunkin. Joudumme siis yksin matkoin palaamaan aina viidenteen
kerrokseen saakka, joten minulla on hyvä tilaisuus tutustua häneen. En
tarvitse monta sanaa vaihettaa hänen kanssaan, huomatakseni että hän on
perinyt isänsä ihanteellisen mielen ja tulisen sielun -- ominaisuuksia,
jotka hänet nyt ovat saattaneet tänne Shpalernajaan. Tiedän hänen
siellä täällä lehdissä julkaisseen runoja ja niitä kertoo hän nytkin
kopissaan kirjottelevansa, tiedustellen samalla minulta, voisiko niitä
mitenkään täältä toimittaa kotimaahan julkaistaviksi. Vangittaessa on
hän ollut aputoimittajana eräässä suuremmassa sanomalehdessä. Syyttävät
häntä samanlaisesta asiasta kuin minuakin. Hän tuntuu elävän kokonaan
omassa mielikuvamaailmassaan ja kohtalonsa ottaa hän kaikesta päättäen
hyvin valoisalta kannalta. Hän on huoleton ja miellyttävä herraspoika,
hänessä on niin paljon intomielistä ja puoleensa vetävää nuoruutta.
Pöytäkirjojen tulkintaa seuratessamme unohuttaa hän usein ympäristönsä,
jolloin hänen innokas kuiskailunsa vieruskumppanin kanssa yks kaks
muuttuu äänekkääksi, vilkkaaksi keskusteluksi. Sattuupa myöskin kerran,
että kun neitokainen keskeyttää lukemisensa ja huomauttaa nyrpeänä,
ettei saa jutella, vastaa A. avomielisen iloisesti ja tyynesti:
-- Siellä kaamerassa saa niin vähän jutella, että tekee mieli vähän
sydäntään purkaa.
Kaikki purskahtavat nauramaan, siihen yhtyy neitonenkin ja hymähtääpä
itse kaljupää tuomarikin, jolle edellinen tulkitsee A:n sanat.
Yhtä synkeänä kuin B:n yllä lepää kohtalon siipi myöskin ylioppilaiden
R:n ja H:n päällä. Heidät on syyskesällä vangittu eräässä Keski-Suomen
kaupungissa. Katajanokalla istuessaan heitä on päivisin pidetty
jalkaraudoissa ja öisin, nukkuessakin käsiraudoissa. Vahvan
sotilaisvartiaston saattamina on heidät joitakin viikkoja sitten tuotu
tänne Shpalernajaan. Kurja ilmiantaja väittää, kuten pöytäkirjat
kertovat, että he kumpikin ovat upseereita suomalaispataljoonassa --
eli "27:nnessä Preussin kuninkaallisessa jääkäripataljoonassa", kuten
sitä pöytäkirjoissa nimitetään -- ja että he parin muun toverin kanssa
ovat jossakin räjähyttäneet ilmaan lähes viiden miljoonan ruplan
arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita. Siitä he ovat muka
saaneet ensi luokan rautaristin. Edelleen kertovat pöytäkirjat, että
vangittaessa löydettiin heidän kapsäkistään pommeja sekä toisen
lompakosta rautaristin nauha. Itse kieltävät he jyrkästi nämä syytökset
ja väittävät olleensa Ruotsissa liiketoimissa.
Molemmat he ovat alle kolmenkymmenen vuotiaita, avokatseisia,
sankariryhtisiä nuorukaisia, joihin tuntee mieltymystä heti ensi
silmäykseltä. R. on juuri se, jota täällä kasvattamansa pikimustan
täysparran takia olin ensi näkemältä luullut ukrainalaiseksi tai
yleensä kaikkea muuta kuin suomalaiseksi. H:lla on harvinaisen
miellyttävät ja selkeäpiirteiset kasvot korkeine otsineen ja ruskean
kiharine hiuksineen. Hänen leukaansa koristaa pieni ruskea nuoren
miehen parta, joka myöskin kuuluu olevan vankilantuotteita.
Kumpikin he ovat juristeja. H. on ennen sotaa toimittanut nimismiehen
virkaa jossain Savonlinnan tienoilla ja jo silloin on hän
yhdenvertaisuuslakirettelöiden johdosta ollut vähällä joutua Krestyyn.
