Olen ensi kertaa Pietarissa ja yleensä ensi kertaa kotimaani rajojen
ulkopuolella -- ellei sellaiseksi tahdo ottaa Haaparannalla ja
Pajalassa käyntiä. Kaikki on minulla tästä lähin uutta sekä omiaan
pitämään mielenkiintoani vireillä. Uteliaisuus on, ainakin tällaisissa
oloissa, sentään hyvä avu. Huoli omasta persoonasta haihtuu vähemmäksi,
kun mieltä joka hetki jännittää kysymys, mitä tämän jälkeen seuraa.
Niinpä saatoin seuraavien vaiheideni aikana useimmiten unohuttaa oman
kohtaloni ja sanomalehtimiehen tavalla kiintyä tekemään huomioita
ympärilläni olevista oudoista oloista, voidakseni niitä sitten
yleisölle kuvata. -- -- --
On lenseä heinäkuun sydänyö pehmeine hämyineen, kun minä Aksionovin ja
Vavrishtshukin saattamana lähden Suomen asemalta ajurilla hyrräämään
keskikaupunkia kohti. Ensimäisenä kiintyy huomioni ajuriin, joka on
vanhan vanha, tuhatryppyinen ukko pitkine kauhtanoineen. Mutta sen
eleissä on vielä jotakin nuorekasta ja hampaat ovat eheät ja valkoiset.
Hän istuu kuskipukillaan puoleksi meihin kääntyneenä ja alkaa
vilkkaasti jutella saattajaini kanssa, jonka kestäessä hän koukkuisella
etusormellaan tavan takaa tekee eräänlaisen apostoolisen eleen. Ihan
ilmetty Karatajef! välähtää mieleeni -- tuon samaisen ikituoreen
venäläisen talonpojan tyyppi, jonka Tolstoi "Sota ja rauha"
romaanissaan on niin suurella mielihyvällä kuvannut.
Ajamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön
hämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan
nähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa
suunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan
minä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani
rajotettuna vähimpään mahdolliseen. Tunnen asemani hieman samanlaiseksi
kuin se sadun pikku poika, jota isänsä vei metsään kuolemaan ja joka
taskustaan heitteli kiviä ja kivien loppuessa leivänpalasia jälkeensä,
osatakseen niitä myöten takaisin ihmisten ilmoille.
Kulemme leveätä siltaa myöten Nevan yli. Heitän silmäyksen pitkin tämän
historiallisen virran uomaa ja mieleeni muistuu, että tämä on
suomalaisen heimon vanhaa asuma-aluetta. Aikojen aamuna ovat
kalevalaisten purret halkoneet virrankalvoa ja Jänissaarella, jossa nyt
kohoavat Pietari-Paavalin linnan tornit, on kenties jollakin
sankarikauden mahtajalla ollut tupansa. Mutta slaavilaisuuden
painopiste hiipii lähemmäs ja Nevan rannat, joilla siihen saakka on
vallinnut erämaiden neitseellinen rauha, muuttuvat siksi näyttämöksi,
jossa nämä kaksi niin tuiki vastakkaisilla ominaisuuksilla varustettua
rotua vuosisatojen kuluessa törmäilivät yhteen. Hengessäni näen minä
suuria suunnittelevan Tuomaspiispan mahtavine ristilaivastoineen
pyrkivän ylös Nevaa sekä sitten palaavan lyötynä ja suuret unelmat
särkyneinä. Ollapa että hänen jättiläiskamppauksensa Aleksanteri
Nevalaisen kanssa tuolla ylempänä virran rannalla olisi päättynyt
toisin kuin se päättyi, niin tämän Europan koilliskolkan historia olisi
vuosisadoiksi ottanut tykkänään toisen suunnan: suurslaavilaisen
valtakunnan tilalle olisi syntynyt suursuomalainen eikä meitä
myöhäsyntyisiä Kalevan poikia nyt vankeina raahattaisi tämän samaisen
Nevan yli.
Vankeina -- niin, kuinkahan monta kansalaistani aikojen kuluessa onkaan
vastoin tahtoaan saanut tätä tietä vaeltaa? Ennen kaikkea muistuvat
mieleen ne tuhannet nimettömät -- sekä miehiä, naisia että lapsia --,
jotka Isonvihan aikana raahattiin tänne Nevan rannalle ja jotka
vieraalle kansalle pääkaupunkia rakentaessaan sortuivat tauteihin ja
kurjuuteen. Rajuna kuohahtaa minussa tätä kaikkea muistaessani viha --
viha ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa
kohtaan, ja jos nuo saattajani sekä tuo kuskipukilla laverteleva vanha
musikka näkisivät, mitkä mustat Kullervo-ajatukset minun sisälläni
riehuvat, niin varmasti he hätkähtäisivät ja olisivat paremmin
varuillaan...
-- Katsokaa, herra, suuria kanuunoita! -- havahuttaa minut toinen
santarmeista.
