Jyrkästi vastakkaiset ominaisuudet ovat Suomen kansan luonteessa
ryhmittyneet hyvinkin lähekkäin. Tapaat synnynnäisesti hienon henkilön,
jonka luonteessa on jotakin Suomen kesäyötä muistuttavaa, kosketukselle
arkaa ja melkein kiusallisen herkkätuntoista, ja kohta hänen lähimmästä
läheisyydestään löydät raakuudellaan säikyttävän ja sielunelämänsä
rumuudella inhoa herättävän olion, joka näyttää olevan kemiallisesti
puhdas niin sanotusta omastatunnosta sekä kokonaan siveellisten
vaatimusten ulkopuolella.
Yleisimpänä, helpoimmin tunnettavana ja muodoltaan räikeimpänä tapaa
tämän jälkimmäisen olennon kulkurijätkäin maailmassa. Ellei sinulla
ennestään olisi varmaa mielikuvaa hänestä, niin sinun tarvitsee vain
esim. rautatiellä matkustaessasi pistäytyä kolmannen luokan
tupakkavaunuun. Siellä hänet varmasti tapaat, kun hän otsatukkansa
takaa kyräten, paperossi suupielessä roikkuen, pelaa korttia kaverinsa
kanssa, höystäen kanssapuhelua huudahduksilla, joista vähimmän rumia
ovat sellaiset kuin: "Voi Jessusperkele!" "Jumal'aut'-saatana!"
Mutta vaikka häntä itseään et olisi nähnytkään, olet kuitenkin joutunut
tutustumaan hänen sielunelämänsä ja ajatusmaailmansa ilmauksiin, joita
hän rivojen kuvioiden ja lauselmain muodossa on jättänyt ei ainoastaan
vankilakoppien sisäseinille, vaan miltei kaikkialle julkisten käymäläin
seiniin, siltojen kaiteisiin, puistojen penkkeihin.
Tietysti on kaikilla, parhaimmillakin, kansoilla oma pohjasakkansa,
mutta kuitenkin on minusta aina tuntunut, että muiden kansojen
keskuudesta tuskin löytää niin raakaa olentoa kuin on suomalainen
huligaani. Aivan samoinkuin suomenkielen kiroussanoja pidetään
räikeämpinä kuin vastaavia sanoja missään muussa kielessä.
Oulun lääninvankilassa sain joka päivä kävelyllä ollessani läheltä
nähdä tuollaisia kulkurijätkän tyyppejä. Varsinkin on elävänä painunut
mieleeni yksi, joka kävellessään yhtä mittaa nosteli leveitä
hartioitaan aivankuin niihin kasaantunut eläimellinen voima olisi
synnyttänyt pakotusta ja jonka hammastarhasta yhtä menoa virtasi
karmivain kirousten ja rivosanojen tulva. Sisäisellä rumuudellaan hän
suorastaan terroriseerasi lähintä ympäristöään.
Niin visusti eristettyä elämää kuin Shpalernajassa saikin viettää, en
kuitenkaan sielläkään säästynyt suomalaisen jätkän epämieluisilta
kosketuksilta.
Ruvettuani saamaan vankilan kirjastosta saksankielisiä teoksia,
pistivät kirjastonhoitajat niiden joukkoon vielä silloin tällöin
suomalaisenkin kirjan. Niinpä saan muun muassa Minna Canthin
"Agneksen". Siinä on paitsi tavallisia pistemerkintöjä myöskin
neulankannalla reunoihin ja lukujen loppuihin kirjotettuja lauseita. Ne
ovat tuttuja huligaanirivouksia, jotka on kirjotettu kömpelöllä ja
tottumattomalla käsialalla. Nämä löydöt, joita aluksi ryhdyn niin
suurella mielenkiinnolla tarkastamaan, saavat mieleni alakuloiseksi ja
tympeäksi.