Usein tulevat öisin, unettomina hetkinä, mieleeni nämä
kohtalotoverukset sekä nuori B., joita kohtalon käsi tuntuu raskaimmin
painavan. Yhä uudelleen käyn läpi ne mahdollisuudet, joihin
pelastumisen toiveeni perustuvat. Ja lopultakin näyttää minusta aina
mahdottomalta, että kohtalo voisi sokeasti tuhota sellaisen kauniin
ja sankarillisen nuorukaisjoukon kuin ovat nuo yksitoista
"luentotoveriani". Kaiken järjen ja maailman hallinnossa löytyvän hyvän
nimessä täytyy heidän pelastua. Mutta kuinka se käy, se on vielä
tulevaisuuden kätkössä.
Lääketieteen ylioppilas S. on vangittu yhdessä R:n ja H:n kanssa.
Sattumalta oli hän tavannut nuo kaksi toveriaan äsken mainitussa
Keski-Suomen kaupungissa. Että odottamattoman kohtaamisen ilo olisi
vieläkin suurempi, olivat toverukset päättäneet pistäytyä kaupungin
seurahuoneelle hiukan punssia maistamaan. Mutta tuskin he olivat
ehtineet asettua pöydän ääreen ja saaneet täytetyt lasit eteensä, kun
vahva poliisivoima yhtäkkiä ympäröi talon ja vangitsi heidät.
Tuotuna Helsingin santarmihallitukseen vilkas, huimapäinen ja aina
kaikkeen valmis S., joka etehisessä oli silmänräpäykseksi jäänyt ilman
silmälläpitoa, syöksyi lakittomin päin ulos ovesta ja portaita alas
kadulle, kintereillään joukko revolverejaan räikyttäviä santarmeja.
Vasta Yrjönkadulla he passipoliisien avulla ja ammuttuaan joukon toista
kymmentä laukausta olivat saaneet hänet jälleen huostaansa. Tämän
johdosta olivat sitten kaikki kolme saaneet Katajanokalla viettää
päivät jalkaraudoissa ja yöt käsiraudoissa. Mutta ainakaan S:n
iloisessa ja vilkasverisessä olennossa ei näy jälkeäkään noista piinan
viikoista.
Hänelle näyttää kaikki olevan helppoa. Niinpä hän ryhmäkunnassamme muun
muassa osaa parhaiten venäjää. Tuon tuostakin on neitokainen
avuttomassa tulkinnassaan pakotettu turvautumaan hänen kielitaitoonsa.
Vikkelästi nousee silloin S. paikaltaan ja neitosen rinnalle siirtyen
lukee venäjänkielisestä pöytäkirjasta visaisen kohdan, minkä hän sitten
keveästi ja vaivatta kääntää meille toisille.
Kerran töksähtää feminiininen tulkkimme entistä vaikeampaan kohtaan,
jossa tehdään selkoa, mitä tarkotusta varten suomalaispataljoona oli
muka kokoon pantu. Siinä esiintyy kaikenlaisia sotatieteellisiä
termejä, joihin neiti poloinen sotkeutuu. Apua anoen kääntää hän
ilmehikkäät silmänsä S:ään, joka heti kavahtaa seisaalleen ja
ritarillisesti rientää turvattoman avuksi. Otettuaan selvän kysymyksen
alaisesta paikasta kääntyy hän meihin ja käyttäen vapaata pöydän
nurkkaa karttana pitää huomattavalla asianharrastuksella meille pienen
sotateknillisen esitelmän. Me seuraamme sitä hymyhuulin ja joukostamme
kuuluva hiljainen kuiskaus: "luutnantti", lisää vain iloisuuttamme.
Tuomari, joka ei tietysti ymmärrä sanaakaan S:n puheesta, istuu silmät
pyöreinä nojatuolissaan ja on nähtävästikin ymmällä, miten hänen on
suhtauduttava siihen, että S. on noin vaan anastanut puhevallan
tilaisuudessa. Sen johdosta, että S:ltä on vangittaessa tavattu
suurenpuoleinen summa rahaa, kertoo hän pöytäkirjain mukaan
harjottaneensa Ruotsissa tuottoisaa salakauppaa kemikaalioilla. Niinpä
on hänellä entisten lisäksi Ruotsissa siinä ja siinä pankissa niin ja
niin suuri summa rahoja talletettuna. Tästä aiheutunut hymymme muuttuu
kerrassaan iloiseksi naurunpurkaukseksi, kun S. pöytäkirjan lopulla
kertoo Tukholmassa kerran sivumennen tavanneensa R:n ja H:n, jotka
harjottivat samanlaista salakauppaa, mutta jotka silloin "näyttivät
viettävän juopottelevaa elämää".
