On lauantaipäivä ja mieleeni kohoaa aito maalainen lauantai-idylli
savuavine saunoineen. Päästäkseni sen synnyttämästä apeamielisyydestä
suuntaan huomioni muualle ja alan siivota koppiani.
Ensin kostutetulla rievulla tomut pöydältä, hyllyltä,
akkunankynnykseltä ja seiniltä niin korkealle kuin ulotun. Sitten tulee
lattian vuoro. Mutta riepuni on liian pieni lattian luutuamiseksi. No,
koetanpa siis tulla toimeen niiniluudalla. Kostutan sen siis hyväksi
kranan alla ja pirskutan lisäksi vettä ympäri lattian. Sitten rupean
hankaamaan.
Mutta sitä tehdessäni teen piankin odottamattoman havainnon. Lattialla
on likaa kerroksittain. Kosteus on möyhentänyt sen, niin että se
muodostaa luokoja luudan eteen, lähtemättä silti irti lattiasta.
Minun täytyy keskeyttää työni, sillä pehmoisella niiniluudalla tässä ei
valkene mitään. Pitäisi olla vähintäänkin tasakärkinen rautalapio,
jolla kaapisi lian irti, sekä sitten muutamia ämpärillisiä kuumaa vettä
ynnä puolikymmentä litraa lysoolia. Mutta mistäs otti ne hyvyydet.
Eihän toki Venäjällä ryhdytä sellaisiin ponnistuksiin niin vähäpätöisen
asian kuin puhtauden takia. Riittäähän ihmisille toki limppukin!
Suursiivouksen yritykselläni olen saanut vain sen aikaan, että
möyhentynyt lika askelteni alla litisee kuin savista kylän tietä
kävellessä sekä juuttuu paksuina tieroina kengänkorkoihin. Uh, kuinka
se inhottaa ja suututtaa!
Kopissa ei ole nähtävästikään ikipäivinä suoritettu suursiivousta. Ei
edes tarkastusten edellä. Tarkastaja kiinnittää tietysti huomionsa vain
siihen, ovatko salvat ja ristikot kunnossa ja vangin tallella pysyminen
taattu. Toisaalta on kyllä hiukan uudenaikaisuuttakin päässyt
pujahtamaan vankilan muurien sisälle, sillä onhan täällä lainakirjasto.
Mutta puhtaus, sehän ei kuulu venäläisen elämän sisältöön.
On kuvaavaa, että rangaistusvangit hankaavat jalkaan kiinnitetyillä
rasuilla joka aamu käytävän lattian, mutta kopeista, jotka ovat tärkein
osa vankilaa, niissä kun elää ihmisiä ympäri vuorokauden, ei piitata
siinä suhteessa mitään. Mutta niiden seinät ja lattiat eivät ole niin
näkösällä kuin käytävän. Niinhän sivistyneenä esiintyvällä
venäläiselläkin saattaa kiiltävän ja parfymeeratun pinnan alta löytyä
likaiset alusvaatteet. Kuinka usein sen saakaan todeta, että
europpalaisuus ei ole venäläiseen elämään päässyt pintaa syvemmälle
tunkeutumaan.
Kun sanon, ettei kopissani ole ikinä suoritettu suursiivousta, teen
siinä hiukan vääryyttä. Täällä on kuin onkin joskus aikojen aamuna
suoritettu sellainen. Nähtävästi on lattialle holvattu ämpärittäin
vettä ja sitten hartiavoimin hangattu luutatyngällä, sillä lokaa on
räiskynyt seinille lähes metrin korkeudelta. Sitä ei ole viitsitty
viruttaa pois, vaan se on saanut kuivaa siihen paikoilleen,
nähtävästikin merkiksi ja lohdutukseksi jälkeen tulevaisille, että on
tätä sentään joskus siivottu.
Näin ollen on viisain menettely antaa lian ja pölyn uusina kerroksina
kaikessa rauhassa painua lattiaan sekä koettaa pysytellä tietämättömänä
koko asiaan nähden. Niinhän nähtävästi tekevät vartiat ja päällystökin,
jos he yleensä lainkaan siitä asiasta piittaavat. Istun siis pöydän
ääressä ja odotellen lattian kuivumista muistelen koppiani Oulun
lääninvankilassa kuin kadotettua paratiisia. Sinne tuli kahdesti
viikossa rangaistusvanki, mukanaan harja, ämpäri kuumaa vettä sekä
lysoolia, pyyhkien ja hangaten huonekalut ja lattian, niin ettei
pölyhiukkasta näkynyt missään. -- -- --
Russakka!
Sen tuntosarvet pistävät eräänä päivänä näkyviin oven raosta.
Todettuaan että kopissa on asukas, palaa se takaisin, arvatenkin
jättämään kertomusta sille joukkokunnalle, jonka etulähettinä ja
vakoilijana se on lähtenyt liikkeelle. Asukkaalla varustettu koppi
tietää, että siellä on myöskin limppua, sokeria ja kaikenlaisia
ruuantähteitä ja että sinne kannattaa siis perustaa siirtokunta. Eikä
aikaakaan, kun seinälle hyllyn lähettyville ilmestyy ruskeakaapuinen
sarviniekka. Pyydystäessäni sitä parhaillaan kiinni näen toisen
vilahtavan pöydällä, missä se vikkelästi kätkeytyy astiain suojaan.
Niitä on siis jo ilmestynyt koppiini useampia, ties mitä teitä
kulkeneina.
Vuorokauden kuluttua ne ovat jo kuin kotonaan. Niitä vilisee kaikilla
seinillä, enimmän kuitenkin hyllyn ja pöydän tienoilla.
Minulle tuottaa aluksi huvia seurailla tuollaisen pitkämekkoisen
lurjuksen retkeilyä seinällä, kuinka se herkkiä tuntosarviaan
liikutellen kulkee päämääräänsä, jossa tavallisesti on joko
leivänmurene tai muuta syötäväksi kelpaavaa.
Kaikki ensiksi tulleet ovat noita tavallisia punaisen ruskeita,
jommoisia venäläisten maahan tuomina silloin tällöin Suomessakin tapaa.
Mutta eräänä päivänä ällistyn kelpolailla, keksiessäni seinällä pöydän
yläpuolella ihan lumivalkoisen russakan. Aluksi päättelen, että se on
tämän kunnianarvoisan siirtokunnan ikäpresidentti, mutta pian saan
aihetta otaksua, että valkoiset russakat muodostavat oman erikoisen
rotunsa. Niitä ilmestyy kammiooni useampia ja eräänä päivänä tapaan
sellaisen, tietysti hengetönnä, soppa-annoksestani.
Seuraava keksintöni on pikimusta, luteen kokoinen ja tavattoman vikkelä
russakkalaji, jota on hyvin työläs saada kiinni. Ja sitten:
kaikenlaisia värivivahduksia lumivalkoisen ja pikimustan välillä.
Samoin eri suuruuksia pienestä pikimustasta lähtien suuriin, hitaasti
liikehtiviin ja limaisiin hirviöihin saakka.
Ne lisääntyvät, etupäässä kai sisäänmuuttojen kautta, tavattoman
nopeasti ja muuttuvat suoranaiseksi maanvaivaksi, sillä ruokia ja
ruoka-astioita on niiltä miltei mahdoton suojata. Niiden tutkiminen ja
lajittelu ei tuota minulle enää mitään mielenkiintoa, minkä vuoksi
julistan niille säälimättömän sodan. Kun kaljuseinäisessä kopissa ei
ole minkäänlaisia rakoja, mihin ne voisivat piilottua, pääsen minä
verrattain pian aseman herraksi. Loput pakenevat kauhuissaan
ovenrakojen ja ilma-aukkojen kautta.
Mutta ei ole mikään mieluinen asia ottaa hengiltä tuollainen suuremman
lajin ruskeamekko. Kun viskaa sellaista otusta tulitikkulaatikolla,
räiskähtää sieltä kylmä lima vasten silmiä, ellet arvaa asettua
tarpeeksi pitkän välimatkan päähän.
Tällaista yleistä russakkajahtia seuraa parin tai kolmen päivän rauha.
Mutta sitten alkavat oven raossa viplotella uusien vakoilijain
tuntosarvet ja pian vilisee niitä jälleen kaikilla seinillä. Alakerran
käytävässä olevat valtaiset jauhosäkkipinot tarjoavat niille mukavia
sekä ruoka- että piilopaikkoja ja sieltäkäsin lähettelevät ne
siirtokuntia ympäri vankilaa. Taistelu niitä vastaan pysyvän rauhan
saavuttamiseksi on aivan toivotonta.
Toisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä
seuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin
kiinteästi toisiinsa. Kun teekeittiönkin sanotaan olevan kiinalaista
alkuperää, (toisinnon mukaan taas ainoa kone, jonka venäläinen on
keksinyt), jääpi jälelle ainoastaan russakka, joka on puhtaasti
venäläinen ilmiö. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä
ja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen
helsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä,
että samassa talossa asuu venäläinen perhe. Tai päinvastoin, jos
suomalaiseen kaupunkitaloon asettuu venäläinen perhe, olkoon kuinka
hienoa herrasväkeä tahansa, ilmestyy kohta näyttämölle myöskin
russakka.
Kuinka se muuan juttu nyt olikaan? Eräällä helsinkiläisellä
herrasväellä oli kutsut. Vierasten istuessa illallispöydässä ilmestyi
siihen kaikkein nähtäville russakka. Skandaali olisi ollut valmis,
ellei talon isäntä olisi pelastanut piinallista tilannetta
rauhallisesti ilmaisemalla, että samassa porraskäytävässä asuu
venäläinen herrasväki.
Täytyyhän näin ollen russakalla ja venäläisellä olla joku kiinteä
psykologinen yhteys. Ja eikö tuossa pehmoisessa laumaoliossa,
joka tunkee kaikkialle ja miltei huomaamatta valtaa itselleen
alueita, samalla kuin sen voima perustuu paljouteen ja suureen
sikiäväisyyteen, eikö siinä ole paljon, mikä muistuttaa venäläisistä
kansallisominaisuuksista?
Näihin russakkoloogisiin mietteisiin syventyessäni muistuu elävänä
mieleeni eräs pikku tapaus menneiltä päiviltä. Istun kesäisenä iltana
erään toverini kanssa Oopriksen terrassilla Helsingissä. Musiikkia
kuunnellessamme kiinnittää huomiotamme venäläinen pappi, joka kävelee
alhaalla ja heittelee halukkaita silmäyksiä ylös terrassille. Avarassa
ruskeanvärisessä kauhtanassaan muistuttaa hän pehmeine liikkeineen
hyvin suuresti russakkaa, joka tuntosarviaan liikutellen pyrkii jotakin
vissiä päämäärää kohti. Ja eipäs aikaakaan, kun pappi ilmestyy
terrassille, tilaa itselleen tuutingin, maiskuttaa kieltään ja pehmeitä
käsiään hieroen kotiutuu siinä tuokiossa meidän maailman lasten
piiriin.
Kun vartia eräänä päivänä avaa oven, että minä saan työntää rikat
käytävän puolelle, lähtee luudan alta juosta vilistämään russakka.
-- Aa, prusak! -- naurahtaa vartia ja käypi sitten selittämään, että se
on myöskin ranskaksi "prusak" ja samoin miltei kaikilla maailman
kielillä.
Niin, niin, onhan siinä syytä ylpeillä, sillä onhan russakka jotakin,
mitä venäläiset voivat pitää aito omanaan. -- -- --
Minua alkaa yhä pahemmin vaivata nälkä.
Mukanani tulleet keksit ovat jo aikoja loppuneet, joten minä
aamiaiseksi ja illalliseksi saan nauttia silkkaa teetä. Limppu ei
siltään maistu. Milloin illalliseksi tarjotaan tattariryynivelliä,
jätän sen aamuksi, jolloin se hyytyy puuromaiseksi aineeksi. Puolittain
väkisin syön sitä sitten aamuteen ohella pari lusikallista, tyhjentäen
loput W.C:hen.
Pari kertaa viikossa tarjotaan illalliseksi eriskummallista sotkua,
joka kaikesta päättäen on aito venäläistä kansallisruokaa. Se on
valmistettu kaljasta, hapankaalista ja perunanlohkoista. Sitä tarjotaan
kylmänä ja sekaan on sipullettu runsaasti raakaa sipulia. Keitoksen
haju on sietämätön ja nenääni pidellen kiidätän astian suorinta tietä
W.C:hen. Tuo haju on niin voimakas, että se moninkertaisen huuhtelun
jäleltäkin tuntuu astiassa vielä seuraavana päivänä. Se suorastaan
hypnotisoi minut, niin että joka kerta kun saan sitä illalliseksi,
täytyy minun lähentää nenääni astiaan ja tunnustella, onko haju pysynyt
ennallaan.
Kerran koetan onkia siinä uiskentelevat perunanlohkot erilleen,
syödäkseni ne sitten leivän ja suolan kanssa. Mutta kun ne ovat
hetkisen olleet valumassa ja minä vesi kielellä lähenen niitä aikeissa
tyydyttää nälkääni, ammahtaa niistä niin intensiivisenä vastaani tuo
tuttu haju, että se yhdellä iskulla kuolettaa ruokahaluni.
Ainoaksi ateriaksi jää näin ollen päivällinen.
Siinä vaihtelevat kaksipäiväisissä vuoroissa herne-, kala- ja
hapankaalisoppa, minkä viimemainitun joukossa on myöskin jonkinlaista
kalan moskaa ja mikä on maultaan tavattoman kirpeää. Sunnuntaisin
tarjotaan aina makaroonisoppaa, jonka seasta saattaa toisinaan löytää
pari sormenpään kokoista lihapalaakin. Kalasoppa on useimmiten keitetty
silakoista ja perunoista ja ajan oloon käy se yhä ohuemmaksi, niin että
se lopulta tulee jotakuinkin lähelle sitä määrittelyä, minkä eräs
toverini siitä antoi: lämmintä vettä, jonka pohjalla makaa pari perunaa
ja pinnalla uiskentelee yhtä monta kalan moukkua.
Toisena ruokalajina on joka päivä tuota ennen mainittua tattaripuuroa.
Kun ylös on noustava kello kuudelta ja päivällinen tarjotaan
kahdentoista aikaan, ehtii siinä tulla hiukaava nälkä. Niinpä syönkin
tavallisesti tuon vaatimattoman päivällisen viimeiseen tippaan,
antamatta aina senkään seikan itseäni häiritä, että sopassa sattuu
russakka uiskentelemaan. Mutta illan tullen alkaa nälkä jälleen herätä.
Pieni kipene limpun sydäntä teen ohella tukahuttaa sen tunniksi tai
pariksi, mutta sitten käy se sitä kiihkeämmäksi. Ärtynyt mielikuvitus
loihtii esille kaikenlaisia ruokalajeja. Aluksi esiintyy vain
vaatimattomia voileipiä, kuoriperunoita, silliä... Mutta kun olen
saanut ne parhaiksi mielestäni karkotetuksi, ilmestyy jo toisaalta
savustettua kinkkua, lohta, pihviä... Harmistuneena kääntelehdin
vuoteella ja tavantakaa tirskahtaa lattialle kirkas sylkisuihku.
Lopuksi vilisee mielessäni sekaisin kaiken maailman ruokalajeja, alkaen
aito talonpoikaisesta kampsupaistista aina kilpikonnaliemeen saakka.
Kun ei muusta ole apua, täytyy minun kiepahtaa ylös, hypistää kipene
limpunsydäntä, nauttia se suolaan kastettuna ja sytyttää sen päälle
paperossi. Se saa mielikuvituksen hiukan tyyntymään, kutsumattomat
vieraat ruokalajien muodossa häipyvät näkyvistä ja vihdoinkin, siinä
puoliyön tienoissa, saan unen päästä kiinni.
Eräänä päivänä päivällisaikaan ojentaa vartian univormuun puettu mies
oviluukusta pari kupariastiaa, antaen samalla vilkkain elein minun
ymmärtää, että niiden sisältö on tyhjennettävä omiin astioihini.
Toisessa on hyvältä tuoksuvaa soppaa, toisessa juottovasikan lihasta
valmistettu n.s. perhepihvi kermakastikkeen kera.
Vesi kielellä riennän muuttamaan omiin astioihini tätä odottamatonta
saalista, päätellen samalla itsekseni, että nyt on varmaankin joku
keisarillinen juhlapäivä, jolloin vangeille kruunun puolesta suodaan
ylimääräinen herkuttelu.
Mutta ennenkuin olen ehtinyt tyhjiä astioita palauttaa, alkaa vartia
luukulla huutaa: ashipka! ashipka! -- mikä merkitsee erehdystä, sekä
viittoo minua palauttamaan ruoka-annokset hänelle.
Mikäpä siinä muu auttaa. Seuraavassa hetkessä rapsahtaa luukku nenäni
edessä kiinni ja koko ihanuus on tipotiessään. Halki koppini lattian
ulottuva sylkiviiru on näkyvänä tuloksena tästä tragikoomillisesta
kohtauksesta.
Pääsen vähitellen selville, että vankilassa saa kuudenkymmenen kopekan
hinnasta ostaa valmiita päivällisiä -- samoin myöskin maitoa ja
nisuleipää -- joihin kuuluu kaksi mukiinmenevää ruokalajia. Mutta minun
rahavarani ovat toistaiseksi varsin vähäiset, joten katson parhaaksi
säästää niitä tupakan, teen ja sokerin ostamiseen, sillä onhan
tietymätöntä milloin saan tai saanko laisinkaan lisää rahaa.
Ostokset suoritetaan siten että vangille annetaan joka perjantai-ilta
hänen tilikirjansa, johon on merkitty, paljonko hänen nimellään
kulloinkin on vankilan kansliassa rahaa ja jossa on sarekkeet
mahdollisia tavaratilauksia varten. Ensi kerran tuollaisen vihkon
saatuani ja päästyäni selville sen tarkotuksesta kirjotan siihen,
paitsi teetä, sokeria, paperossia ja tulitikkuja, myöskin pari naulaa
vesirinkeleitä, saadakseni aamu- ja iltateen kanssa niitä nakerrella.
Mutta kun vartia tulee ottamaan vihkoa takaisin, pyyhkii hän
lyijykynällä yli tuon vesirinkilätilaukseni ja posmittaa jotakin, josta
minä en ymmärrä tämän taivaallista.
Ostokset suorittaa erikoinen vartia ja ne jaetaan vangeille seuraavana
tiistaina. Saan silloin kaikki muut tilaukseni, paitsi noita
rinkilöitä. Päättelen itsekseni, että niiden ostaminen on jostakin
syystä kielletty tai ei niitä tätä nykyä ole Pietarissa lainkaan
saatavana. Mutta tokihan korppuja lienee? No hyvä, kirjotanpa siis
seuraavalla kerralla kaksi naulaa korppuja. Sama tulos: vartia pudistaa
päätään, pyyhkii korpputilauksen yli ja posmittaa jotakin
käsittämätöntä.
-- No tämäpä nyt merkillistä! -- tuskittelen itsekseni, harmissani
siitä, etten pysty edes vartian kanssa asiasta keskustelemaan.
Voisinhan nyt seuraavalla kerralla koettaa voita ja sitten makkaraa,
mutta kuinka minä voita täällä käsittelen, kun ei ole muuta
syöntiasetta kuin tuo kapustamainen puulusikka ja, mikä tärkeämpää,
missä minä sitä täällä säilyttäisin? Sehän sulaisi kuumuudessa rasvaksi
ja öisin tärvelisivät sen russakat. Samoin olisi makkaran laita, jota
paitsi se voisi olla hyvinkin ala-arvoisista aineksista kokoonpantua.
Parasta siis paastota ja odottaa, kunnes mahdollinen rahalähetys suo
minulle tilaisuuden päästä käsiksi ostopäivällisiin ja nisuleipään.
Kuten barometristä lämpötilan, saatan päivittäin todeta paastoamisen
tulokset käsivarsistani, joissa jänteet alkavat ihon alla yhä
selväpiirteisempinä esiintyä. Myöskin osottaa housujeni ympärysmitan
kasvaminen, mihin suuntaan ruumiillinen kehitykseni on menossa.
Mutta onhan mitalilla aina toinenkin puelensa. Sanotaanhan paaston
vaikuttavan puhdistavasti sisäelimiin ja käyttäväthän sitä
luonnonlääkärit erinäisissä taudeissa ainoana parannuskeinona. Koetanpa
siis ottaa asian parhaalta kannalta ja miehuullisesti kamppailla joka
ilta uusiintuvia nälkähallusinatsiooneja vastaan.
Parisen kuukautta kestää tätä paastoa. Se päättyy siihen, että
tililleni ilmestyy sievähkö summa rahaa, minkä johdosta minä heti
riennän tilaamaan nisuleipää, maitoa ja päivällisiä. Samaan aikaan
lahjottaa suopea kohtalo minulle asuintoverin. Hänen tullessaan saan
ensi kerran pitkästä aikaa herkutella voileivällä, juustolla ja
makkaralla.
Mutta siitä lähemmin tuonnempana.