Kirjottaja on ollut kyllin rehellinen -- tai tuhma -- pannakseen
eräässä kohti koko nimensä vuodatustensa alle, mainiten vielä lisäksi
olevansa Kivennavalta kotoisin. Olen vakuutettu, ettei hän kuulu meidän
valtiollisten vankien joukkoon, sillä tiedän jo, että Shpalernajassa on
myöskin suomalaisia rikollisvankeja -- miehiä, jotka Pietarissa työssä
ollessaan tai muuten Venäjällä retkeillessään ovat joutuneet rikoslain
kanssa tekemisiin. Toveriltani olen kuullut, että kerran oli
sotaoikeuden istunnossa yht'aikaa hänen kanssaan muuan raa'asta
ryöstömurhasta syytetty Pietarin suomalainen ja kerran kävelyllä
ollessamme osotti hän minulle erästä pihalla työskentelevää
rikosvankia, joka niinikään oli suomalainen.
Mutta paitsi sitä harmia, jonka mokoman "tervehdyksen" saaminen samassa
kadotuksessa olevalta kansalaiselta aiheutti, jouduin tuon jätkämäisen
hengenpurkauksen takia vielä suoranaisemminkin kärsimään.
Palautetut lainakirjat tarkastetaan aina ennen uutta lainaamista,
jolloin lehtien repimisestä, likaamisesta tai kirjottelemisesta joutuu
asianomainen lainaaja tilille. Nähtävästi ei "Agneksen" reunoissa
olevia lauseita ole edellisessä tarkastuksessa huomattu, koska niiden
päälle ei ole liimattu puhdasta paperia, kuten tavallista sellaisissa
tapauksissa. Mutta kirjan minulta palatessa pistävät "Agneksen"
lisäykset tarkastajan silmään ja niinpä ilmestyy koppiini
kirjastonvartia, iäkäs, pieni ja laiha äijänkääkkyrä, jonka jalat ovat
kuin lyijykynät ja jonka sinertävää naamaa koristaa puolentuuman
pituinen harmaa parransänki ja luonnottoman suuret nenäkakkulat. Hän
osaa samanlaista vastenmielistä "tshuhnasuomea" kuin osastonvartiakin
ja näyttäen minulle "Agnesta" tiuskasee hän ohuella, vinkuvalla
äänellään:
-- Shie kiruttanut tähän!
-- En ole, vaan kirjotukset olivat siinä jo kirjan saadessani.
Tähän piipittää äijä, että minä valehtelen, ja että kirjat tarkastetaan
joka kerta läpi.
-- Onhan tähän sitä paitsi kirjottaja pannut nimensä alle, -- väitän
edelleen ja haen "Agneksesta" esille asianomaisen kohdan.
-- Shie ihe kiruttanut väärä nim'! -- huutaa äijä.
-- Mutta näettehän, että se on kokonaan toisenlaista käsialaa kuin
minun, -- sanon tuskastuneena ja viittaan omaan käsikirjotukseeni, joka
on edessämme pöydällä.
-- Shie varsin muuttanut käsialas. A nyt shiult otetah kirjat pois, ku
et oshoa niit' hoitaa.
Hän kahmasee pöydältä äsken saamani uudet lainakirjat ja lähtee
kopista, muristen vielä ovella mennessään "tshuhnasta, joka ei osaa
kirjoja pidellä".
Olen äärimmilleen loukkautunut kärsimästäni vääryydestä ja siitä, että
tuollainen tsinovnikkarappusten alimmalle askelmalle kohonnut musikka,
joka itse hädintuskin pystyy nimeänsä kirjottamaan, töykeästi
sinutellen soimaa minua, yliopistosivistystä saanutta miestä, siitä
etten muka osaa kirjoja pidellä. Sinä päivänä en pysty käsikirjotustani
enää sanallakaan jatkamaan. Hermostuneisuuttani lisää sitäpaitsi se,
että se rumilus hosuessaan kaatoi mustepulloni käsikirjotuksen päälle.