Kuudennessa kerroksessa lähellä A:ta ja siis samalla vankilan kulmalla
kuin minä ja S:kin, on saanut sijansa pohjalainen papinpoika R. Hänet
on vangittu samoihin aikoihin kuin minutkin, saatuaan juuri vähää ennen
suoritetuksi insinööritutkinnon. Vangitsemistilaisuudessa on sattunut
seuraava dramaattinen kohtaus: Kun R:n asuntoon (Hietalahden puolella
Helsinkiä) saapui joukko santarmeja ja nämä kotitarkastusinnossaan
jättivät ovipuolen huonetta, jossa R. itse sattui seisomaan, pelkästään
mukaan otetun talonmiehen vartioitavaksi, pujahti R. tämän estämättä
ulos ja syöksyi kadulle. Seurasi samallainen revolverinpaukkeen
säestämä näytös kuin S:n yrittäessä livistää santarmihallituksesta. R:n
tarkotus oli erinäisiä katuja myöten juosta teknillisen korkeakoulun
talolle, kahmaista etehisen naulakoilta päälleen joku ensiksi käsiin
sattuva palttoo sekä sitten joidenkin luentosalien läpi kulkien poistua
akkunasta päinvastaiselle puolelle rakennusta, jolloin takaa-ajajat
olisivat hyväksi aikaa häipyneet jäliltä. Tämä suunnitelma oli vähällä
onnistua, kunnes lähellä päämaalia tuli kadunkäänteessä odottamatta
vastaan lauma venäläisiä sotilaita. Nähdessään juoksevan herrasmiehen,
jota santarmit ampuen ajoivat takaa, ympäröivät nämä silmänräpäyksessä
R:n.
Pöytäkirjoista ei käy selville, minkä syyn nojalla hra R. oikeastaan on
vangittu. Nähtävästi se on tapahtunut hyvin heikkojen epäluulojen
perusteella, joten häntä voi joukossamme pitää tyypillisimpänä
santarmimielivallan uhrina.
Talollisen poika V., Härmän pohjalaisia, on oiva mies Shpalernajan
"Suomalaisessa siirtokunnassa" edustamaan kuuluisaa kotiseutuaan:
kookas, pystypäinen, verevä nuorimies. On hauska nähdä, kun hän
varsiniekka saappaissaan astuu sisään ja ottaen sotilaallisen asennon
tekee niukan kumarruksen tuomarille, minkä jälkeen hän hätäilemättä ja
lujin askelin käy paikalleen.
-- Teitä on täällä tietääkseni useampiakin härmäläisiä? -- virkan
hänelle kerran "luennolta" poistuessamme.
-- Onhan meitä Härmästä poikia kymmenen, joiden silmistä ei tipu
kyyneleet, -- vastaa V.
Ja kyllä hän siltä näyttääkin, ettei hän vähästä itke. Vaikka hän on
saanut kokea kovempaa kuin kenties yksikään toinen Shpalernajassa
viruneista suomalaisista. Häneen nähden -- hänen oman kertomuksensa
mukaan -- on käytetty pöyristyttävää inkvisitoorista menettelyä, jolla
santarmit ovat koettaneet saada häneltä tunnustuksia puserretuksi.
Mutta siitä ynnä hänen sankarillisesta menettelystään, hän kun eräitä
tovereitaan pelastaakseen on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi,
saanen tilaisuuden vastaisuudessa, toisten asiain yhteydessä kertoa.
Kuten sanottu, ovat molemmat työväen luokkaa edustavat nuorukaiset
saman nimiset ja yhdessä heidät kuluneen syksyn aikana on
vangittukin. He ovat rehtiä, harvasanaisia, vakaita Hämeen poikia.
Myöhemmin, vallankumouspäivinä, istuessamme eräässä pietarilaisessa
"tshainajassa", kertoivat he minulle vangitsemisestaan. En malta olla
sitä tässä toistamatta, koska se niin hyvin valaisee erinäisten
suomalaisten virkaintoa.
