-- Jos kiipeät akkunaan, niin näet kävelypaikalla suomalaisen soturin.
Nämä sanat naputtaa minulle Vuoksi eräänä päivänä.
Nostan kiiruusti toverini jakkaran W.C:n päälle ja kiipeän venttiilin
raosta kurkistamaan alas pihalle. Näen siellä kahdessakin karsinassa
sotilashenkilön. Kumpikin ne ovat nuoria miehiä, toisella päällään
venäläisen vänrikin univormu, toisella taasen viheriäinen puku ilman
olkalappuja sekä lipaton kangaslakki ilman kokardia.
Arvelen, että tuo vänrikinpukuinen on mahdollisesti yksi niitä
suomalaisia ylioppilaita, joita sodan alussa meni Venäjän armeijaan.
Päätän kuitenkin vielä varmuudeksi kysäistä Vuokselta.
-- Siellä on kaksikin sotilasta, kumpi niistä on suomalainen?
-- Se viheriä takkitien. Se on saksalaisen jääkärin kenttäpuku.
-- Saksalaisen jääkärin kenttäpuku! toistan minä itsekseni
hölmistyneenä. Sitten annan kiiruusti merkin telefoonin avaamisesta ja
tuokion kuluttua olemme jo suullisessa keskustelussa.
-- Se on siis Saksan suomalaispataljoonan miehiä?
-- Niin on. Tunnen hänet ulkomuodolta, vaikka nimeä en tiedäkään.
-- Mutta kuinka ihmeen tavalla hän tuossa sotilaspuvussaan on tänne
joutunut?
-- En minä muuta ymmärrä kuin että pataljoonamme on Riian rintamalla ja
hän on joutunut sotavangiksi.
Kylmät väreet karsivat ruumistani. Jos pataljoonamme todellakin on
rintamalla, niin silloinhan heitä voi yksi toisensa jälkeen joutua
sotavangiksi. Siinä tapauksessa odottaa heitä varma kuolemantuomio,
jota paitsi se on alituisena vaarana meille muillekin suomalaisille
vangeille. Sillä tietysti heidän, sotavangeiksi joutuneiden, joukossa
on sellaisiakin, jotka kuoleman pelossa ja armahdusta toivoen
tunnustavat kaiken, johtuen siten tekemään suuren joukon ilmiantoja
sekä saattamaan kiikkiin meitä toisia.
-- Mutta eikö ole ajattelematonta, että meikäläinen pataljoona on
työnnetty Venäjän rintamalle? -- virkan minä painostavan äänettömyyden
jälkeen.
-- Ihmettelen minäkin sitä, -- vastaa Vuoksi. -- Haaskaavat siten
meidän pienen joukkomme, joka oli tarkotettu tärkeämpiä tehtäviä
varten.
Kiipeän jälleen ikkunan nurkasta tirkistelemään. Siellä kävelee yhä tuo
vihreätakki. Se on pienenpuoleinen nuori mies ja liikkuu hän tuimin
askelin kuin häkkiin suljettu tiikeri. On kuin näkisin ne kuohuvat,
ristiriitaiset, läheisen kuoleman värittämät ajatukset, jotka hänen
päässään varmaankin risteilevät.
Ja samansuuntaisina risteilevät ajatukset omassa päässänikin, kun
ääneti ja synkin ilmein alan mitellä koppimme permantoa. Toverini
huomiota on kiinnittänyt juttelumme ja minun jännittyneet tähystelyni
ulos. Luonnollisesti en kerro hänelle asiasta mitään, mutta kun hänkin
kiipeää akkunaan tähystämään, kysäisen, mikä se vihreäpukuinen
mahdollisesti on miehiään. Toverini arvelee häntä -- venäläiseksi
leipuriksi, ne kun kuuluvat käyttävän saman tapaista asua. Annan hänen
tietysti vastaan väittämättä pitää harhaluulonsa.