Toverini osanotto, kun hänen illalla oikeudesta palatessaan kerron
kokemani vääryyden, saa minut vasta jonkunverran tyyntymään.
Jo elokuun alussa sain tohtori K:lta kirjeeseeni vastauksen,
missä hän m.m. ilmotti heti kirjeeni saatuaan toimittaneensa minulle
Shpalernajaan viltin ja tyynyn, joista kuitenkaan ei tyynyä otettu
vastaan. Edelleen oli hän samoihin aikoihin ostanut minua varten
suomalais-venäläisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan, venäjän
kieliopin ja täydellisen suomalaisen raamatun, jotka hän oli jättänyt
valtioneuvos Mashkevitshille minulle toimitettaviksi.
Aika kului, minun turhaan joka päivä odotellessani noita kirjoja,
joista varsinkin sanakirjoja olisin niin kipeästi tarvinnut. En voinut
käsittää, mitä varten ne niin kauan viipyivät hra Mashkevitshin
huostassa, ja lopulta aloin epäillä, että hän oli ne kokonaan
unhottanut.
Muutamia aikoja sen jälkeen kuin minulta vääryydellä oli otettu
lainaamisoikeus, saan vihdoinkin nuo kirjat. Huomaan, että hra
Mashkevitsh ei ole itse niitä lainkaan tarkastanut, vaan jättänyt ne
vankilan kirjastoon, missä ne on lehteilty läpi sekä varustettu asiaan
kuuluvilla leimauksilla. Hra Mashkevitsh on siis suotta aikojaan
pidättänyt kirjoja luonaan kolmisen kuukautta! Mutta eihän hänen
intresseihinsä kuulukaan meidän suomalaisten etuja ja mukavuuksia
millään tavoin katsoa.
Toverin saatuani on venäjän opiskeluni edistynyt ripeästi. Nyt kun olen
saanut kunnolliset sanakirjat ja kieliopin, käy opiskeluni sitäkin
tehokkaammaksi. Mutta sitten tulee sille äkkiloppu.
Muutamana sunnuntaina tulee koppiamme tarkastamaan eräs päällikön
apulaisista. Hänen kysymykseensä, puhunko minä venäjää, vastaan
osaavani sitä ainoastaan vähän.
-- Plooha, plooha, -- sanoo hän päätään pudistaen, -- nada utshitsa!
Ja sitten toveriini viitaten terottaa hän, että "etot tshelavjek"
opettaa minulle venäjää.
Jahaa, ajattelen minä, vai on sitä _pakko_ oppia ja vai _sitä_ varten
minulle on toveri työnnetty, että hän opettaisi minulle venuskaa. Siinä
tapauksessa saa opiskeluni pysähtyä siihen. Ja se pysähtyykin. Saan
koko kieltä kohtaan sellaisen vastenmielisyyden, että tämän jälkeen ei
sitä päähäni tartu montakaan sanaa. Toverini kyllä useinkin ihmettelee,
miksi minä en enää opettele venäjää, mutta minä olen nyt kerta
kaikkiaan siihen asiaan nähden jähmettynyt ja sellaiseksi se jää.
Venäjän opiskeluni päättyi siis aivan kuten samanlainen yritys
kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kun silloin vietti kesää luonani
eräs venäläinen ylioppilas, joka vallankumouksellisena oli
häätynyt kotimaastaan pakenemaan, innostuin opiskelemaan venäjää,
kyetäkseni lukemaan venäläisiä kirjailijoita alkukielellä. Olin jo
hyvällä alulla opinnoissani, kun sitten yhtäkkiä tympeysin koko
venäläisharrastuksiini.