Kotimaahan pyrkiessään joutuivat toverukset K. heti Ruotsin rajalla
Enehjelmin vainukoirien ahdisteltaviksi. Kulkien milloin porokyydillä,
milloin suksilla tai jalkaisin sekä käyttäen kaikenlaisia syrjäpolkuja
onnistuivat he pääsemään Iihin saakka. Siellä olivat he jo vähällä
joutua ansaan, mutta viime hetkessä eräs paikkakunnan mies varotti
heitä edessäpäin väijyksissä olevasta poliisijoukosta, jolloin he
kokonaan toisen suunnan ottaen välttivät vaaran. Tarvottuaan sitten
tuntikausia metsiä myöten vasta sataneessa lumessa, päättivät he lopen
väsyneinä "riskeerata" ja mennä Siuruan kylän kievariin yöksi,
ajaakseen sieltä aamulla hevosella oikotietä Kiiminkiin. He olivat
aikaisemmin päinvastaiselle suunnalle matkatessaan viettäneet yön
tuossa samassa kievarissa ja koska heille oli jäänyt siitä hyvä muisto,
tulivat he neuvotteluissaan siihen uskaliaaseen päätökseen, että nytkin
käyttäisivät talon vierasvaraisuutta hyväkseen.
Kievarin emännän uteliaisuus, hänen tarkkaan kysellessään poikien
matkoista, herätti näissä epäluuloa, mikä kuitenkin haihtui, kun emäntä
kuulustelujensa lopuksi kohteliaasti lupasi heille yösijan sekä
seuraavana aamuna hevosen Kiiminkiin. Laitettuaan pojille vuoteen ja
näiden väsyneinä heittäydyttyä unen valtaan, päätti emäntäinen, jolla
oli tieto siitä, että poikia etsitään, kantaa hänkin kortensa yhteiseen
valtakunnanpuolustuskekoon. Hänpä siis oitis meni telefoonin ääreen ja
soitti Oulun poliisilaitokseen, että sisso! täällä ne nyt meillä
nukkuvat ne pojat, joita etsitään; aamuksi ne pyysivät täältä hevosta
Kiiminkiin, niin että passatkaa päälle vaan!
Aamulla varahin pojat levänneinä miehinä, toivorikkain mielin ja mitään
pahaa aavistamatta lähtivät ajelemaan Kiiminkiä kohti. Kun he ajoivat
Kiimingin kievarin pihalle, astui erään ulkohuoneen takaa esiin
kymmenkunta poliisia ampuma-aseet suorana, vaatien heitä antautumaan.
Poliisit olivat automobililla tulleet Oulusta heitä väijymään. Joukon
jatkona oli heillä pari haulikoilla asestettua paikkakunnan miestä
(kaksi pohjalaista talonpoikaa titulus Enehjelmin kätyrien apurina!)
-- Meillä oli silloin vielä sellainen käsitys, että meidät kiinni
jouduttua toimitetaan suorinta tietä hirsipuuhun, -- puhui vanhempi K.
hiljaisella ja vaatimattomalla tavallaan. -- Sen vuoksi me olisimme
henkemme kaupallakin arvelematta ryhtyneet taisteluun, mutta kun me
palttoot päällä istuimme peiton alla reen perässä, oli housun
takataskussa olevia browninkeja mahdoton heti saada esille, joten
meillä ei ollut muuta neuvoa siinä pyssynsuiden edessä kuin antautua.
Kun poikien matkalaukut oli takavarikoitu ja taskut tarkastettu,
meneteltiin heidän kanssaan seuraavasti: samoilla käsiraudoilla
kytkettiin heidät yhteen siten, että toinen oli kiinni vasemmasta,
toinen oikeasta ranteestaan. Mutta ei siinä vielä kyllin. Molemmat
kädet vedettiin vielä nuorilla yhteen kiinni, joten pojat tulivat
olemaan tiukasti kylki kyljessä kiinni. Tämän jälkeen vaulattiin
kummankin jalat köydellä yhteen nippuun. Sitten automobiiliin, vartiana
kymmenen asestettua poliisia, ja niin suoraa päätä Ouluun Enehjelmin
käsiteltäviksi. Matkalla olivat poliisit kohennelleet nuorukaistemme
mielialaa sellaisilla lauseilla kuin: "Jo taisi pojilta juoksut loppua"
j.n.e.
