-- Hljep! Hljep! Hljep!
Kello taisi olla vähän yli kuuden seuraavana aamuna, kun kumea basso
jossain käytävän perällä alkoi toistella noita sanoja.
Kuulen ne ensin unenhorroksen läpi, mutta kun huudot jatkuvat yhä
lähempänä ja lähempänä, havahdun kokonaan hereille ja kohoan vuoteessa
istumaan. Huutojen ohella kuuluu kiireisiä askelia sekä ääntä mikä
syntyy kun raskasta koria laahataan pitkin lattiaa.
Nyt kajahtaa tuo "hljep!" ihan oveni takana ja samalla rävähtää oven
keskiosassa oleva nelikulmainen luukku auki ja siihen tulla pomahtaa
kuin tykinsuusta lennätettynä korttelin paksuinen limpun neljännes. Nyt
vasta ymmärrän huutojen tarkotuksen. Kavahdan nopeasti jaloilleni ja
sieppaan leivän kämpäleen kuin häkkiin suljettu peto, jolle ristikon
raosta hangolla ojennetaan lihapala.
Samalla rämähtää luukku jälleen kiinni ja huudot: "hljep! hljep!"
etenevät päinvastaiseen suuntaan.
Seison nyt paitasillani, unisena ja raukeana siinä likaisella
sementtilattialla kädessäni valtava tuoreen ruisleivän kappale. Hm,
koska päiväjärjestys alkaa täten, niin totisesti olenkin nyt maassa,
jonka tuotteista leipä on huomattavin aine. Kääntelen saalista
kädessäni, haistelen ja pistän pienen mureneen suuhunikin. Kaikesta
päättäen se on hyvää ruisleipää, jota kyllä voi syödä, jos on siihen
lisäksi voita ja muita särpimiä. No pianpahan näen, mitä talon puolesta
vielä aamiaisen lisäksi annetaan. Lasken siis leivän kimpaleen pöydälle
ja istahdan vuoteeni reunalle.
Kovin minua vielä raukasee ja tekisi mieli heittäytyä uudelleen
pitkäkseen. Mutta kaikesta päättäen on tässä kuitenkin laittauduttava
vaate päälle. Hoh-hoi, kun tuntuu työläältä alottaa tätä päivää,
ensimäistäni tsaarivallan pääkaupungissa, ja haukotuttaa niin
armottomasti...
Kun olen perusteellisesti venytellyt ja haukotellut, jään vielä
hetkiseksi istumaan vuoteelle ja ryhdyn lähemmin tarkastelemaan
munkkikammiotani. Se on kapea ja matalahko holvikattoinen huone, jossa
pitkinpäin, akkunasta oveen, voi ottaa seitsemän lyhyttä käyntiaskelta
sekä poikittain neljä. Jos pitkäraajainen mies ojentaa kätensä,
ulottuvat sormenpäät sivuseinästä toiseen. Seinät ja katto ovat
sileäksi rapatut ja öljyvärillä vaaleanharmaaksi maalatut. Sillä
seinällä, jossa vuode on, näkyy vahva pölykerros, niin että siihen
hyvin voi sormellaan kirjottaa. Lattia on sementistä, tuhkan harmaa,
keskeltä kuopalle kulunut. Ikkuna, noin puolen metrin korkuinen, on
peräseinän yläosassa. Siinä on kaksinkertaiset, kaukana toisistaan
olevat lasit, joiden takana on tiheä rautaristikko. Tuo pieni valoaukko
on jaettu kokonaista kahdeksaan rautapuitteiseen ruutuun, jotka nekin
ovat pölyiset ja sameat. Toisen alakulman sisempi ruutu on avattava ja
sitä vastaavassa ulkoruudussa, joka on rautapellistä, on yksinkertainen
venttiili. Kun leveä kivinen ikkunankynnys on jyrkästi alaviisto, on
ikkunan ääreen mahdoton kiivetä.