Kuten sanottu, oli opettajani vallankumouksellinen, jonka ohjelmassa
olivat kaikki uudenaikaiset vapaamieliset aatteet. Ennen kaikkea hän
tietysti oli kosmopoliitti ja kiivaasti tuomitsi hän Venäjän
hallituksen pikku kansoja kohtaan harjottaman sorron. Eräänä iltana
jouduin hänen kanssaan kiivaaseen väittelyyn, minkä kestäessä tulin
huomaamaan, kuinka sekava ja sairaloinen hänen ajatuselämänsä oli --
tuon samaisen miehen, joka teelasin ääressä jutellessaan teki niin
intelligentin vaikutuksen. Kun hän syytti meitä suomalaisia
natsionalisteiksi, sanoin minä, ettei meillä ole vielä tarpeellinen
kansallistuntokaan hereillä, natsionalismista puhumattakaan.
Edelleen tulin väittelyn kuluessa sanoneeksi, että meikäläisten
kansallismielisten, sikäli kuin niitä on olemassa, päämääränä on
tietysti itsenäinen Suomi. Mutta sekös meuroi silmänräpäyksessä
pinnalle sen aitovenäläisen kansalliskiihkon, mikä siihen saakka oli
salassa uinunut kosmopoliittisen puleerauksen alla. Vai irti Venäjästä!
Hänen kasvonsa suorastaan vääristyivät, kun hän huusi, että te
suomalaiset ette tule koskaan pääsemään irti Venäjästä. Näin niin
selvästi, kuinka hänen sisäisen näkönsä edessä häämötti "suuri ja
jakamaton Venäjän valtakunta". Sanoin siihen, ettemme tietysti omin
voimin toivokaan Venäjästä irti pääsevämme, mutta annahan kun syttyy
sota esim. Venäjän ja Saksan välillä, niin ehkä aukenee meillekin
tilaisuus päästä itse omia asioitamme hoitamaan. Silloin purkautui
hänen vihansa oikein elementtaarisena raivona Saksaa ja saksalaisia
kohtaan -- sama viha, joka on yhteinen kaikille venäläisille ja joka
pohjaltaan ei ole muuta kuin alemman vaistomaista, kateuden sekaista
vihaa ylempäänsä kohtaan.
Tämän väittelyn kautta sain läheltä, ikäänkuin äkkiä eteeni avautuneen
ikkunan läpi, kurkistaa syvälle venäläiseen sielunelämään. Se antoi
minulle pitkäksi aikaa ajattelemisen aihetta sekä syytä omien
käsitteiden selvittelemiseen. Kun niihin aikoihin meikäläisten taholta
harjotettiin veljeilyä, yhtäältä kadettien, toisaalta venäläisten
sosialistien kanssa, selvisi minulle tämän jälkeen, että kaikki se,
mikä meidän vapaustaistelussamme perustetaan minkä hyvänsä venäläisen
puolueen tai ryhmän varaan, on perustettu hyllyvälle hiekalle. Ja se
yksipuolinen, naivi ja kritikitön innostus, jolla niin monen
meikäläisen tavoin olin suhtautunut venäläiseen kirjallisuuteen sekä
yleensä "vapaamieliseen Venäjään", jäähtyi kokonaan. Ja sen mukana
jäähtyivät myöskin kieliopinnolliset harrastukseni, jopa niin
perinpohjin, että siihen astiset saavutuksenikin karisivat
hämmästyttävän nopeasti muististani. -- -- --
Kopissamme vallitsee toisinaan sangen painostunut ja nyreä mieliala.
Emme päivän mittaan vaiheta montakaan sanaa. Toverini kyllä yrittää
tuolloin tällöin saada keskustelua käyntiin, mutta minä en halua
jutella, istua jurotan vaan äänetönnä työni tai kirjani ääressä.
Tuollaisina jurotuspäivinä kiusaa minua tavattomasti toverin läsnäolo.
Varsinkin tuntuu minusta sietämättömältä hänen tapansa naksuttaa
sormiaan. Toisinaan sitä kuullessani tekee minun suorastaan mieli lyödä
häntä päähän. Yhtä vastenmielinen on minulle hänen tapansa aina
syötyään vetää useampaan kertaan hammastensa lomitse ilmaa sisäänsä.