Saattaa kysyä, eikö kymmenen poliisia voinut ihmisellisemmällä tavalla
kulettaa kahta aseettomaksi tehtyä nuorukaista? Varsinkin kun he hyvin
tiesivät, etteivät heidän käsiinsä joutuneet olleet mitään rikollisia
tavallisessa mielessä -- seikka, jonka heikompikin ihmistuntija saattoi
heti päättää poikien siististä ja avoimesta muodosta. Että
nuorukaisemme olivat menetelleet jalosti, pannessaan taistelussa
isänmaansa sortajaa vastaan vaakalaudalle kaikkensa, henkensä ja
vapautensa, se olisi noiden poliisienkin pitänyt voida myöntää, sekä
sen mukaan sovittaa menettelynsä, arvostelivatpa sitten heidän
toimintaansa muuten miltä kannalta hyvänsä. Mutta tämä ei suinkaan ole
ainoa eikä vähimmän kaunis urotyö, joka on merkittävä oululaisen
poliisin tiliin enehjelmiläisenä hallituskautena. Että tuo
poliisilaitos siitä huolimatta on kokonaisuudessaan, sanomalehdistön ja
yleisön vaietessa, saanut säilyttää paikkansa, sen jälkeen kun se
vallankumouksen päivinä oli hiipinyt työväen neuvoston turviin ja
tarjonnut sille yhtä nöyräselkäistä palvelusta kuin äsken Enehjelmille,
sen kai saanee merkitä sen tylsistyneisyyden tiliin, minkä valtaan
Suomen kansa kuluneina vuosina näyttää niin arveluttavassa määrin
joutuneen. Mutta toivottavasti oululaisen poliisin osuus surkeaan Simon
kahakkaan sekä sen monet muut enehjelmiläisen toimitarmon osotukset
eivät kokonaan unhotuksiin vaipune, vaan saanevat ansaitsemansa sijan
vasta kirjoitettavassa Suomen vapausliikkeen historiassa.
Toverusten huostassa olleet rahat oli takavarikoitu Oulun
poliisilaitoksella, joten he joutuivat Shpalernajaan aivan pennittöminä
miehinä, saaden viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä
edellä kuvaaminani ensi kuukausina. -- -- --
Toisena luentopäivänä osuu rinnalleni peräseinällä istumaan
hovioikeuden auskultantti P., joka on toiminut asianajajana
kotiseudullaan Karjalassa. Kun olemme tutustuneet ja päässeet
kuiskuttelun alkuun, virkkaa P.:
-- Minä olen päättänyt oikeuden käynnin aljettua panna vastalauseeni
sekä kieltäytyä mihinkään vastaamasta.
-- Samaa asiaa olen minäkin paljon miettinyt sekä tullut lopulta
samanlaiseen päätökseen, -- vastaan minä ilahtuneena.
-- Oikeastaan meidän olisi tullut jo Mashkevitshin kuulustelussa tehdä
samoin ja kieltäytyä vastaamasta.
-- Aivan niin, mutta valitettavasti se ei silloin juolahtanut mieleen,
sitä oltiin silloin ensi alussa vielä ikäänkuin päästä pyörällä.
-- Niin kai se on nähtävästi ollut meidän jokaisen laita, -- arvelee P.
-- mutta onhan meillä tilaisuus varsinaisen oikeudenkäynnin alkaessa se
asia korjata.
Sitten selittää P., minkä suomalaisen lainkohdan nojalla meidän sopii
vastalausettamme ja kieltäytymistämme perustella. Edelleen valaisee
minulle P., kuinka jo ensimäisiin oikeuskäsitteihin kuuluu, että lain
täytyy olla promulgeerattu siinä maassa, jonka kansalaisiin sitä
aiotaan sovelluttaa. Siten ei ole laita Venäjän rikoslakiin nähden,
joten jo siltäkin kannalta on laitonta ja mielivaltaista, että meidät
aiotaan sen mukaan tuomita.
Päätämme yhteisesti ryhtyä kohtalotoveriemme keskuudessa, sikäli kuin
joudumme heidän kanssaan kosketuksiin, ajamaan propagandaa sen
käsityksen puolesta, että oikeudenkäynnin alkaessa on kaikkien pantava
jyrkkä vastalause sekä kieltäydyttävä vastaamasta.
Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, mitä minulle myöhemmin,
vapautuspäivinä, kertoi eräs turkulainen nuorukainen. Istuessaan vielä
kotikaupunkinsa lääninvankilassa oli hän saanut tilaisuuden neuvotella
samasta kysymyksestä muutamain vanhempain lakimiesten kanssa. "Kyllähän
se oikeastaan niin olisi", olivat nämä arastellen tuumineet, "että
teillä olisi täysi oikeus panna vastalause, mutta ... älkää nyt vain
herran nimessä meihin vedotko, vaan tehkää niinkuin itse parhaaksi
näette".