Vuode on toisessa ovinurkassa. Sitä vastapäätä on pöytä. Sen muodostaa
noin neljännesneliömetrin laajuinen, keltaiseksi maalattu rautalevy,
joka on kiinnitetty seinään. Sen vieressä, puolta alempana, on toinen,
parin kämmenen laajuinen levy, jonka tarkotuksena nähtävästikin on
toimittaa istuimen virkaa. Pöydän ja oven välissä on ylempänä seinässä
vielä kaksi päällekkäin asetettua levyä hyllyinä. Siellä ovat saaneet
sijansa vangin ruoka-astiat: kattilan muotoinen, sisältä ja päältä
tinattu kaksikorvainen kupariastia, joka seisoo hedelmätarjotinta
muistuttavalla alustalla samasta aineesta, sekä kantena lautasen
muotoinen kupariastia. Lisäksi on siellä pieni puinen ryssänkuppi
suoloja varten, noin litranvetoinen kuparinen juoma-astia ynnä loppujen
lopuksi tavattoman kömpelötekoinen, ihan pyöreä puulusikka, oikea
ryssän kuiritsa. Siinä on koko pöytäkalusto.
Ihan pöydän vieritse kulkee pystysuorasti kopin läpi noin kymmenen
sentin läpimittainen lämpöjohtotorvi. Siitä eteenpäin peräseinää kohti
on vesikrana ja sen alla suppilo likaveden kaatamista varten. Ja
vihdoin peränurkassa, saman seinän puolella, avonaisena vesiklosetti.
Kun vielä mainitsen samassa nurkassa seisovan varrellisen niiniluudan,
niin kalustoluettelosta ei puutu enää mitään.
Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut
toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä
pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin ... voisiko suomalainen kirjailija
toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan
monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin
seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä
kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu
tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän.
Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!
Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut
kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa
ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista
pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen
vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton
pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä
metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan
pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten
hyveiden joukosta.
Vesihän pesussa on kuitenkin pääasia, tuumin lopuksi ja lähenen
päättävästi kranaa. Mutta se on vivullinen laitos eikä tavallinen
väännettävä krana ja koko ajan kuin vettä laskee, täytyy toisella
kädellä painaa vipua. Peseytyminen käypi siinä siis tuiki työläästi.
Katselen jälleen neuvotonna ympärilleni, kunnes silmäni pysähtyvät
ennen mainittuun soppa-astian alustaan. Siinähän paremman puutteessa
sovelias pesuastia. Siihen sopii vettä suunnilleen saman verran kuin
soppalautaseen. Lasken sen siis kranasta täyteen, asetan W.C:n reunalle
ja yks kaks on peseytyminen täydessä käynnissä. Sitten muutamia
voimisteluliikkeitä. Suomalaisessa vankilassa oli jokaisen kopin
seinällä painettu plakaatti, jossa kuvin ja sanoin oli neuvottuna
kymmenkunta yksinkertaista voimisteluliikettä. Ne ovat tarkoin
muistissani ja päätän ne täälläkin käydä aamuisin säntillisesti läpi.
En ole vielä ehtinyt täysin pukeutua, kun käytävästä alkaa kaikua:
"kipjetok! kipjetok!" Sana merkitsee kiehuvaa vettä, mutta se on
minulle vielä outo enkä niin ollen tajua, mitä siellä tällä kertaa on
tekeillä. Mutta huudot lähenevät, oviluukku rämähtää jälleen auki ja
kiirehtiviä eleitä tehden huutaa sieltä vartia: "dajte krushku!" ja kun
en heti älyä, hokee hän sana sanalta kiihtyvällä ärtyisyydellä:
"krushku, krushku, krushku!" ... viittoen samalla juoma-astiaa kohti.
Tempaan sen hyllyltä ja lennätän luukulle. Vartian seurassa on
hurstihousuihin puettu likainen olento, joka riepottaa kaksin käsin
suunnattoman suurta, kirkkaaksi kiillotettua kahvipannua. Ettäkö
antaisivat kahvia? Eihän toki, vaan kirkasta kiehuvaa vettä laskee mies
kannuni täyteen, ja kun olen ottanut sen käteeni, lentää luukku taas
paukahtaen kiinni ja askeleet kipjetok-huutojen säestämänä etääntyvät.
Jahah, tämä on siis teevettä. Mutta tee ja sokeri? Sitä ei
nähtävästikään anneta talon puolesta ja omani, samoinkuin teekannuni ja
kuppini, ovat kapsäkissäni, jota herra ties annettaneeko lainkaan
minulle. No, odotetaan, onpa siihen hyvää aikaa, ja ties mitä
lisäkkeitä tähän aamiaista varten vielä tulee.