Kun ärtymykseni kohoaa korkeimmilleen, toivon minä hartaasti, että
hänet jonkun syyn takia siirrettäisiin taas johonkin toiseen koppiin,
jotta minä saisin jälleen elellä omissa rauhoissani. Mutta pian saan
aina aihetta katua häijyjä ajatuksiani. Semen Jegorovitsh on
toveruudessaan solidaarinen ja epäitsekäs ja saa minut lopulta aina
häpeämään niitä pahoja ajatuksia, joita tuolloin tällöin sydämeeni
kaivautuu. Pahatuuleni haihtuu, juttelu ja leikinlasku alkaa ja me
olemme jälleen hyviä tavarisseja.
Kuinka sydämensä pohjasta hän nauraakaan vähäisimmillekin
sukkeluuksille. Se houkuttelee minut juttelemaan hänelle kaikenlaisia
huvittavia tarinoita -- yksinpä vanhat "Bellman-vitsitkin" tulevat
kopissamme käytäntöön -- sekä panemaan kokoon tilapäisiä sukkeluuksia.
Aina on hän valmis kuuntelemaan ja sitten sydämensä pohjasta nauramaan.
Eräänä iltana, kun kumpikin olemme jo makuulla, juttelen minä hänelle
seuraavaan tapaan:
-- Ajatelkaahan, toveri, miten täällä Shpalernajassa osat vaihtuvat,
jahka vallankumous tulee. Tässä meidän kopissamme saa sijansa tsaari
Nikolai ja Vuoksen koppiin joutuu sisäministeri Trjepof. Telefoonin
ääressä jutellessaan kysyy tsaari: -- No, kuinka voitte, toveri? --
Kehnosti on asiat, vastaa Trjepof, -- tililläni on vain yksi rupla
rahaa. Paperossikoteloita täytyy liimata ja mahorkkaa polttaa
(Shpalernajassa valmistetaan näet tupakkatehtaille suuret joukot
paperossikoteloita, joita kokoon liimailemalla useat vangit ansaitsevat
itselleen mahorkka- ja teerahat).
Toverini purskahtaa hillittömään nauruun ja kun siitä ei tahdo lainkaan
loppua tulla, tarttuu se lopulta minuunkin. Liitämme tuohon mielikuvaan
vuorotellen uuden lisäpiirteen ja nauramme sitten katketaksemme. Uni on
kerrassaan kaikonnut ja puolelle yötä kestää tuota lapsellista
ilonpitoa. Mutta vielä seuraavanakin päivänä huvittaa asia toveriani,
joka juttelee sen telefoonitse venäläisille naapureillemme, jatkaen
yöllistä nauruamme yhdessä heidän kanssaan. -- -- --
Toverini on hyvin tiedonhaluinen. Ne pari kirjaa, jotka hän joka
maanantai saa vankilan kirjastosta, lukee hän yhteen menoon läpi. Onpa
huvittavaa nähdä, millä luonnonlapsen välittömyydellä hän eläytyy
esimerkiksi Gontsharovin romaaniin "Herra Oblomof". Hän nauraa hytisee
ja huvittavimmissa kohdin suhahtaa tuon tuostakin hänen huuliltaan
"Aj tshort!"