Kun käännän pääni oikealle -- olemme hetki sitten jättäneet Liteinin
sillan taaksemme --, näen katuvierustalle rakennetulla korokkeella
rivin vanhanaikaisia jättiläissuuria kanuunoita. Mutta näky ei suinkaan
ole omiaan johtamaan minua pois äskeisistä ajatuksistani, sillä
näkemieni kuvain perustalla tunnen ne heti ensi silmäyksellä
Pähkinälinnan vanhoiksi kanuunoiksi.
Rakennus, jonka edustalle nuo vanhat tykit on asetettu, kuuluu olevan
arsenaali ja sitä vastapäätä, toisella puolen Liteinajaa, on Pietarin
piirin hovioikeus. Sen yhteydessä on vankila, joka on määrätty minun
tulevaksi olinpaikakseni.
Ajuri kääntää nurkan ympäri ja pysähyttää muutaman pimeän porttiholvin
eteen. Hapuilen saattajineni siitä sisään, tullen lopulta pahki
likaiseen ja haisevaan dvornikkaan, joka lautakatoksen alla istuallaan
vetelee unia. Santarmit tyrkkivät häntä, mutta hyvän aikaa kynsii hän
itseään kyljeltä jos toiseltakin, ynisee ja kähnii, kunnes viimein
alkaa haukkumaäänellä turista jotakin, mistä tuntuu vähitellen käyvän
selville, että olemme kokonaan väärästä paikasta sisälle pyrkimässä.
Saamme siis palata kadulle ja kiertää tykkänään vastakkaiselle puolelle
tätä valtaisaa rakennusrykelmää, jonka arvioitsen vähintäänkin yhtä
suureksi kuin senaatintalo Helsingissä.
Löydämme vihdoinkin oikean sisäänkäytävän ja kun porrasten yläpäässä
univormupukuinen ja revolverilla aseistettu mies avaa meille oven,
huomaan tulleemme vankilan piiriin. Hetkistä myöhemmin seison
jonkunlaisessa kansliahuoneessa, jota vaisusti valaisee vihreäverkaisen
pöydän päällä riippuva sähkölamppu. Pöydän takana istuu nuori ja
hintelä, upseerin asussa oleva mies, joka puhuu kiusallisen hiljaisella
äänellä. Aksionovin tulkitessa merkitsee hän kirjaan minun nimeni,
ikäni ja tuntomerkkini sekä ottaa huostaansa kelloni ja rahakukkaroni,
minkä jälkeen saan palata etehiseen.
Siellä sanoo Aksionof minulle kädestä pitäin hyvästi, kehottaen minua
olemaan turvallisella mielellä, sillä "täällä vain asia tutkitaan".
Niin oudolta kuin se kuuluneekin, tuntui minusta sentään ikävältä erota
tuosta santarmista, sillä osasihan hän kuitenkin suomea ja oli sen
kautta ikäänkuin viimeisenä siteenä itseni ja isänmaani välillä. Hänen
poistuttuaan olin nyt ypöyksinäni umpivenäläisten ja outojen olojen
keskellä.
Eräs vartioista viittaa minua ottamaan kapsäkkini ja palttooni sekä
seuraamaan hänen mukanaan.
Painumme kolkkoja, holvikattoisia portaita alaspäin ja kulemme useiden
vahvasti raudoitettujen ovien läpi. Vihdoin aukenee eteemme
suunnattoman pitkä käytävä, jota hämärästi valaisee muutama yölamppu ja
jossa vallitsee kuolonhiljaisuus. Minusta tuntuu, että olemme jo hyvän
joukon maanpinnan alapuolella, vaikka käytävä itse asiassa on
rakennuksen pohjakerroksessa. Pitkin käytävän toista sivua on korkea
pino jauhosäkkejä ja niitä vastapäätä loppumaton rivi lähekkäin
seisovia ovia -- vahvasti raudoitettuja, mustaksi maalattuja, synkeitä
ovia. Ilma on raskas ja ummehtunut, siinä tuntuu jauhojen, mahorkan ja
tökötin yhtynyt tuoksu. Risahdustakaan ei kuulu ja etäämpänä vilahtaa
vain ääneti hiipivän yövartian haahmo. Minusta tuntuu, että noiden
mustien ovien takana lepää joukko ikuista untaan nukkuvia vainajia ja
kammoksuen minä odotan, milloin vartia pysähtyy, avaa yhden noista
ovista ja työntää minut sisään. Mutta hän jatkaa matkaansa ja kääntyy
käytävän perällä kulman ympäri, jolloin eteemme aukenee yhtä pitkä
käytävä toiseen suuntaan. Se kulkee pitkin rakennuksen ulkoseinustaa ja
ulottuu korkeudeltaan läpi neljän kerroksen. Noita synkeitä ovia on
siis neljässä rivissä päällekkäin. Kunkin ovirivin edessä on vain kapea
silta rautaisine kaidepuineen ja käytävän keskikohdalta kohoaa sillalta
toiselle kapeat rautaportaat. Niitä pitkin lähdemme kiipeämään ylös ja
minä olen ihan nääntyä raskasta kapsäkkiä raahatessani.
Neljänteen kerrokseen tultua kulemme pitkin siltaa käytävän suuntaan,
kääntyen sen perällä jälleen kulman ympäri ja taaskin on edessämme
uuteen suuntaan kulkeva käytävä loppumattomme oviriveineen ja
rautaportaineen. Teen johtopäätöksen, että käytävä ulkoseinitse kiertää
ympäri tämän suuren suuren vankilarakennuksen ja vankikopit, joita
kaikesta päättäen on suunnaton paljous, ovat kaikki vierekkäin ja
päällekkäin sisäseinällä, niin että niiden pienet ristikkoakkunat
aukenevat umpinaiselle sisäpihalle.
Nousemme vielä yhden kerroksen välin muurin sisälle rakennettuja
portaita myöten ja uudelle käytävän lattialle tultuamme huomaan, että
täällä on vielä kaksi koppikerrosta päällekkäin -- siis kaikkiaan kuusi
kerrosta. Käytävän kulmauksessa on jonkunlainen aitio pöytineen,
hyllyineen ja jumalankuvineen. Pöydän ääressä tuolilla torkkuu vartia.
Meidän lähestyessämme avaa hän silmänsä ja vaihtaa jonkun sanan
saattajani kanssa. Minä saan laskea kapsäkin ja palttoon lattialle,
saattaja palaa takaisin ja tämä uusi vartia viittaa minut vuorostaan
matkaansa.
Kuljemme tätä viidennen kerroksen käytävää ainoastaan vähän matkaa.
Ylimpään kerrokseen nousevien rautaportaiden kohdalla pysähtyy vartia,
avaa yhden noista mustista ovista, joka ääneti kääntyy saranoillaan ja
jonka yläpuolella on numero 219. Väännettyään oven ulkopuolelle
sijoitetusta sähkönappulasta viittaa hän minua astumaan sisään.
Syystä että seinään kiinnitetty yksinkertainen sähkölamppu valaisee
pienen kopin kirkkaaksi, ei tulevan asuntoni jättämä ensi vaikutus ole
lainkaan vastenmielinen. Mutta minulla ei ole aikaa pitempiin
ympäristöni tarkasteluihin; sillä vartia viittoo minua riisuutumaan.
Sitä mukaa kuin päästelen vaatekappaleita päältäni, käy hän ne tarkoin
läpi, nuuskii jokaikisen poimun ja kääntää nurin taskut, joista hän
tyhjentää pöydälle kaikki pikku esineet, nenäliinat, paperossi- ja
tulitikkukotelot, lyijykynät ja muut. Lopuksi, seisoessani jo
alusvaatteillani, koplottelee hän pitkin ruumistani, etteihän niidenkin
alla ole vain jotakin luvatonta kätkössä.
Tarkastuksen päätettyään antaa hän kätevällä eleellä ymmärtää, että
minun on heti pantava nukkumaan, minkä jälkeen hän ryhtyy kokoomaan
pöydälle kerääntyneitä esineitä. Miltei henkeä pidättäen minä odotan,
mikä on oleva paperossieni ja tulitikkujeni kohtalo. Hän jättää
kummatkin pöydälle ja minä huokaan helpotuksesta. Täällä on siis
tupakoiminen sallittua ja sehän merkitsee vankipoloiselle vähintäänkin
yhtä paljon kuin hauska toveri.
Sytytänpä siis mielihyväni osotteeksi savukkeen ja alan laittautua
vuoteeseen. Sen muodostaa äärimmäisen kapea rautasängyn pohja, joka on
saranoilla seinässä kiinni ja jonka päiväksi saattaa kääntää ylös ja
lukita seinään kiinni. Siinä on meriheinillä täytetty, kovaksi
tallaantunut ja monikyhmyinen patja sekä päänalunen samaa maata.
Peitteenä on kaistale likaisen harmaata sotamiehen sinellisarkaa. Se on
rei'ille kulunut, likainen ja kovaksi piinttynyt kuin pohjanahan
kappale. Epämieluisalta tuntuu sen alle kääriytyä, mutta mikäpä tässä
muukaan auttaa.
Hetkisen loikoiltuani selälläni, mietiskellen ihmiselämän oikkuja ja
odottamattomia äkkikäänteitä, kuulen oven yläosassa olevan pienen ja
pyöreän tirkistyslasin kannen ripsahtavan, samalla kuin lasin takana
vilahtaa vartian silmä. Siten todettuaan, että minä olen asettunut jo
levolle, napsauttaa hän sähkölampun sammuksiin.
On jo aamupuoli yötä ja samearuutuisesta akkunasta kajastaa päivänvalo.
Ympärilläni vallitsee vielä haudanhiljaisuus. Kauan makaan minä vielä
valveillani, kulkien ajatuksissani kopista koppiin ja tutkistellen
niitä lukemattomia elävänä haudattuja, joita tämän kuolleen talon
muurit sisäänsä kätkevät ja joita kaikkia yhdistää viha tsaarivaltaa ja
sen harjottamaa sortoa vastaan. Niin ajatellessani tuijottavat silmäni
kapeaan oveen, josta Herra ties milloin ja missä oloissa se minulle
jälleen aukenee.