Mutta odotukseni on turha ja pian saan oppia tietämään, että Venäjän
kruunun lukemattomille vangeilleen suoma aamiainen supistuu
leivänkappaleeseen ja litralliseen kiehuvaa vettä. Vastaava ateria
suomalaisessa vankilassa sisälsi paitsi leipää ja maitoa kuoriperunain
ja silakan kanssa, sekä pienoisen voiannoksen muistaakseni kolmena
viikon päivänä tai kuoriperunain puutteessa ruisjauhovelliä. Ero on
siis melkoinen, kuten se on niin monessa muussakin suhteessa...
Odotellessani siis turhanpäiten aamiaisen lisää, avaa vartia oven ja
murahtaa sanan: "Musor!" Kun minä hänen tiedonantoonsa suhtaudun
ainoalla käytettävissäni olevalla keinolla: tyynellä passiivisuudella,
opettaa vartia tuota pikaa vihaisin elein minut ymmärtämään, että sana
"musor" merkitsee rikkoja ja että minun on ennenmainitulla
niiniluudalla lakaistava lattiani sekä työnnettävä roskat kynnyksen yli
käytävään. Samalla komentaa hän sängyntapaisen nostettavaksi ylös
pitkin seinää. Niin, tietystihän se olisi vangille liikaa mukavuutta
saada joskus kävelynsä lomaan heittäytyä vuoteelle pitkäkseen!
Kello jossakin käytävän perillä lyö kahdeksan, sitten yhdeksän,
kymmenen... Ikkunan kynnykselle kerääntyy kuhertelemaan pari kyyhkysiä.
Ne ovat nähtävästikin tottuneet koppien asukkailta saamaan
leivänmureneita. Alhaalta pihalta kuuluu ääniä ja erilaisten työaseiden
kilkettä: siellä nähtävästikin työskentelee joukko rangaistusvankeja.
Herkeämättä astelen minä edestakaisin lattialla ja vähitellen alkaa
tuntua hiukava nälkä. Silloin hypistän pienen kipeneen limpun sydäntä,
kastan sen suoloissa ja ryyppään haaleaksi jäähtynyttä vettä päälle. Se
karkottaa hetkeksi näläntunteen ja minä saatan jälleen sytyttää
paperossin.
Kun olen väsyksiin asti kävellyt, istahdan rautalevylle ja nojaan
kyynärpääni pöytään. Sen reunaan on jollakin terävällä kärellä
kaiverrettu muutamia sanoja, joita alan hajamielisesti tavailla. "Fedor
Anarchistof, tipograf, pabjeshashnyj soldat, ijuli 1915." Siihen on
siis vuosi taaksepäin piirtänyt nimensä sotapalveluksesta, kenties
rintamalta karannut sotilas, ammatiltaan latoja. Anarchistof, mikä
sopiva nimi venäläiselle valtiolliselle vangille! Missähän lienee tällä
haavaa mies poloinen, lieköhän joutunut hirsipuuhun vai viruneeko
jossain Kaspian takaisessa rangaistuskomppaniassa?
Taas lyö kello, mutta kumea ovien pauke estää minut laskemasta lyöntien
lukua. Tirkistyslasin kansi risahtaa ja kun käännän katseeni oveen,
muljahtaa siellä vartian silmä hetkeksi näkyviin. Uh, kuinka tuo
salamyhkäinen kurkistelu sävähyttää ilkeästi!
Mutta ihmeellistä, kuinka naapurini tuolla yläpuolella jaksaa kävellä.
Raskaina, täsmällisinä ja hetkeäkään pysähtymättä ovat hänen askeleensa
holvikaton päällä koko aamun kaikuneet. Mikähän sekin lie miehiään,
mistä kotoisin, minkä ikäinen ja mistä syytettynä? Tuskin parin metrin
välimatka erottaa meidät toisistamme ja siitä huolimatta elämme kuin
eri taivaankappaleilla. Ja samoin naapurit molempien sivuseinien takana
sekä tuolla lattiani alla? Viime mainittu kuulee tietysti minun
askeleeni ja arvailee, kuka minä lienen miehiäni. Niin, vieri
vierekkäin meitä on täällä miehiä kuudessa kerroksessa päällekkäin,
raahattuna tänne suunnattoman laajan tsaarivaltakunnan eri osista, ja
kukin meistä elää omaa elämäänsä visusti toisistaan erotettuna kuin
mato koterossaan...