Mutta samalla mielenkiinnolla kuin romaaneja, lukee hän
myöskin tieteellisiä teoksia, mikäli hän suinkin pystyy niitä
käsittämään. Toisinaan innostun minäkin selvittämään hänelle jotakin
luonnontieteellistä ongelmaa, ja on suorastaan liikuttavaa nähdä, millä
hartaudella hän seuraa minun, kielellisesti usein varsin vajavaista
esitystäni. Panemmepa yksinkertaisia kokeitakin toimeen. Soppa-astia
täytetään puoleksi vedellä, vedenpinnalle panemme uiskentelemaan
palamaan sytytetyn paperilaitteen ja sen yli asetamme suulleen
teelasin. Kun tuli hetken kuluttua sammuu, saa toverini tietää, että
syynä siihen on hapen loppuminen lasista. Saman soppa-astian, veden ja
teelusikan avulla saan minä hänelle selitetyksi kangastuksen
syntymisen. Maapallon liikkeitä sekä siitä aiheutuvia vuorokauden ja
vuodenaikojen vaihteluita esittäessäni palvelee talvilakkini
maapallona.
-- Kak intjeresna! -- huudahtelee hän esitystäni seuratessaan.
Hän osaa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla ja yksinkertaisempia
laskutehtäviä on hän hyvin halukas suorittamaan. Kun annan hänen
tehtäväkseen esimerkiksi laskea, kuinka monta sekuntia on vuodessa,
kertoo hän hikipäässä ja täyttää suurilla numeroillaan kaikki
käytettävissämme olevat käärepaperien palaset.
Kun minä vankilan kirjastosta rupean saamaan saksankielisiä teoksia,
osottautuu hän yhtä innokkaaksi opettelemaan saksaa kuin ensi alussa
suomea. Mutta siinä aineessa en minä ole yhtä innokas opettaja, häneltä
kun kokonaan puuttuvat kieliopillisten käsitteiden alkeetkin. Niinpä
minun haluttomuuteni saapi hänen innostuksensa jäähtymään jo alkuunsa.
Hänen käsityskykynsä ja älynsä on harvinaisen notkea. Varsin
vajanaisiin alkutietoihinsa katsoen kykenee hän ihmeteltävän helposti
käsittämään aika monimutkaisiakin asioita. Tulen usein mielessäni
verranneeksi häntä samalla tiedonasteella olevaan suomalaiseen ja minun
täytyy itsekseni myöntää, että siinä missä jälkimmäinen jäisi
korvallistaan raapien, ajatukset pysähtyneinä eteensä tuijottamaan,
seuraa hän vielä vilkkaasti mukana. Ja mitä tähän luontaisen älyn
notkeuteen tulee, siinä ei toverini suinkaan ole mikään poikkeus
kansalaisistaan, vaan kuuluu se aivan yleisesti venäläisen luonteen
hyviin ominaisuuksiin.
Olisi silti väärin sanoa, että venäläinen yleensä olisi lahjakkaampi
kuin esimerkiksi suomalainen. Sillä lahjakkaisuuteen kuuluu myöskin
_kestävyys_, jo saavutetun säilyttämis- ja edelleen kehittämiskyky, ja
se ominaisuus puuttuu venäläisestä luonteesta mitä suurimmassa määrin.
Venäläisen henkinen luuranko on heikko ja hauras.
Kuinka suuresti muuten liiotellaankaan tuota venäläistä lahjakkuutta!
"Lahjakas Venäjän kansa", sehän on viime vuosikymmeninä muuttunut
melkein seisovaksi sananparreksi kaikkialla Euroopassa. Huolimatta
siitä, että Venäjän kansan lahjakkuuden näytteet vielä toistaiseksi
ovat tuiki vähäiset -- nimittäin jos kysytään positiivisempia ja
kouraantuntuvampia näytteitä kuin pelkkä seurustelun vilkkaus ja
käsityskyvyn notkeus.
Vielä enemmän kuin muut, liiottelevat venäläiset itse omaa
lahjakkuuttaan. Eiväthän heidän kirjallisuudessaan ole niinkään
harvinaisia viittailut siihen, että Venäjän kansa on kutsuttu
henkisesti uudistamaan maailmaa. On liian uskallettua sanoa sitä
pelkästään otaksuttujen, vielä kätkössään uinuvien lahjojen
perusteella, samalla kuin Venäjä kaikinpuolisessa viljelyksessään on
noin sata vuotta muusta Euroopasta jälellä, kuten yleisesti myönnetään.
