Olen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin
säkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä
omaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan
ulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja
hiljaisuus ympärilläni on ehdoton.
Olen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja
vaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän
vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten
pyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.
Tämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta
iltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain
edeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä
periseinään.
Mutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini,
käsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän
viltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun
kuitata hänen tuomisensa.
Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.
Kun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo
viltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua
varten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni
olen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka
kuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.
Olen päässyt pahimmista epäilyksistäni ja tiedän, että kaikkea
yhteyttäni ulkomaailman kanssa ei sentään ole katkaistu.
Viltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, että levolle laittautuessani
voin kietoutua siihen kuin säkkiin. Inhottavasta vankilan viltistä
päästyä tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan
ystäväni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, kääriytyessäni ensi
kerran tuohon mukavaan peitteeseen.
Mutta minnekähän tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun hän
kerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei hän samalla olisi
niitä toisiakin tavaroita lähettänyt? Ja tietysti hän on lähettänytkin,
mutta -- ja taas alkaa mieltäni kaivella epäilys vartiain
epärehellisyydestä.
Jonkun päivän kuluttua ojentaa vartia minulle, kävelemästä palatessani,
monilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.
Kirje! Heureka!
Se on vaimoltani, jossa hän ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sekä
kertoo tavallisista kotikuulumisista.
Tämän jälkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja
voittamattoman vaikeakulkuisesta etäisyydestä yhtäkkiä piirtynyt
ihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja ystäville sekä saada
heiltä vastauksia. Tosinhan kirjeeni lähetyksestä vastauksen
saapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta -- huonomminkin voisi
olla. -- -- --
Joka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niistä kaksi venäläistä
ja yhden suomalaisen. Tällä kertaa minulla on Maila Talvion "Elämän
leikki".
Luen siitä ulkomaanmatkakuvausta nimeltä "Maailman mahti" ja mitä
suurimmassa määrin kiinnittävät huomiotani seuraavat kappaleet, joissa
kuvataan matkaa Venäjän ja Saksan välisen rajan yli:
"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli
Wierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien välillä. Jos te tahdotte tietää,
mikä on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siitä, että
Jumala yhä jatkaa luomistyötä ihmisen kautta, niin menkää tälle rajalle
ja katsokaa.
"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia läpi nukkuvien sydänmaiden.
Ihmiskäsi on koskenut metsiin vain hävittääkseen niitä. Se on niitä
kaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat rytöinä
hävityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli päästetty
karja, joka töintuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja
takkuinen, vaan lika riippui pitkin kylkiä kalisten kuin kahleet, eikä
varmaankaan lähtisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut
talven pimeässä navetassa, liassa ja nälässä. Lapset, pitkät
pajunvarvut käsissä, olivat kaitsemassa lehmiä. Mitä surullisia lapsia!
Ne kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mitä surullisia
viljamaita: tilkku siellä, toinen täällä, tehtyjä ilman järkeä ja
järjestystä. Ihmisen käsi oli päällimmiten raapinut maanpintaa,
ojittamatta ja järjestelemättä. Vakojen epätäsmällisyys jo näytti, että
kyntäjä ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, että työ oli
ollut hänelle pakko ja piina. Oli kiireinen kevätaika, leivo lauloi ja
lehdet puhkesivat, mutta ihmistä ei näkynyt vainioilla. Missä hän
viipyi? Asemilla oli paljon ihmisiä. Juna seisoi huolettomana ja
ihmiset töllistelivät sitä yhtä huolettomina. He olivat veltot,
humalaiset ja tirhusilmäiset. Likaiset turkit riippuivat heidän
hartioillaan ja risaisen paidan alta näkyi päivettynyt rinta.
Asemahuoneiden edustalla värjötti raskaiden, nelipyöräisten vankkurien
edessä kiusatuita hevosia, selkä kuopalla, kylkiluut näkyvissä, toinen
silmä usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat
paremmin pääskysenpesiä kuin ihmiskoteja. Kevät koristeli lempeällä
kädellä metsiä ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimpäänkin
ikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sillä
ihminen ei ottanut sitä vastaan, ei tarttunut siihen kiinni,
käyttääkseen sitä hyväkseen. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja
nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää,
täydessä järjettömyydessä.
"Tuli raja -- joki, joka ei ollut sylenkään levyinen -- ja maa, karja,
ihminen muuttui kuin ihmeen kautta. Älkää sanoko minulle, että ehkä
maanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei -- ihme
täällä ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu vähitellen, kilometrien tai
penikulmien kestäessä. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Rajan toisella
puolen on erämaa, toisella loputon kasvitarha.
"Juna kiitää viljamaiden halki. Lakeudella, jonka järjestystä eivät
keskeytä mitkään notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat
upotetut kätköön maan poveen, lepäävät kukoistavat kylät ja kaupungit
kuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja käytetty ihmisen
hyväksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat
syviä, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja väkevänä. Itsetietoinen
ihminen ohjasi eläinten askelia. Kun tuli metsää, oli sekin istutettua:
puut seisoivat rivissä, joka puu tiesi missä sen tuli seisoa, mikä sen
oikeus oli ja mikä sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua
kuin puistossa. Ihmiskäsi oli raivannut pois joka oksan, joka kannon,
ja käyttänyt sen hyväkseen. Asumusten ympärillä oli kukkamaita ja
kasvitarhoja. Viertotiet kulkivat sileinä ja lujina kuin sillat läpi
viljelysten. Niillä ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt
suoriksi kuin viivottimella. Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivillä
merkinnyt tienvarret, jotta hän pimeässä näkisi kulkea. Eikä
piennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli
istutettu hedelmäpuita. Kuinka hedelmät säilyvät? kysyy suomalainen.
Säilyvät vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata nämä
kirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja täytyypä
myöntää, että ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydestä.
Viljelys täällä ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkasärkkä, joka ei
ole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehkä vanhaa
merenpohjaa ja hiekka tahtoo yhä säilyttää vapautensa. Mutta ihminenpä
on päättänyt tehdä maan itsellensä alamaiseksi eikä siedä hedelmättömiä
hiekkanummia. Siinä käydään sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt
eräänlaisen heinän, n.k. rantakauran, jolla hän aikoo sitoa
uppiniskaisen hiekan. Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi,
vuodesta vuoteen tuo se enemmän multaa ja juuria hiekkasärkälle ja
ihminen tietää, että hän kerran voittaa, jollei vuoden eikä kahden,
niin vuosikymmenen ja vuosisadan perästä. -- Ihminen oli kuumeisessa
työssä loppumattomilla vainioillaan. Hänen työtoverinsa, eläimet,
vetivät voimakkaina ja tyyninä hänen edessään. Hän sälytti niiden
vedettäväksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat
jännitetyin jäsenin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiiltävät ja suuret
kuin norsut. Pitkissä riveissä nähtiin koko perhe, isä, äiti, lapset,
vainiolla. Tärkeinä ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi
raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä,
jotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha."
Pitemmälle en kaipaa täksi päivää lukemista, ajatukseni ovat
ponnahtaneet liikkeelle, minä painan kirjan kiinni ja ympäristöni
unohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.
Totisesti, olipa siinä havainnollisesti ja elävästi, parin
maisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla
Saksan ja Venäjän kansat elävät! Erotus jyrkkä kuin yöllä ja päivällä.
Juuri sellaiseksi olen itsekin sen aina käsittänyt.
Ja kuitenkin kehuu Venäjä käyvänsä sotaa -- sivistyksen puolesta
raakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa väitettä sekä
samalla röyhkeämpää tosiasiain vääristelyä! Mutta siinä ovat
ympärysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet
oikeita mestareita. Ja näitä kerskumisia sekä tosiasiain vääristelyjä
ovat meidänkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti syöttäneet
lukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa väkisinkin ja usein on minunkin
mieleeni hiipinyt epäilys, tokko Saksa sittekään jaksaa loppuun saakka
vastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.
Mutta täällä eivät näköalojani häiritse puolueelliset ja idioottiset
sanomalehtikirjotukset. Jälleen on kaikki selvänä edessäni kuin
kartalla: turhaan ponnistat sinä, raakalais-Venäjä, voimiasi, turhaan
ärsytät liittolaisia sinä kauppakateellinen, ulkokullattu Englanti,
sammuttamatta jää kostonjanosi, sinä rappeutuva, demokraattisen
keinottelijaklikin johtama Ranska, ja sinä luihu, valapattoinen Italia
et ole löytävä tyydytystä saaliinhimollesi. Niin totta kuin maailmaa
hallitsevat järjelliset, tarkoitusperäiset prinsiipit, niin totta on
miehuutensa puolipäivään kohonnut Saksa voitollisesti torjuva ne
hyökkäykset, joita te teette sitä vastaan miltei kaikista ihmisroduista
ja väreistä kootuin sotajoukoin, valhein, vääristelyin ja parjauksin...
"Lieb Vaterland, magst ruhig sein", kuulen minä laulun kaikuvan ja näen
hengessäni taajain germaanilaislegionain, rivit suorina ja kypärit
auringossa välkkyen, Caesarinsa johtamina marssivan itään ja länteen.
Ja noiden legionain joukossa on saanut sijansa pienoinen joukko
Hyperborean poikia -- poikia, jotka sydämensä ääntä totellen ovat
lähteneet maailman suurille taistelutantereille, ollakseen mukana
ruhjomassa niitä barbarian kahleita, jotka heidän isänmaataan
kuristavat.
Ilo ja ylpeys täyttävät rintani.
"Eteenpäin, krenatöörit!" kuulen minä Caesarin äänen ja olen varma,
että liittoutuneiden vihollisten vastarinta tulee murtumaan. Niin,
luhistumaan tulevat pian nämäkin muurit ja siitä tietoisena jaksan minä
kestää, jaksan innostua ja iloita täällä lian, russakkain, mahorkan ja
tökötin hajun keskellä.
Eläkööt keisari Wilhelm ja Hindenburg! huudan minä sydämessäni ja näen
niin elävästi sen uuden ajan jakson, joka veren ja tulen keskeltä
sukeutuu sorretulle isänmaalleni ja koko maailmalle.