Jälleen lyö kello jossakin kaukana ja kohta sen jälkeen raivataan
oviluukku odottamatta auki ja vartian käsi ojentaa avaimen tapaista.
"Kravatj atkryjte!" sanoo hän ja viittoo vuodettani kohti. Tempaan
avaimen ja siinä tuokiossa on lukko avattu ja sänky laskettuna ainoan
puujalkansa varaan.
Tämäpä mainiota! tuumin itsekseni, uskotellen samalla, että vuode saa
nyt koko loppuosan päivää olla alhaalla. Ja kuinka ystävälliseltä tuo
kova ja kapea makuutila nyt tuntuukaan, heittäytyessäni siihen
pitkälleni. Saman tempun on nähtävästi naapurini tuolla ylhäällä
tehnyt, sillä hänen askeleensa ovat vihdoinkin vaienneet.
Juuri kun olen unenvienoon menossa, kajahtaa käytävän päästä huuto:
"abjet!" Sieltä kuuluu astiain kolinaa, askelia, suuren, kahden
kannettavan saavin siirtelyä sekä säännöllisin väliajoin huuto: abjet!
Arvaan että kysymyksessä on päivällisen tarjoilu ja nousen istumaan.
Pian ne ovat taasenkin minun luukullani, vartia pärmänttää ryssää,
josta minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, ennenkuin hän alkaa viittoa
hyllyä kohti. Kahmaisen sieltä koko astiakokoelman syliini ja ojennan
luukulle. Kysymykseen tulevat vain soppa-astia sekä sen kantena
palveleva monikuhmuinen lautanen.
Kolmatta ei nähtävästikään käytetä ruokatarjoiluun, joten se siis
kokonaisuudessaan joutaa palvelemaan minua pesuastiana. Vartiaa seuraa
tällä kertaa kokonaista kaksi hurstipukuista rangaistusvankia, joista
toinen hoilauttaa saavista suurella kauhalla hernesoppaa astiaani,
toinen paiskaa lautaselleni kasan jotakin puuron tapaista. Kaikki
tapahtuu tulisella kiireellä ja tuskin olen ehtinyt saaliini temmata
luukusta, kun se jo pamahtaa lukkoon ja askeleet abjet-huutoineen
loittonevat.
Tartunpa siis tuohon lusikan irvikuvana esiintyvään kapustaan ja alan
tunnustella tsaarin päivällisantimia. Hernesoppa on laihaa ja harmajata
eikä siinä näy ainuttakaan lihan murenetta. Mutta herneitä siinä
kuitenkin on ja nälkäänsä syö sitä mielelläänkin. Toinen ruokalaji on
valmistettu tattariryyneistä siten, että ryynit on joko höyryssä
pehmennetty tai kiehutettu niin kauan että kaikki neste on haihtunut
ilmaan, minkä jälkeen ryynien joukkoon on sekotettu jotakin rasvaa.
Tämä puurontapainen ei ole hullumpaa maultaan ja saankin syöneeksi sitä
useampia lusikallisia.
Pahin näläntunne on nyt kaikonnut ja tyytyväisenä sytytän savukkeen ja
heittäydyn vuoteelleni. Ehkäpä alkaa elämä luistaa näissäkin oloissa.
Kun tietäisi vain hituisenkaan tulevaisuudestaan...
En ehdi nytkään uinahtaa, kun tulee keskeytys. Vartia siellä kulkee
ovelta ovelle, tirkistää lasista, koputtaa ja huutaa: "kravatj
sakryjte!" Ei siis muuta kuin vääntäy ylös, niin unteloksi ja raukeaksi
kuin itsesi tunnetkin, nosta vuoteesi lukkoon ja ala kävellä laapotella
edestakaisin.
Tämä ensimäinen iltapäivä tarjoaa kuitenkin yhtä ja toista vaihtelua.
Ensinnä pistäytyy vartia jollekin asialle koppiini. Kun päivällisen
jätteet viruvat vielä pöydällä kärpästen vilkkaan huomion esineenä,
kysyn minne ne on pantava. Sanaakaan lausumatta viittaa hän W.C:tä
kohti.
Jahah, siis lokaviemäriin. Saadakseni astiat virutetuiksi noudatan
viittausta, samalla kuin taloudelliset vaistoni protesteeraavat
sellaista toimenpidettä vastaan. Arvioitsen, että niillä jätteillä,
joita näin suuresta vankilasta joka päivä kertyisi, pitäisi yllä
melkoisen sikalan. Ainakin suomalaisessa vankilassa otettiin kaikki
ruuan tähteet visusti talteen. Mutta mitämaks, onhan Venäjällä limppua!
Nitshevoo ja soromnoo sellaisille pikku asioille! Niin, niin, onhan
Venäjällä vara tuhlatakin, vaikka toisaalta valtio on jo vuosikymmenet
keikkunut vararikon partaalla. Samalla barbaarisella huolettomuudella
ja luottamuksella paljouteen on Venäjä tavallisesti kaikki sotansakin
alottanut. Mikä ylimielinen sävy hyrskyikään venäläisessä
sanomalehdistössä Japanin sodan alkaessa sekä samoin nyt maailman sodan
ensi viikkoina. Pois tieltä vain, kyllä Venäjällä poikia piisaa --
kunnes perinpohjaiset selkäsaunat surkeine nöyryytyksineen muuttavat
sävyn kokonaan toiseksi: keskinäiseksi, aitoslaavilaiseksi haukunnaksi
ja tukkanuotan vedoksi.
Mutta ovensalvat kirskuvat jälleen ja sisään tepsuttaa kaksi äijän
kässärää vartianpuvussa. Toinen niistä, lyhyt, tihrusilmä starikki,
asettuu eteeni, nykii minua paidan hihasta ja turisee jotakin
venäjäksi. Vastaan sanoilla, joita toistaiseksi parhaimmalla
menestyksellä kykenen käyttämään: Nje panimaju pa ruski! Vihdoin
keskeyttää äijä turinansa ja lausahtaa suureksi ällistyksekseni:
-- A montako shiul paitaa?
-- Oletteko suomalainen? -- vastaan minä ihastuneena toisella
kysymyksellä.
-- Ka en ou, sanoo äijä ja hymyilee samalla tyytyväisenä sille
yllätykselle, jonka hän suomenkielellään huomaa minulle valmistaneensa.
Päättelen itsekseni, että äijä on kuin onkin suomalaista heimoa, joku
Aunuksen tai Inkerin puolen oikeauskoinen tsuhna, niitä alkuperäisiä
olioita, joiden suomenkielelle esim. teitittely-sana on kokonaan outo,
mutta hän nähtävästi häpeää alkuperäänsä ja pitää kunniakkaampana
lukeutua ryssien suureen laumaan. Ja kernaasti minun puolestani, sillä
lutherilais-suomalais-pohjalaisena tunnen mokomasta tsaarin orjasta
olevani siksi kaukana, että mihinkään sukulaistunteiluihin ei kannata
antautua. Kuitenkin kaikitenkin olen hyvilläni, tietäessäni nyt, että
vartiain joukossa on siis ainakin yksi, joka jotenkuten osaa kieltäni
ja pystyy siis tarvittaessa tulkiksi. Muuten saan pian tietää, että hän
on osaston vartia, adjelennyj nadsiratjel, juuri tällä eli neljännellä
osastolla, johon minä kuulun. Osaston vartia, jonka arvoa osottaa kolme
helaa olkanauhassa, vastaa suunnilleen suomalaisten vankilain
vahtimestaria, joka on vartiain lähin esimies. Aikansa viettää hän
tavallisimmin siinä käytävän kulmaan sijotetussa aitiossa, jonka ääreen
minä yöllä sain kapsäkkini jättää.
Äijällä on asiana ottaa selville, paljonko minulla on matkassani
liina- ja pitovaatteita. Selitän, etten minä muista niiden lukumäärää,
kapsäkkihän on siellä heidän huostassaan, katsokoot itse. Mutta
osastonvartia toistaa itsepintaisesti: a montako shiul paitoa, kalsonia
j.n.e. Kyllästyneenä ilmoitan lukumäärät summamutikassa. Äijät
merkitsevät ne muistiin ja hetken perästä saan niistä, samoinkuin yöllä
jättämistäni rahoista ja kellosta kuitit.
Kas vain, ajattelen, eihän täällä miestä sentään putipuhtaaksi rosvota.
Tunnin kuluttua ilmestyy osaston äijä jälleen ovelleni ja virkkaa: "a
shie, tuu tänne!"
Seuraan mukana hänen virka-asemalleen käytävän nurkassa, jossa näen
kapsäkkini avattuna ja sisällön huiskin haiskin lattialla.
-- Nää shie shuat itshelles, -- sanoo hän tavaroitani osottaen, -- ka
ota shyliis.
Luvallisten joukossa on paitsi liinavaatteita ja sukkia myöskin
teevehkeeni, sokerit, keksit ynnä kirjoitusneuvoni. Mustepulloni
vaihtaa hän kuitenkin toiseen, peläten kai minun tolpponi sisältävän
jotakin salaperäistä ja vaarallista ainetta. Itseään kapsäkkiä ei hän
sano annettavan koppiin, vaan se on vietävä varastohuoneeseen ja siinä
säilytetään ne tavarani, joita en saa käytettäväkseni.
Kun syli täynnä kaikenlaista kamaa palaan koppiini, pysähdyn neuvotonna
keskelle lattiaa. Minne laskea tavarat ja missä niitä ylimalkaan voi
täällä säilyttää? Lopuksi en käsitä muuta kuin laskea ne, ainakin
toistaiseksi, lattialle seinän viereen. Surkeillen katson siinä hyvin
silitettyjä liinavaatteitani, sillä lattia on kaikkea muuta kuin
puhtaudesta kiiltävä. Tällöin ilmestyy osaston äijä avukseni. Hän
päästää sänkyni lukosta ja selittää, että puhtaita liinavaatteita saa
säilyttää päänalaisen alla ja likaisia -- vuoteen jalkopäässä.
Samalla kuin ryhdyn sovittelemaan aluvaatteitani vuoteeseen, arvostelen
tätä venäläisen vankilan "käytännöllistä" menettelytapaa eri puolilta.
Huomaan, että se ensinnäkin on kelpolailla epämukavaa. Aina kun vuode
on lukittava, täytyy liinavaatteita ja tyynyntapaista siirrellä sekä
etsiä patjasta niille soveltuvia laaksokohtia, sillä muutoin ei saa
sänkyä painetuksi niin liki seinää, että se ulottuisi lukkoon. Toiseksi
tekee tämä säilytystapa niin esteettisessä kuin hygieenisessäkin
suhteessa vastenmielisen vaikutuksen. En jaksa käsittää, miksi vangille
ei anneta hänen kapsäkkiään tavarain säilyttämiseksi, kun kerran nuo
tavarat hänen huostaansa uskotaan. Luulisihan olevan helposti
todettavissa, ettei kapsäkkiin ole kätketty helvetinkoneita tai muita
vallankumouksen kummituksia.
Mutta tämä ei suinkaan jää viimeiseksi kerraksi, jolloin saan aihetta
ihmetellä venäläisten vankilaviranomaisten, samoinkuin yleensä
tsarismin kätyrien omituista järjen juoksua.
Kun menen osastonvartian "poksista" noutamaan viimeisiä tavaroitani,
ottaa tämä käsille kapsäkissä olleet kirjani ja kyselee, mitä laatua
kirjoja ne ovat. Kun Trastin kielioppaan sekä Lindstedin -- sivumennen
sanoen tuiki kelvottoman -- "kielikirjan" selitän olevan minulle aivan
välttämättömiä tulkkeja, jättää hän ne minulle, mutta toiset kirjat hän
pidättää.
Hetken kuluttua ilmestyy hän kuitenkin koppiini, kädessään nuo
viimemainitut kirjat.
-- No mie annan nääkin shiulle, -- sanoo hän tihrusilmissään suopea
ilme.
Täten saan matkaa varten ostamani pari osaa "Bragelonnen varakreiviä"
sekä niinikään pari 50 pnin romaania "Helmenpyydystäjät". Ne ovat vielä
auki leikkaamatta ja iloni on vilpitön, saadessani ne näin odottamatta
ajan kulukkeekseni. Tulkitsen siitä kiitollisuuteni äijälle, jota
hentoisin taas vaikka sukulaisuudellani kunnioittaa. Samalla
tiedustelen häneltä, eikö paperivarastoani myöskin luovuteta haltuuni,
voidakseni ryhtyä kirjoittamaan, sillä olenhan ammatiltani kirjailija.
-- Ei shua, -- vastaa äijä. -- A jos shie tahot kiruttaa kirjan
maatuskalle tai mutsholle, niin sano miulle ja mie tuon shiul bumagaa i
kanvertin.
-- No hyvä, tuokaa heti, sillä minä haluan kirjottaa sekä maatuskalle
että mutsolle.
Moniaan hetken mentyä saankin tarpeet kahteen kirjeeseen sekä ryhdyn
heti kirjottamaan kotiin, ilmottaen onnellisesti saapuneeni perille,
jossa elämä näyttää rupeavan kuontumaan tavalliseen vankilatapaan, sekä
kehottaen olemaan uskomatta mitään kohtalostani mahdollisesti liikkuvia
huhuja, sillä arvaan, että kärkäs ja kaikkea suurenteleva huhu ennen
pitkää tietää minut "aivan varmaan" hirtetyksi. Toisen kirjeen kirjotan
Pietarissa -- ja kenties hyvinkin lähellä itseäni -- asuvalle
ystävälleni, tohtori K:lle, pyytäen häntä toimittamaan minulle
venäläis-suomalaisen sanakirjan sekä kunnollisen viltin ja tyynyn.
Tätä jälkimmäistä kirjettä kirjottamaan ryhtyessäni epäröin hieman,
onko minun lainkaan viisasta kääntyä kirjeellä hänen puoleensa ja siten
johtaa tutkinto tuomarin ja santarmien huomiota häneen. Mutta kun
tiedän hänet puhtaaksi kuin pulmusen niihin epäluuloihin nähden, joita
itseäni vastaan on kohdistettu, arvelen hänen helposti kestävän häneen
mahdollisesti suuntautuvan huomion ja kun muutenkin katson
tähdelliseksi saada hänelle ilmotetuksi tänne saapumiseni, niin ryhdyn
kuin ryhdynkin kirjettä kyhäämään.
Tuskin olen saanut sen valmiiksi, kun pitkin käytävää siirtyvä
yksitoikkoinen ääni alkaa toistella sanoja: "guljatj prigatovitsa".
Pian helähtää tirkistyslasin kansi, vartian silmä katsoa muljauttaa
minuun ja "guljatj prigatovitsa" tulee koneellisesti ja venytetysti.
Tuo jälkimmäinen sana on minulle vielä toistaiseksi outo ja kun
guljatjsanan tiedän merkitsevän kävelemistä, olen aluksi epävarma, onko
tarkotus hoputtaa vankeja kävelemään koppinsa lattialla, etteivät
istuksimalla saisi laiskotella, vai päästäänkö tässä kenties ulos
kävelemään. No, tässäpähän olen tavattavissa, tulkoon sitten mitä
tulkoonkin. Ja aivan oikein, kohta avaakin vartia oven.
-- Guljatj, -- sanoo hän ja viittaa päällään minua astumaan ulos.
-- Na dvarje?
-- Da.
Sieppaan siis lakkini ja lähden painumaan kerros kerrokselta alas.
Parinkymmenen askeleen päässä edelläni kulkee toinen vanki ja saman
matkan jälessäni tulee kolmas, naapurini toisen sivuseinän takaa. Joka
rapun käänteessä seisoo kuitenkin vartia, niin ettei jää mitään
tilaisuutta toisiaan lähestyä ja tuttavuutta rakentaa.
Keskellä umpinaista pihaa on korkealla aidalla erotettu ympyrän
muotoinen ala. Se on lautaisilla väliseinillä jaettu seitsemääntoista
kolmiomaiseen karsinaan, jossa vanki ulkoilmassa jalotellessaan on yhtä
yksinään ja eristettynä kuin kopissaankin. Karsinoihin johtaa
keskustasta kapeat, ulkoa lukittavat ovet ja samaisen keskustan päällä
on katollinen silta, jossa kävelee tai istuksii puolikymmentä vartiaa,
niin että seitsemäntoista samalla kertaa kävelemässä olevaa vankia ei
suinkaan ole oman onnensa nojaan jätettyjä. Karsinan toisella
seinustalla on penkki ja sen päällä vähäinen katos suojaksi
sadeilmalla. Väliseinät ovat tukevista pontatuista lankuista, niin että
naapurikarsinan kanssa on mahdoton olla yhteydessä. Mutta kävelyalueen
ulkoseinänä on tavallinen korkea säleaita, joten sen läpi saattaa nähdä
pihalle.
Joka puolella kohoavat paksut harmaat muurit pienine
ristikkoikkunoineen, joita on vieri vierekkäin kuutena kerroksena.
Tekee niin masentavan ja toivottoman vaikutuksen, antaessaan katseensa
liukua pitkin noita loppumattomia ikkunarivejä, kun tietää jokaisen
ristikon takana kituvan kadotettua vapauttaan huokailevan ihmisen.
Kivitetty piha on täynnä kaikenlaista ryönää. Yhdellä sivustalla on
korkeita kivihiilikasoja, toisaalla halkoja ja taas toisaalla
kaikenlaista rautaromua, jonka keskellä takoen ja viilaten työskentelee
joitakin rangaistusvankeja. Näenpä eräässä kohti kaiken muun töryn
joukossa kasan pinkkoihin sidottuja tuohilevyjä ja koetan turhaan
arvailla, mihin niitä täällä tarvitaan. Vasta myöhemmin saan
venäläiseltä koppitoveriltani kuulla, että niitä käytetään
sotilassaappaiden sisäpohjiin, jommoisia täällä vankilassa kosolti
suutaroidaan.
Tämän pölyisen umpipihan soraisella maaperällä ei ole, muutamaa
kävelyaitauksen ulkosyrjällä kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta,
minkäänlaista luonnonvihreyttä, missä silmä voisi hetkisen levätä.
Kaikki on särmikästä, tylyä ja harmaata sekä vahvan pölykerroksen
peittämää. Ilmassa tuntuu milloin mitäkin vähemmän miellyttäviä
tuoksuja eivätkä auringonsäteetkään yllä tänne pohjalle, jossa kurja
syntinen käyskelee kuin kellarissa, samalla kuin korkeudessa kiitävät
pilvet synnyttävät haikean kaipuun ulos vihreille niityille ja solisten
kiitävien virtojen äyräille, keskelle luontoa ja rajatonta vapautta...
Kävelyaikaa on vain puoli tuntia päivässä. Koppiin palattuani tullaan
minua kohta hakemaan tutkintotuomari Mashkevitshin luo. Mutta
kohtauksestani tämän tärkeän ja suomalaisten "aktivistien" muistossa
iäti säilyvän herrasmiehen kanssa kerron lähemmin seuraavassa luvussa.
-- -- --
Kello käytävän perällä lyö kuusi ja samalla alkaa toisaalta kaikua:
-- Kipjetok! -- Kipjetok! -- Kipjetok!
Ymmärrän jo sen merkityksen ja otan "krushkan" valmiiksi esille.
Samalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan
sokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän
heti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä
täytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin
avaimen vuoteen laskemista varten.
Pian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista,
tuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä
kuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin
tyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.
Mutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua
puoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta
mitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus.
Laittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani
suinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen.
Mutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia
aikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa.
Yhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen
kuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa
kuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.
-- Ushin! -- Ushin! -- kumahtaa käytävästä keskelle minun
ajatusmaailmaani.
Päiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen
istualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse
illallista? Niin todellakin.
Kohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän
siihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle,
palatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan
jotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa,
onko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on
tattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan
puolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin
astian syrjään ja palaan vuoteelleni.
Ilta kuluu ja ajatukset harhailevat kaukana vankilan muurien
ulkopuolella. Jostakin pihan puolelta alkaa kuulua moniäänistä
kirkkolaulua, jonka tavantakaa katkaisee miesjoukon täyttä kurkkua
huutamat vastaussanat, mitkä tänne asti kajahtavat sekavana kuin koiran
haukunta: vau-vau-vau! Vuorotellen laulua ja vau-vau-vau! ihan
loppumattomiin! Kutkahan ne siellä laulavat? Rangaistusvangitko vai
sotilaat? Lienee ehkä kasarmikin tämän vankilan yhteydessä...
Alkaa jo hämärtää ja silmäluomeni käyvät raskaiksi. Vihdoinkin lakkaa
laulu ja viimeisen kerran kajahtaa "vau-vau-vau!" Muutkin äänet niin
käytävässä kuin pihalla ovat vaienneet. Silmäni painuvat kiinni, mutta
horroksen läpi kuulen vielä, kuinka tirkistyslasin kansi silloin
tällöin rapsahtaa. Pihalla paukahtaa säännöllisin väliajoin joku ovi ja
tavantakaa aivastaa siellä joku epätoivoisen äänekkäästi...
Ensimäinen päiväni Shpalernajassa on päättynyt ja minä vaivun uneen...