Vai onko siihen taantumuksellinen hallitusjärjestelmä syynä, ettei
venäläinen lahjakkuus ole päässyt kukkaansa puhkeamaan? Tuskinpa vain
yksinomaan. Sillä tulee muistaa, ettei tuo hallitusjärjestelmä ole
mikään syrjästä tullut, vieras kahlehtija, vaan on sekin Venäjän kansan
omasta sielusta esiin kasvanut. _Talis rex, qualis grex_.
Siihen venäläisyyden korkeaan kurssiin, mikä viime vuosikymmeninä on
ollut Euroopassa huomattavissa, on luullakseni vaikuttanut pääasiassa
kaksi seikkaa: Venäjän valtiollinen mahti sekä venäläisen
kaunokirjallisuuden erikoisuus.
Mutta niihin kumpaankin nähden on arvostelu tuntuvasti liiotellut.
Venäjä valtiona on herättänyt kunnioitusta itseään kohtaan
kansanpaljoudellaan ja alueittensa suunnattomalla laajuudella. Sen
laajeneminen itää kohti on ollut tavattoman vaivatonta: onhan siellä
vastassa ollut vain sivistymättömiä paimentolaisheimoja ja
metsäläiselamää viettäviä kansanpirstaleita. Mutta kohta kun sillä
suunnalla astui vastaan sivistynyt valtio, Japani, tuli pysähdys ja
peräytyminen. Aina milloin Venäjä on törmännyt yhteen sivistyneemmän
vallan tai valtaryhmän kanssa (Krimin sota, Japani, Saksa) on se
joutunut tappiolle sekä siten osottanut, että sen paljouteen ja massaan
perustuva mahtavuus onkin vain näennäistä. Vaivattoman laajenemisensa
aikana se ei ole joutunut sellaisen puristuksen ja vanutuksen
alaiseksi, mikä olisi pakottanut sen keskittymään ja kehittämään
sisäisiä voimanlähteitään. Se on paisunut kohokuoriseksi.
Se vaistoelämän rehevä kuvaus sekä se osaksi hyvinkin syvälle menevä
sielunelämän (varsinkin sairaloisen) erittely, mikä venäläiselle
kaunokirjallisuudelle on tunnusmerkillisintä, on laajalti synnyttänyt
sen käsityksen, että venäläisillä on maailman paras kaunokirjallisuus.
Onhan meidänkin yliopistossamme sitä varten erikoinen professorinvirka,
samalla kuin kaikkien muiden kansain kirjallisuudet on yhdistetty
samaan professuuriin! Ja jos muistelee venäläisten teosten
suomennoksia, niin huomaa, millä kritikittömyydellä meillä otetaan
vastaan kaikki, mitä siltä taholta tulee. Olen nähnyt naivilla
pieteetillä suomennettuja novelleja Tshehovin nuoruuden päiviltä --
kertomuksia, joille tekijä varmaankaan ei ole uneksinutkaan tulevan
sitä kunniaa, että ne vieraalle kielelle käännettäisiin. Ja eräästä
Maksim Gorjkin teoksesta ilmestyi yhtaikaa kokonaista kaksi
suomennosta, toinen nimellä "Rippi" ja toinen "Tunnustus". Siitä
huolimatta, että tuo teos oli varsin epäonnistunut ja mitä suurimmassa
määrin teennäinen.
Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja
psykoloogisessa analyysissaan on venäläinen kirjallisuus kyllä
erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä se sitten
onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä
suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä. Ja
entä draama, kirjallisuuden korkein muoto? Sehän puuttuu venäläisiltä
miltei kokonaan, ainakin siinä mielessä, mitä me olemme tottuneet
draamalla ymmärtämään.
Göthe, Molière, Shakespeare ... kaukana on venäläinen kirjallisuus
vielä sellaisilta huipuilta!