Kolmannen kerroksen kopeissa -- olen sen huomannut parturissa
käydessäni, sillä hänen työhuoneensa on mainitussa kerroksessa -- ovat
akkunat alempana, jota paitsi sieltä lyhemmän välimatkan takia on
muutenkin mukavampi pihalle tähystellä. Siksipä onkin Vuoksi ahkerasti
ikkunan ääressä havaintoja tekemässä. Niinpä hän taas eräänä päivänä
sähköttää minulle, että hän on kävelypaikalla keksinyt uuden
vihreätakin.
Siis jo kaksi sotavankia!
Mutta miksi heitä täällä säilytetään? Eikö sellaisissa tapauksissa
toimi kenttäoikeus ja tavallisesti ilman vitkasteluja? Vai käytetäänkö
heitä täällä todistajina meitä toisia vastaan?
Tämän tapaisia kysymyksiä liikkuu mielessäni ja joka kerta ikkunaan
kiivetessäni tunnen kammon sekaista jännitystä, että milloin sinne
ilmestyy joku läheinen tuttavani viheriässä univormussa. Jonkunlaisena
Damokleen miekkana heiluu meidän päällämme tämä viheriätakkisten
ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle.
Yhä uusia löytöjä tekee Vuoksi, kunnes tiedossamme on neljä
viheriätakkista. Kaikki ne ovat meille kummallekin tuntemattomia.
Sitten saamme tietoja, jotka hieman rauhottavat mieltämme. Eräänä
perjantai-iltana tiedottaa minulle Vuoksi:
-- Lähelläni täällä kolmannessa kerroksessa istuu ylioppilas H. Hän on
upseeri suomalaispataljoonassa ja on hänet vangittu kotimaassa
käydessään. Sain tilaisuuden äsken saunaretkellä vaihtaa moniaan sanan
hänen kanssaan. Hän piti aivan mahdottomana, että ne neljä olisivat
sotavankeina tänne joutuneet.
Tämä tieto on omiaan tuntuvasti keventämään sitä taakkaa, jonka
vihreätakkien Shpalernajaan ilmestyminen on hartioilleni laskenut.
Vaikeaksi arvoitukseksi jää meille tosin vielä kysymys siitä, millä
muulla tavoin, kuin sotavankeina, he sotilaspuvussa olisivat voineet
ryssän käsiin joutua. Ennen pitkää saamme kuitenkin vastauksen tuohon
meidän kannalta niin polttavaan kysymykseen.
Saamme tietää, että nuo neljä ovatkin kevytmielisiä ja luonteettomia
roistoja, jotka omasta alotteestaan ovat Riian rintaman yli karanneet
ryssän syliin sekä tehneet suunnattoman joukon ilmiantoja tovereitaan
ja muita kansalaisiaan vastaan. Mutta siitä lähemmin tuonnempana.
-- -- --
Jonkunlaisella jännityksellä odotamme keisari Nikolain riemujuhlaa,
jota vietetään hänen valtaistuimelle nousunsa viidentenäkolmatta
vuosipäivänä. Venäläisten vankien keskuudessa liikkuu huhuja, että sinä
päivänä annettaisiin jonkunlainen manifesti, johon muka sisältyisi
amnestia erinäisille valtiollisille vangeille. Me suomalaiset emme
kuitenkaan pane tähän huhuun kovin suuria toiveita, ollen vakuutettuja
siitä, että vapautuksemme täytyy tulla toiselta taholta.
Tsaarillinen anteliaisuus tänä suurena jubileumipäivänä supistuu
kuitenkin -- taskukellon kokoiseen nisupullaan, joka ylimääräisesti
jaetaan kaikille vangeille ja joka sekin on leivottu erikoisen
huonoista vehnäjauhoista.
Tämän merkkipäivän kuluessa naputan minä Vuokselle:
-- Eikö harvinaisuuden vuoksi ja juhlapäivän kunniaksi heitetä tittelit
pois?
Täten tulemme me lähemmin tuttaviksi, vaikka ulkomuodolta emme vielä
toisiamme tunnekaan. Tai oikeammin sanoen: Vuoksi tuntee minut, sillä
hän on useat kerrat nähnyt minut kävelypaikalla. Minun akkunastani on
siksi hankala tirkistellä alas pihan pohjalle, etten ole voinut tarkoin
erottaa Vuoksen kasvonpiirteitä.
Muutamana perjantaina näihin aikoihin tulee kylpemään mennessäni
pohjakerroksen käytävässä vastaani ryhdikäs ja reippaasti astuva nuori
herrasmies, sivellen kammalla kylvyn jäleltä kosteata tukkaansa.
-- Hyvää huomenta! -- tervehtii hän kohdalle tultua reippaasti.
-- Huomenta, huomenta! -- vastaan ällistyneenä, jääden itsekseni
arvailemaan kuka hän mahdollisesti oli ja päätyen lopuksi arveluun,
että se ei voinut olla kukaan muu kuin Vuoksi.
-- Tulitko sinä äsken saunatiellä minua vastaan? -- naputan heti
koppiin palattuani Vuokselle.
-- En, meidän kerros kylpee vasta illalla, -- kuuluu V:n vastaus.
Tuo nuori herrasmies on siis minulle aivan tuntematon henkilö, joka
luultavastikin ulkomuodosta arvasi minut suomalaiseksi ja sen vuoksi
tervehti minua omalla kielellämme. Vasta kuukautten päästä, vähää ennen
vallankumousta, saan kerran kävelyltä palatessani aivan sivumennen
tilaisuuden tulla tutuksi hänen kanssaan sekä tietää, että hän on
konttoristi G. Vaasasta.
Kuten jo sanoin, on Vuoksi ahkerasti akkunassaan havaintoja tekemässä.
Tuon tuostakin keksii hän kävelypaikalla suomalaisia, sähköttäen heti
aina havainnoistaan minulle.
-- Kävelemässä on tilanomistaja Massinen Uudeltamaalta, -- naputtaa hän
eräänä päivänä.
Kiipeän oitis akkunaan, palaten hetken kuluttua naputtamaan:
-- Sekö parrakas mies, jolla on nahkatakki päällään?
-- Se juuri, -- vahvistaa V.
Nousen jälleen ikkunaan. Pää pystyssä ja reippaasti kävelee siellä
herra Massinen savuja vedellen ja näyttää niin huolettomalta kuin
liikkuisi hän kotikartanonsa pihalla päivää paistatellen. Hänellä on
tuuhea musta parta, jonka hän nähtävästikin on antanut vankilassa
kasvaa ja joka saa hänet näyttämään tuntuvasti vanhemmalta kuin mitä
hän itse asiassa on. Edelleen saan Vuokselta kuulla, että heitä on
täällä kaksi veljestä. He ovat harvinaisen vilkkaita, iloisia,
reippaita ja neuvokkaita miehiä, jotka ennen pitkää tulevat
Shpalernajan yhteiskunnassa yleisesti tunnetuiksi. Mutta tästä kunnon
veljesparista enemmän tuonnempana.
Itsekin kiipeilen nykyään tuon tuostakin akkunaan havaintoja tekemään.
Näen kävelypaikalla joka kerta joitakin suomalaisia, vaikkakin minulle
ennestään tuntemattomia. Heidät voi helposti erottaa venäläisistä
paitsi kasvonpiirteistä myöskin paremman ryhdin ja yleensä
yksilöllisemmän olemuksen perusteella. Venäläisessä laumaihmisessä on
aina, hänen yksin oleskellessaan, jotakin avutonta ja hoippuvaa.
Olen kuukaudeksi tilannut "Ruskij Invalidin", joka ruokaluukun kautta
joka aamupäivä tulla pujahtaa koppiimme. Mutta se on suunnattoman kuiva
lehti, jonka joka ikisestä numerosta ottaa verrattomasti suurimman osan
ylennyksiä ja mitaleita saavuttaneiden upseerien luettelo. Ne täyttävät
usein kaksikin lehden sivua. Sotauutiset ovat kuivia, päämajassa
tunnettuun tapaan seulottuja. Emme sen vuoksi kuun loppuessa katso
ansaitsevan tilausta uudistaa.
Ne ovatkin aniharvat lehdet, joita vankilaan sallitaan tilata. Paitsi
mainittua kuuluu niihin "Hallituksen Sanansaattaja". Sen on Vuoksi
tilannut itselleen ja kun hän joka päivä selostaa sekä sotaa että
yleistä maailman politiikkaa koskevat uutiset meille naapureilleen,
niin suomalaisille kuin venäläisillekin, emme enää kaipaa omaa
sanomalehteä.
Tähän aikaan herättää vilkkainta mielenkiintoamme saksalaisten ripeä
eteneminen Romaniassa, samalla kuin se minulle persoonallisesti tuottaa
suurta tyydytystä, päivä päivältä lievitellen sitä harmillista närää,
jota Romanian liittyminen ympärysvaltoihin oli sydänlokeroihini
kerännyt.
Niinpä saapuu sitten sekin päivä, jolloin meille Vuoksen naputtelemana
saapuu sähkösanoma:
-- Saksalaiset ovat vallanneet Bukarestin.
Toverini on lämpöjohtotorven ääressä ottamassa vastaan sanomaa, jonka
V. naputtaa hänelle venäjäksi. Silmät loistavina tekee hän minulle
hätäisesti selkoa päivän suuresta uutisesta.
-- Uraa? -- yrittää hän sen jälkeen, mutta tuolla hänen
hurraa-huudollaan on kysyvä sävy. Hän tahtoo tietää, hyväksynkö minä
sellaista ilonilmausta, sillä sen jälkeen kun hän huononlaisella
menestyksellä koetti saada selkoa minun puoluekannastani, on häneen
juurtunut jonkunlainen epäluulo siitä, että minä olen hyvinkin
patrioottinen "valtakunnan mies".
Tällä kertaa annan minä täyden kannatuksen toverilleni ja niinpä
tapahtuu, että niiden liputusten, kellonsoittojen ja ilotulitusten
lisäksi, joita tapauksen johdosta ympäri keskusvaltoja varmaankin on
pantu toimeen, Shpalernajan vankikopissa N:o 219 kaksi tsaari Nikolain
alamaista kohotti innostuneen, vaikka oloihin katsoen tietysti varsin
hillityn hurraahuudon. -- -- --
Toverini on saanut haastekirjelmän ja oikeudenkäynti häntä vastaan on
alkanut.
Hän saapi nyt kerran viikossa käydä sotaoikeudessa, jonka istuntopaikka
on kaukana Moikka-kadun varrella. Suuressa, suljetussa automobilissä
vahvan sotilasvartioston saattamina viedään sinne ne vangit, joiden
asia kulloinkin on esillä oikeudessa. Milloin automobili ei ole
joutilaana, saavat he vartioston keskellä jalkaisin marssia pitkin
Pietarin katuja, mikä ei suinkaan ole vastenmielistä sisäänsuljetuille
vangeille.
Noina oikeuspäivinä tuodaan toverilleni päivällinen jo kahdeksan
tienoissa aamulla, sillä oikeuspaikassa viipyy hän koko päivän, palaten
tavallisesti vasta iltateen jälkeen. Kun hän on lähtövalmis, tutkii
vartia ennen matkaan lähtöä tarkkaan hänen taskunsa sekä koplottelee
vaatteet ympäri ruumiin, ettei jossakin vain ole kätkössä kirjelappua
tai muuta luvatonta. Ei edes paperossia saa ottaa näille matkoille.
Mutta siitä huolimatta saa toverini joka kerta varatuksi itselleen
kourallisen savukkeita. Hän on takkinsa risaantuneesta vuorista
valmistanut pienen pussosen, minkä hän paperosseilla täytettyään
kiinnittää palttoonsa vuorin alle hartiain kohdalle. Yhteisvoimin
sijoitamme sen huolellisesti lapaluiden väliin, minkä lisäksi minä
tavallisesti suoritan koekoplottelun. Kertaakaan ei vartia keksi kätköä
ja niin saa toverini aina varatuksi itselleen tupakat pitkän
oikeuspäivän kuluksi.
Aina oikeuteen mennessään ottaa toverini mukaansa minun taskupeilini,
tuollaisen pyöreän, kiinni suljettavan vehkeen, joita kulkukauppiaat
myövät viidellätoista pennillä kappaleen. Peilinkannen sisäpuolelle
olen joskus täällä Shpalernajassa kirjottanut nimeni.
Kerran oikeudesta palatessaan kertoo toverini, että menomatkalla pyysi
eräs autossa hänen rinnallaan istuva herrasmies peiliä lainaksi,
saadakseen hieman tukkaansa sukia. Saatuaan peilin ja huomattuaan sen
kannessa nimeni, oli hän ällistyneenä kääntynyt toverini puoleen ja
kysynyt tuon nimen alkuperää, jolloin toveri oli selittänyt minun
olevan Shpalernajassa sekä istuvan samassa kopissa hänen kanssaan.
-- On finskij pisatelj, -- oli toverini lopettanut.
-- Kyllä tiedän, sillä olen itsekin suomalainen ja olen lukenut hänen
teoksiaan, oli herrasmies vastannut sekä käskenyt tuoda minulle
terveisiä.
-- Mutta mikä hänen nimensä on, sanoiko hän sitä? -- ehätän minä
äärimmäisen uteliaisuuden vallassa.
Kyllä hän oli sanonut nimensä, mutta toverini on mahdoton sitä muistaa.
Hän pinnistää kyllä muistiaan ja sopertaa jotakin, mutta siitä syntyy
suomalaiseksi nimeksi aivan mahdoton äänneyhtymä.
Miltei joka kerta tapaa hän oikeuspaikassa jonkun suomalaisen, mutta
heidän nimiään en saa tietooni. Kerran tuo hän kenkäänsä piilotettuna
pienen "sapiskan", jossa siistillä käsialalla on kirjotettuna vain
sanat: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa". Nimeään ei kirjottaja
varovaisuuden vuoksi ole pannut alle.
Vasta vallankumouksen päivinä tulen tuntemaan nuo sotaoikeudessa
kulkeneet kansalaiseni. He ovat kaikki nuoria ylioppilasmiehiä,
luvultaan puolikymmentä.
Nyt oikeudenkäynnin alettua saa toverini joka lauantai tavata vaimoaan.
Kohtaus kestää neljännestunnin ja keskustelu käy kahden metrin päässä
toisistaan olevan rautalankaverkon läpi. Samalla saa toverini vaimonsa
tuomat "peredatshat", tuomiset. Tyytyväisenä, syli täynnä kaikenlaisia
herkkuja: vehnäleipää, savustettua silliä, makkaraa, sokeria, kurkkuja,
sitruunaa, palaa toverini aina "svidanielta".
Täten muodostuvat lauantaihetket meille erikoisiksi juhlahetkiksi. Sen
saa aikaan, paitsi toverini tuomisten aiheuttama ylimääräinen
herkuttelu, vielä enemmän hänen vaimoltaan kuulemansa uutiset, jotka
syksyn mittaan käyvät yhä enemmän vallankumouspitoisiksi.
Kohta päivällislevolta noustua alamme jännityksellä odottaa, tullaanko
toveriani hakemaan svidanielle. Kun ovi sitten vihdoinkin aukeaa ja
vartia virkkaa tuon vapauttavan sanan: "svidanie", lähtee toverini
liikkeelle kuin pyssyn suusta.
Sillä aikaa kasvaa minun jännitykseni hetki hetkeltä. Ajan kuluksi
naputtelen Vuokselle ja hra S:lle, että toverini on vaimoaan tapaamassa
ja että niin ollen saadaan kohta uutisia. Siten leviää sama odotuksen
jännitys toisiinkin koppeihin..
Pitkäksi venyy parinkymmenen minuutin odotus, ja kun toverini
vihdoinkin ilmestyy ovelle, lävistän minä hänet oitis katseellani.
Hänen silmistään ja kasvonilmeistään näen heti, onko hänellä hyviä vai
huonoja uutisia. Ja kun vartia on jättänyt meidät kahden, viskaa hän
tuomiset vuoteeseen ja alkaa kertoa kuulumisia. Toisinaan niitä ei ole
laisinkaan -- ei edes senkään arvoisia kuin oli Rasputinin murha -- ja
silloin me huomattavasti nolostuneina alamme maistella tuomisia.
Naapuri Sobolev saa myöskin silloin tällöin puhutella vaimoaan. Kerran
palaa hän suurilla uutisilla lastattuna omalta svidanieltaan ja ryhtyy
heti koppiin palattuaan jakamaan runsaudestaan meillekin.
-- Moskovassa on puhjennut suuria lakkoja ja Pietarin odotetaan
piammiten yhtyvän samaan liikkeeseen.
Siinä Sobolevin uutinen, joka saa toverini silmät loistamaan ja joka on
omiaan ajamaan meidän kummankin päät muurahaisia täyteen. Vallankumous
kaikkine mahdollisuuksineen on äkkiä siirtynyt näköpiiriimme ja
"revaljutsija" on sana, jota tästä puolin kopissamme runsaimmin
viljellään.
Kun toverini muutama päivä tämän jälkeen palaa oikeudesta, on hän
oikeassa vallankumoushumalassa. Lakkoliike on levinnyt jo Pietariinkin,
jossa muun muassa suuret Putilovin tehtaat ovat liittyneet lakkoon.
Kaduilla liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja, jotka vaativat: "hljep
i mir" -- leipää ja rauhaa.
Palavin silmin hyräilee toverini sinä iltana internatsionalea, minun
tyynesti haastellessa Vuoksen kanssa Venäjän vallankumouksen
mahdollisuuksista.
Parin päivän kuluttua saa toverini taas tavata vaimoaan.
Kärsimättömämmin kuin koskaan ennen odotamme tätä svidanieta,
saadaksemme kuulla, mihin suuntaan tapaukset Pietarissa ovat
kehittyneet.
Kohta kun toverini, sylissään tavalliset tuomiset, astuu koppiin,
huomaan hänen mielensä olevan tulvillaan asioita. Hänen silmissään
palaa omituinen tuli, sieramet ovat laajentuneet ja hengitys on
kiihkeätä.
-- Tavarishtsh! -- huudahtaa hän omituisen syvällä, mielenliikutuksesta
vavahtelevalla äänellä ja alkaa sitten katkonaisin lausein kertoa: --
Melkein kaikki tehtaat seisovat -- Viipurin kaupunginosassa sotilaat
kieltäytyneet ampumasta lakkolaisia ja haavottaneet omaa everstiään.
Yksitoista poliisia ja yksi upseeri on katutaistelussa surmattu.
Odotetaan suurta vallankumousta.
Paitsi toverini vaimoa, on svidaniella ollut myöskin hänen veljensä,
jalkaväen sotilas. Tämä on vakuuttanut, että sotilaat eivät rupea
ampumaan kansaa ja että "revaljutsionnyj duch" -- vallankumouksellinen
henki, on vallannut koko armeijan.
Kun toverini toistaa nuo sanat "revaljutsionnyj duch" on kuin näkisin
edessäni ilmielävänä vallankumouksen hengen.
Sinä iltana näkee vartia, tähystäessään tirkistyslasin läpi
Shpalernajan koppiin N:o 219, kaksi haltioitunutta oliota, jotka
vastapäätä pienen pöydän ääressä istuen tyhjentävät kupin toisensa
jälkeen väkevää teetä ja sitä tehdessään juttelevat loistavin silmin ja
vilkkain elein. Ja samantapainen näky kohtaa häntä varmaan useissa
muissakin kopeissa, sillä luonnollisesti olemme sekä sähköttäen että
telefonoiden levittäneet suuria uutisiamme ympäri naapuristoamme, mistä
ne samojen keinojen välityksellä aallon tavoin leviävät joka suunnalle
avaraa vankilaa, herättäen toivoa masentuneissa mielissä ja sytyttäen
loistoa synkkiin katseisiin.
Yhtä korkeana säilyy juhlamielemme seuraavana päivänäkin. Elämme
kokonaan vallankumouksen merkeissä. Toverini puhuu barrikaadeista ja
katutaisteluista ja väliin on hän tempaavinaan käteensä suuren punaisen
lipun, jota muka edessään kantaen kävelee silmät leimuten edestakaisin
ja laulaa internatsionalea tai muita vallankumouksellisia lauluja,
joissa puhutaan barrikaadeista, sortajista, verestä ja vapaudesta.
Lopulta olen itsekin näkevinäni tuon valtavan punaisen lipun,
vallankumouksen huuma tempaa minut hetkeksi mukaansa ja minä astelen,
tosin vain hitaana Sancho Panzana, toverini kintereillä ja koetan
hyräillä samoja lauluja -- kunnes istahdan tutulle rautalevylleni ja
hymysuin seuraan toverini elehtimistä. Käsitän siinä niin elävästi,
mikä valtava, hypnoottinen vaikutus punaisella vallankumouksen lipulla
on vaistojensa varassa eläviin suuriin joukkoihin.
Että uutiset ovat mielialaa kohottaen levinneet ympäri vankilaa, sen
huomaamme hyvin kävelyretkillä käydessämme. Valtiollisten vankien
kasvoilla kuvastuu vasta virinnyt toivo ja eräskin meitä kapeissa
portaissa vastaan tuleva nuori herrasmies ei malta, vartian
läheisyydestä piittaamatta, olla lausumatta:
-- Uutisia tietävät.
Ja sitä sanoessaan loistavat hänen silmänsä niin paljon sanovasti.
Mutta seuraavien päivien kuluessa alkaa mielialamme laskeutua. Saapuu
tietoja, että lakkoliike on asettumassa ja että erikoisrauhasta, josta
myöskin on ollut huhuja liikkeessä, ei ole toiveitakaan.
Tulee sitten jälleen lauantai ja toverini palaa svidanielta masentunein
kasvonilmein: lakko on päättynyt ja kaikki tehtaat ovat jälleen
käynnissä!
Mutta pieni lohduttava peräkaneetti toverini uutisilla sentään on:
työväen piireissä kuulutaan vallankumousta pidettävän välttämättömänä
ja joulun jälkeen, duuman kokoontuessa, kuuluvat he aikovan yrittää
uudelleen.
Onhan sitä siinäkin, mihin takertua kiinni. Ja me takerrumme siihen
kynsin hampain.
-- Skora budjet revaljutsija -- kohta tulee vallankumous, -- on lause,
jota me tästä puolin vuorotellen toistamme pitkin päivää ja koetamme
sillä pitää mielialaamme vireillä. Tosin tuo lause ennen pitkää
tylsistyy ja menettää kaiken voimansa, mutta siitä huolimatta kuullaan
kopissamme tavan takaa, milloin teennäisen innostuneena huudahduksena
milloin taas kuivana murahduksena:
-- Skora budjet revaljutsija!