Siihen tapaan vahvistivat kahdeksantoistavuotiasta nuorukaista vanhat,
kokeneet lakimiehet! Ja toden totta täytyy sanoa, muistaessaan sitä
puolelle ja toiselle pälyilevää, hiirenhiljaista varovaisuutta,
jota meillä kuluneena aikana on niin paljon nähty, että vielä
vuosikymmenkään samanlaista ulkonaista sortoa, niin toinen puoli Suomen
kansasta olisi vaipunut toimettomaan tylsyyteen, toisen puolen arkana
nuollessa sortajan kättä. -- -- --
Heti koppiin palattuani alotan telefoonikeskustelun Vuoksen ja
provisori S:n kanssa, tehden heille selkoa päätöksestä, jonka P:n
kanssa olimme tehneet, sekä kehottaen heitäkin levittämään "aatetta"
edelleen.
Hra S:ltä saamme Vuoksen kanssa muuten kuulla, että hän kuuluu toiseen
pöytäkirjaryhmään, jossa on yli neljänkymmenen miehen. Niin suuri
miesjoukko ei tietenkään sovi siihen pienoseen huoneeseen, missä meille
pöytäkirjoja tulkitaan, vaan saavat he joka päivä suuren sotilasvartion
saattamina marssia oikeuspalatsin puolelle. Siellä saavat he suuressa
piirioikeuden istuntosalissa istua kahtena ryhmänä, joille pöytäkirjoja
paukutetaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Ruotsinkielisiä on näet
"siirtokunnassamme" hyvä joukko toistakymmentä miestä.
Tämän pöytäkirjahomman kautta pääsevät Shpalernajan suomalaiset pian
entistä paljon suurempaan keskinäiseen yhteyteen. Naputus- ja
telefoneeraus-keinot leviävät nopeasti miehestä mieheen ja tämän
jälkeen on vain harvoja, jotka edelleenkin erakkoina eläen pysyvät
seurakuntamme ulkopuolella. Salainen kirjevaihtokin alkaa kukoistaa.
Neuvottelut "yhteenpuhumisesta" ja keinoista ilmiantajain jääväämiseksi
ovat vilkkaita. Me voimme Vuoksen kanssa hra S:n välityksellä lähettää
tervehdyksiä, neuvoja ja tiedusteluja toisessa ryhmässä oleville
tuttavillemme sekä saada jo seuraavana päivänä samanlaisia takaisin.
Täten on kumpikin ryhmä useamman henkilön kautta yhteydessä keskenään.
Kaikki tämä on tietysti omiaan kohottamaan mielialaamme, luomaan
vaihtelua elämäämme ja vahvistamaan solidaarisuuden sekä samalla
turvallisuuden tunnetta. Shpalernajan suomalaisten elämä on astunut
kerrassaan uuteen vaiheeseen.
Ennen pitkää tulemme myöskin tarkoin tuntemaan, mitä laatua miehiä ovat
seurakuntamme jäsenet, joiden lukumäärä nousee sinne seitsemänkymmenen
korville. Olen näihin saakka pitänyt itseäni joukon iäkkäimpänä
miehenä. Nyt saan hra S:ltä kuulla, että heidän ryhmässään on
kokonaista seitsemännelläkymmentä oleva apteekkari J. Siis
siirtolamme ikäpresidentti! Edelleen on neljä-, viisi- ja
kuusikymmenvuotiaita useita. Ja kaikkien ikäluokkain ohella ovat
täällä edustettuina myöskin kaikki ammattialat. On pappeja
(teoloogiseen erotutkintoon valmistuva jumaluusopin ylioppilas),
lukkareita, maistereita, ylioppilaita, lyseolaisia, lääkäreitä,
apteekkareita, insinöörejä, kansakoulunopettajia, (varsin runsaasti),
kauppiaita, maanviljeliöitä, tuomareita, kunnallisia luottamusmiehiä,
käsityöläisiä, talollisenpoikia, merimiehiä... Ja ruotsinkielisiä on
suunnilleen noin kahdeksas osa. Siis Suomi pienoiskoossa -- jos naisten
joukosta puuttuminen jätetään huomioon ottamatta -- ja miltei
tasaisemmin ja täydellisemmin kuin yksikamarisessa eduskunnassamme.