Tolstoi?
Kuinka herkullista onkaan lukea hänen nerokasta vaistoelämän kuvaustaan
-- ja kuitenkin kuinka yksipuolista ja väsyttävää ajan oloon! En ole
jaksanut lukea hänen "Anna Kareninaansa" loppuun, nide niteeltä se oli
niin yhtä ja samaa kuin vaellus rannattomalla, pehmeäpohjaisella
venäläisellä arolla.
Niin rehevä ja suuri mestari kuin Tolstoi onkin venäläisen vaistoelämän
kuvaajana, yhtä pieni, miltei naurettava on hän ajattelijana ja
profeettana. Muistakaamme esim. Leniniä (= Tolstoi itse) "Anna
Kareninassa". Mikä älyllisesti selkiintymätön olento! Ja mitä
lapsellista lepertelyä onkaan hänen uskonnollinen aatteilunsa!
Onko Tolstoi oppiensa mukaan jakanut omaisuutensa köyhille? Ei, kyllä
hän on kuolemaansa saakka elänyt rikkaana miehenä Jasnaja Poljanan
herrastilalla.
Mitä ne sitten merkitsevät nuo kaikkialla tavattavat kuvat, joissa
esitetään Tolstoita milloin musikan puvussa kyntämässä, milloin sauva
kädessä pyhiinvaellusmatkalla?
Humbuugia! Naurettavaa turhamaisuutta!
Vai voimmeko kuvitella (jos ajattelemme valokuvaustaidon ikivanhaksi),
että jollakin todellisella profeetalla, jollakin Mooseksella, Elialla,
Jeremiaksella, olisi liikkuessaan ollut aina lähimmän pensaan takana
valokuvaaja varalla?
Ja missä näkyvät Tolstoin uskonnollisen reformatsionin hedelmät? Siellä
täällä joku naivi sielu, joka käy varsiniekka saappaissa. Siinä kaikki!
Tolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko --
tahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä jokaiselle todelliselle
profeetalle.
Kaiken kaikkiaan on venäläisestä kirjallisuudesta sanottava, että se
elämänarvioinnin monipuolisuudessa on länsimaisesta kirjallisuudesta
yhtä kaukana jälessä kuin venäläinen viljelys yleensä on jälessä lännen
kansojen kulttuurista. Jos minun olisi pakko elinkaudekseni jäädä tähän
Shpalernajan koppiin ja seurakseni saisin valita jonkun eurooppalaisen
kansan kirjallisuuden, niin ennen venäläistä valitsisin esim. vaikkapa
jonkun skandinaavisen maan kirjallisuuden, varmana siitä, että sillä
olisi tarjota minulle paljon runsaampia ja monipuolisempia elämänarvoja
kuin edellisellä dionyysisessä yksipuolisuudessaan.
Yhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa, ja sen yhden mukana kaikki: suuria
persoonallisuuksia. Jos silmäämme läpi Venäjän historian, näyttäytyy se
meille kuin levotonna meuruava merenpinta: äärettömillä tasangoilla
kiemuroi, vaistojensa varassa sinne tänne ryntäillen, suuri
kansanpaljous. Johtavia persoonallisuuksia ei kohoa näkyviin,
ainoastaan kruunupäisiä despootteja. Luther, Göthe, Kant, Bismarck ...
sellaiset penikulmapatsaat ovat arojen kansalle kokonaan vieraat. Ja
kuitenkin ovat ne suuret persoonallisuudet, jotka kohottavat ja vievät
eteenpäin kansoja, ne ainoastaan, eivätkä mitkään muut voimat.
"Maamme on avara ja rikas, mutta siinä ei ole järjestystä. Tule sinä ja
hallitse meitä", sanoivat kerran aikojen aamuna venäläiset lähettiläät
germaanilaiselle Ruurikille.
Ja se pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä.