Leppoisa juhannuskesän leyhkä narisuttaa raollaan olevaa kopin akkunaa
ja etäältä kantautuu kuuluviini joukko kesäisiä ääniä, viestejä
vapaudesta ja sunnuntailevosta kukkivan luonnon keskellä...
Edessäni seisoo kuvernöörin vormuun puettu, korskearyhtinen,
laiha ja hinterä mies. Sillä on kiusallisen kelmeä ihonväri kuin
oopiuminpolttajalla, silmänalustat ovat vajonneet ja laajalti
kuolleella verellä. Pienillä jääharmailla ja ilmeettömillä silmillään
tuijottaa se minua ääneti, samalla kuin koko hänen olennostaan huokuu
vastaani kylmä häijyys. Minä tuijotan tiukasti vastaan, myöskin ääneti,
vaikka sisälläni kuohuu ja priiskahtelee. Sillä juuri-ikään on tuo
univormuniekka antanut tiuskeat määräykset, että minut on puettava
vanginpukuun, muutettava huonompaan koppiin sekä estettävä tapaamasta
ketään, edes lähimpiä omaisiani.
Hän tuijottaa rävähtämättä ja yhtä rävähtämättä tuijotan minä vastaan.
Äänettömyys käy painavaksi kuin lumous, minä tahtoisin tuolle edessäni
seisovalle pikku satraapille sanoa jotakin murhaavaa, mutta en saa
sanoja suustani, ainoastaan katseellani koetan sanoa hänelle: Sinä
Bobrikovin ja Seynin kätyri, sinä hylkiö kansalaistesi joukossa,
totisesti olet sinä liiaksi kääpiö kukistaaksesi minut pelkällä
katseellasi!
Se on Axel Fabian af Enehjelm -- mies, jota voisi pitää merkillisenä
psykoloogisena ilmiönä, ellei hän samalla olisi niin läpeensä
halpa-arvoisista aineksista kokoonpantu, että se kuolettaa kaiken
mielenkiinnon hänen persoonaansa nähden -- mies, joka on tehnyt
itselleen luvallisiksi kaikenlaatuiset pimeät vehkeet, valheen,
sydämettömyyden, sanalla sanoen mitkä konnuudet tahansa, kunhan ne vain
palvelevat häntä rahan, virkaylennysten ja tähdistömerkkien
pyydystämisessä. Henkeä pidättäen ja varpaisillaan seisoo hän
venäläisen santarmiston edessä ja se silmitön, suorastaan edelle
ehättävä kiihko, millä hän noudattaa herransa ja mestarinsa Seynin
pienimpiäkin viittauksia, lähentelee hysteriaa. Kaikille valtaansa
joutuneille on hän röyhkeä ja sydämetön, ylempiensä edessä nöyrä,
liehakoiva ja matelias.
Minun on nyt suotu täysin määrin tulla tuntemaan noita edellisiä puolia
hänen pimeässä luonteessaan. Edellisenä iltana oli itse Seyn
tarkastamassa lääninvankilaa ja lähtiessään on hän arvatenkin
kehottanut kuvernööriä pitämään huolta siitä, etteivät valtiolliset
vangit pääse karkaamaan. Muutama päivä sitten on näet Vaasan
lääninvankilasta päässyt livistämään toimittaja Sundqvist sekä eräs
toinen valtiollinen vanki, kuten olen ehtinyt jo tietooni saada.
Siksipä "hänen ylhäisyytensä" -- kuten santarmit papereissaan tit.
Enehjelmiä kutsuvat -- onkin heti Seynin poistuttua liikkeellä
huolehtimassa meidän valtiollisten vankien "turvallisuudesta".
Nähtävästikin on hän saapunut vankilaan täysi höyry päällä, sillä kun
tirehtööri Juvelius, joka on saattanut hänet koppiini, asettuu lujasti
ja miehekkäästi vastustamaan hänen laittomia ja pikkumaisia
määräyksiään, syytää hän silmittömällä vimmalla sanoja suustaan ja
elehtii kuin mielipuoli herra Juveliuksen edessä. Kun on kysymys minun
muuttamisestani vanginpukuun, erotan hänen sanatulvastaan lauseen: "Hän
får utstå följderna, eftersom han börjat arbeta i den riktningen".
Edelleen viskoo hän minulle atribuutteja sellaisia kuin: "roisto",
"maankavaltaja", y.m.
Ja sitten asettuu hän minun eteeni ja tuijottaa, kuin aikoisi minut
siinä paikassa nielaista... -- -- --
Ulkona on paahtava kuumuus, niin että sen tuntee sisällä kopissakin,
missä entisen huligaanivangin jäliltä on surkean ummehtunut ja raskas
ilma. Heti Enehjelmin poistuttua siirrettiin minut tänne ylempään
kerrokseen ja täällä minä nyt loikoilen kovalla vuoteella ja
vegeteeraan.
Päälläni on karkea pellavapaita ja jaloissani hamppukankaiset,
sinirantuiset housut, yhdellä viilekkeellä olan yli kiinnitetyt ja niin
avarat, että minä huoleti sopisin liikkumaan yhdessäkin lahkeessa.
Työni -- historiallinen näytelmä, jonka edellisviikkoina hyvällä
vauhdilla panin alkuun -- on eilisen Enehjelm-kohtauksen johdosta
kokonaan pysähtynyt. Koetan lukea "Bragelonnen varakreiviä", mutta yhä
uudelleen painuu kirja rinnalle ja ajatukset takertuvat kuin liimaan.
Minä loikoilen ja vegeteeraan... -- -- --
Oven takana alkaa yhtäkkiä paukkua ja lukko -- jonka koko ja rakenne
tuntuu olevan keskiajalta peräisin -- rämisee ja kirskuu. Uh, kuinka
ilkeältä se tuntuu! Eikä siihen edes totukaan. Yhä minä vavahdan sen
kuullessani, vaikka olen ollut täällä jo puolitoista kuukautta. Mutta
sen vaikuttaa kenties jännitys, että mille asialle sieltä nyt vartia
saapuu: tuleeko hän kutsumaan noihin ilkeihin santarmikuulusteluihin
vai onko jo saapunut tieto minun Venäjälle siirtämisestäni?
Naristen aukenee raskas rautapäällyksinen ovi. Aukossa vilahtaa
hyväntahtoisen, jo ukkoijässä olevan vartiani tuttu haahmo. Mutta hän
vetäytyy syrjään ja kynnykselle ilmestyy eilinen univormuniekka, jonka
ulkomuoto kelmeine kasvoineen, pienine ilmeettömine silmineen ja
kuolleelle verelle painuneine silmänalustoineen on ehtinyt jo
lähtemättömästi mieleeni painua.
Kohoan hitaasti jaloilleni ja asetun vuoteen päähän seisomaan. Niin
suuri merkitys kuin puvulla onkin ihmisen esiintymisvarmuuteen ei
minulla ainakaan tällä kertaa ole siitä minkäänlaista tukea. Kopin
ummehtunut ilma on pikku satraapin ilmestyttyä käynyt entistä
raskaammaksi, mutta siitä huolimatta pyrkii minua hymyilyttämään,
asettuessani ikäänkuin syrjästä itseäni tarkastelemaan: avojaloin ja
ainoana verhonani suunnattoman laajat hurstihousut, jotka roikkuivat
toisen olan yli kulkevan ainoan viilekkeen varassa, sekä karkea
pellavapaita, jonka napin kuumuuden takia olen jättänyt auki, niin että
rintani loistaa paljaana. Tunnen niin suuresti muistuttavani puissa
kiipeilevää ja linnunpesiä etsivää maalaista poikanaskalia. Mutta jos
täten olenkin vähemmän sopivassa asussa läänin pään edessä seistäkseni,
niin syyhän on kokonaan hänen, joka vastoin kaikkien maiden tapoja ja
asetuksia on minut, valtiollisen tutkintovangin, tähän asuun
pakottanut, vain saadakseen näyttää mahtiaan ja noudattaa
pikkutyrannillisia mielitekojaan.
Minkäänlainen tervehtivä ele ei hänen puoleltaan tietysti tule
kysymykseen. Paremmin kuin eilenkään ei hän ole minua aluksi
näkevinään, vaan huulet tiukasti mytistettyinä ja tärkeän näköisenä
alkaa hän tarkastella koppia.
Seinästä siltä kohtaa, jossa seison, on joskus lohjennut kämmenen
laajuinen pala rappausta. Se pistää selkäni suojasta hänen vaanivaan
silmäänsä ja kuin nuoli syöksyy hän sitä tutkimaan. Tiesi mikä
salakäytävän alku siinä on, jota tuo maankavaltaja nyt selällään
koettaa peittää, Huomatessaan, ettei se sentään voi sellainen olla,
vetäytyy hän hiukan nolostuneena takaisin ja iskee nyt sitä tuimemmin
katseensa ruokapöydällä oleviin esineisiin.
-- Mitä tässä on? -- kysyy hän ja ottaa käteensä pienen pahvirasian,
jonka kannessa seisoo: "B.B. Bergdahlin Kirjakauppa, Oulu."
Siinä on aikaisemmin ollut kynänteriä, mutta nyt säilytän minä siinä
hienoja ruokasuoloja. Vastausta antaessani on hän jo avannut kannen ja
kohottanut rasian nenänsä eteen ikäänkuin haistellakseen ja minä odotan
jännityksellä, ryhtyykö hän myöskin maistelemaan sitä. Tultuaan
jotenkuten vakuutetuksi, ettei se sentään ole mitään kemiallista
ainetta seinien murtamiseksi tai vartiain surmaamiseksi, laskee hän
rasian takaisin ja tempaa käsiinsä paperipussin, jossa on erään
tuttavani lähettämiä leivoksia.
-- Mitä tässä on? -- kuuluu jälleen ja sitten: -- Kuka ne on
lähettänyt? -- Millä tavoin? -- Onko hän saanut teitä tavata?
Koettaa siis ilmeisesti urkkia, onko tirehtööri noudattanut hänen
kieltoaan, että minä en saa enää ketään tavata.
Nyt tempaa hän auki kirjotuspöydän laatikon. Siellä on kaikenlaista
pikku tavaraa: kirjotustarpeita, perheeni valokuva, pari teepakettia
y.m. Hän hämmentelee kapineita sormin, vetää niistä yhden ja toisen
esiin ja kysymykset: -- mikä tämä on? -- mitä tuossa? -- seuraavat
nopeasti toisiaan.
Sitten tulee pöydällä olevien kirjojen vuoro.
-- Mikä kirja tuo on?
-- _Suomen historia_, -- vastaan minä mahdollisimman painokkaasti,
mutta hän on liiaksi sterili sielu ja tällä haavaa liiaksi kiintynyt
nuuskintaansa, huomatakseen mitä minä äänensävylläni tahdoin sanoa,
että nimittäin kerran Suomen historia on hänestä ja hänen kaltaisistaan
isänmaansa unhottaneista lausuva tuomionsa.
Lopuksi ottaa hän käteensä viimeksi ilmestyneen vihkon "Suomalaisia
sankareita". Huulet supussa sitä hetkisen silmäiltyään viskaa hän sen
ylenkatseellisesti pöydälle ja lausahtaa:
-- Eikö olisi ollut parempi, että olisitte pysynyt työssänne ettekä
ruvennut hulluttelemaan?
Kielelläni pyörivät houkuttelevina sanat:
-- Eikö ihmisellä sitten ole muita velvollisuuksia kuin huolehtia
vatsastaan ja karrieeristaan? -- mutta joku tarpeeton varovaisuuden
puuska estää minut niitä lausumasta. Sen sijaan huomautan vain
siivosti, että kuinka kuvernööri voi sillä tavoin sanoa, kun minua ei
kerran ole mihinkään syylliseksi todistettu, vielä vähemmän tuomittu.
Vastauksestani on vain seurauksena, että hän lennättää minulle joukon
turhanpäiväisiä ja tunkeilevia kysymyksiä, virkkaen lopuksi käsiään
leväyttäen:
-- Tjah, se on sotilasviranomaisten asia.
Heitettyään vielä koppiini yleissilmäyksen ja määrättyään
poistettavaksi kelloni, jonka hän on huomannut pöydällä, poistuu hän
vihdoinkin ja kolisten putoavat salvat oven takana paikoilleen. Minä
istahdan vuoteelleni ja rinnassani kuohuilee kiihkeä viha. Alan katua,
etten sittekin kaiken uhalla sanonut hänelle jotakin murhaavaa. Ellei
oikeutetulle vihalleen sen herätessä anna ilmaa, jää se tavallisesti
pitkäksi aikaa mielen pohjalle kaivelemaan. Niinpä niinä kahdeksana
pitkänä kuukautena, jotka joudun Shpalernajassa viettämään, herää
minussa säännöllisesti joka päivä kiihkeä vihan puuska titulus af
Enehjelmiä vastaan, samalla kuin näen ilmielävinä edessäni hänen
kelmeät kasvonsa häijysti tuijottavine silmineen. -- -- --
Vihdoinkin!
-- No mitä niillä nyt oli sanottavana? -- kysyvät vartiat, kun minä
palaan kansliasta santarmiratsumestarin puheilta.
-- Ilmottivat vain, että tässä tulee huomenna matka Pietariin.
-- Soo, vai sillä lailla! -- ja he katsovat minuun jonkunlaisella
neuvottomalla osanotolla.
Mutta itse tunnen minä tyytyväisyyttä siitä että pääsen lähtemään.
Vapaudunhan edes tästä kiusallisesta ja alentavasta vanginpuvusta, saan
jälleen päälleni omat vaatteet, saan polttaa tupakkaa ja sitten
matkustaa halki kesäisen Suomen. Onhan liikkeellepääsy jo sinänsä
tervetullut vaihtelu, oltuani viikkomääriä suljettuna kuumaan ja
ummehtuneeseen koppiin. Sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei oloni
Venäjällä muutu ainakaan huonommaksi kuin mitä se täällä on ollut sen
jälkeen kuin titulus Enehjelm ryhtyi ylimmäksi vanginvartiaksi.
Pian on minulla pöydännurkalla valmiina kokonainen pinkka kirjeitä,
joissa ystävilleni ilmotan edessäni olevasta matkasta. Sitten levoton,
vilkasuninen yö ja käsissä on lähtöpäivä. Siinä kymmenen tienoilla
tulee vartia ja kutsuu minua alas, kehottaen ottamaan matkaani kaikki
kapineeni.
On keskiviikkopäivä ja vankilassa kova kiire ja touhina. Tänään kulkee
postijunan mukana vankivaunu pohjoisesta etelään, ja vankilassa on
otettava vastaan sen tuomia uusia asukkaita sekä passitettava sen
mukaan toisia, etelään käsin meneviä vankeja. Nykyään pidätetään näet
rajalla joka ainoa Ruotsista tulija, olkoon hänellä sitten kuinka
selvät paperit tahansa, ja ensi aluksi tuodaan ne tänne Oulun
lääninvankilaan, josta he kuvernöörin kuulustelun jälkeen siirretään
kukin kotitienoilleen sikäläisten viranomaisten enempää käsittelyä
varten.
Kun raskasta kapsäkkiäni raahaten vartian saattamana tulen avaraan
esikäytävään, istuu ja seisoskelee siellä joukko tuollaisia rajan takaa
tulleita, joiden on nyt määrä matkata eteläänpäin samassa junassa kuin
minäkin. Niiden joukossa näen iäkkään ja rikkaan Pietarin juutalaisen,
joka on jo viikon päivät ollut täällä vankilassa ja joka sairastaa
jotakin vaikeata sydänvikaa, sekä erään rintamalla olevan venäläisen
everstin rouvan, joka on palannut Ruotsista vanhempiaan tervehtimästä
ja jonka olen kuullut erikoisesti katkeroituneen siitä kohtelusta, jota
läänin -- häpeä sanoa suomalainen -- kuvernööri on ruvennut
sovelluttamaan valtiollisiin vankeihin. Edelleen huomaan käytävän
suulla puolikymmentä santarmialiupseeria, joiden arvaan tulevan omaksi
saattueekseni ja joista yhden pöyhkeä ryhti ja miltei pikimustaksi
päivettynyt naamataulu suurine nenineen herättää minussa vähemmän
mieluisia tunteita.
-- Kylläpä näyttivät koko murjaaneilta! -- tulkitsin minä vankilan
varushuoneessa tämän tunteeni vartialle, joka kaikin tavoin ja mitä
myötätuntoisimmin ottaa osaa kohtalooni.
Vaihtaessani kiiruusti omia vaatteita päälleni, saapuu varushuoneeseen
tirehtööri Juvelius.
-- Käsiraudoissa ne aikovat teitä kuljettaa, -- virkkaa hän ilman
hempeitä valmisteluja. -- Tänne on tullut kuvernöörin määräys, että
vankilasta on lainattava santarmeille käsiraudat.
Kylmät väreet kulkivat pitkin ruumistani ja ehdottomasti kohoaa
mieleeni eräs kuva vuosien takaa. Noustessani kerran Oulunkylän
asemalla paikallisjunaan jouduin kolmannen luokan tupakkavaunussa
istumaan vastapäätä muuatta nuorukaista, joka oli käsiraudoissa ja jota
vanginvartia kuletti Helsinkiin. Nuorukainen ei tiennyt mihin katsoa ja
kaikkien vaunussa olijain kasvoilla kuvastui piinallinen tunne. Olen
sen jälkeen useamminkin nähnyt kahlehdittuja ihmisiä ja aina on se
herättänyt minussa piinallisia tunteita. Siinä on ehdottomasti jotakin
ihmisyyttä syvästi alentavaa.
Ja nytkö täytyy minun itsenikin sitä kokea?
-- Pankaa nyt kaikki venäjänkielen taitonne liikkeelle ja koettakaa
puhua niille, etteivät panisi teitä käsirautoihin, -- neuvoo tirehtööri
ja kiiruhtaa toisaalle, sillä tällaisena "rahtauspäivänä" on hänelläkin
kova kiire.
Olen nyt jälleen omissa pukimissani ja ainakin sitä myöten on kaikki
hyvin. Mutta ne käsiraudat -- ne pimentävät kokonaan lähimmät
perspektiivit.
Minut kutsutaan kansliaan, jossa ratsumestari Tsherkashenof odottaa
kädessään joku plakaatti. Hänen tulkkinsa ei ole saapuvilla ja yksi
minua saattamaan määrätyistä aliupseereista saa ryhtyä plakaattia
tulkitsemaan. Kankeasti se käy, mutta tuleehan siitä jotakin
tolkkua. Enkä minä sitäpaitsi kykene paljon kuulemaankaan, sillä
käsirauta-uutinen on minut siinä määrin saanut pois tasapainosta. Sen
minä kaikesta luetusta vain tajuan, että minut Pietarissa tullaan
asettamaan syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin
nojalla "kuulumisesta rikolliseen järjestöön, jonka tarkotuksena on
Venäjän kanssa sodassa olevan Saksan valtakunnan aseellisen voiman
avulla irrottaa Suomi Venäjän keisarikunnasta". Plakaatin on
allekirjoittanut "erittäin tärkeitten asiain tutkintotuomari
Mashkevitsh." Kun minäkin olen plakaatin alareunaan piirtänyt nimeni
merkiksi, että se on minulle luettu ja tulkittu, on asia sitä myöten
valmis.
Saatuani vahtimestarilta kelloni ja rahani sekä heitettyäni hyvästit
tirehtöörille ja saapuvilla oleville vartioille, asettuvat käytävän
ulko-ovella santarmialiupseerit ympärilleni, yksi joka puolelle ja itse
ratsumestari etunenään. Rämähtäen paljastuvat sapelit, kukin aliupseeri
asettaa sen pystyyn olkapäätään vasten ja niin lähdemme liikkeelle,
tirehtööri Juveliuksen jäädessä porrasten yläpäähän kulmat rypyssä
katsomaan jälkeemme.
Tänä hetkenä, astellessani tökötin hajun ja paljastettujen sapelien
keskellä pölyistä tietä heinäkuun auringon räikeässä paahteessa, tunnen
entistä selvemmin sen syvän alennustilan, mihin kansamme on joutunut.
Vastoin hallitsijasanalla vahvistettuja perustuslakeja raahataan
kansalaisistamme täten yksi toisensa jälkeen Venäjälle, kohti
tuntemattomia kohtaloita, samalla kuin kansamme ja eduskuntamme täytyy
näitä väkivallan tekoja voimatonna päältä katsoa. Nehän ovat kuin
käsistä ja jaloista sidotut, vieläpä suukapuloilla ääntämästäkin
estetyt. Eikä siinä vielä kaikki, vaan monet merkit puhuvat
suoranaisesta tylsistymisestä, mihin se passiivinen tila, jolla meidän
on täytynyt ulkonaiseen sortoon suhtautua, on ollut omiaan kansaamme
vaivuttamaan. Onhan meillä osa yleisöä sekavassa kaunosieluisuudessaan
kokonaan unhottanut sen militarismeista raaimman ja tukahuttavimman,
johon meitä tallaava tsaarivalta nojautuu, muka ihmisyyden nimessä
pauhatessaan saksalaisen militarismin vaarasta ja sen kukistumista
toivoessaan siis samalla toivottaen voittoa oman kansansa sortajalle.
Toinen osa yleisöstä, suurien varovaisten joukko, suhtautuu pelolla,
epäluulolla ja tuomiten siihen kieltämättä maan jaloimpaan nuorisoon,
joka sydämensä ääntä totellen on ryhtynyt aktiivisiin toimiin ja
lähtenyt vieraille rannoille, valmistuakseen siellä taisteluun
tsaarivallan sortoa vastaan. Entä kuinka suuri onkaan se osa
kansastamme, joka tylsässä välinpitämättömyydessä isänmaansa tilaan ja
suuriin maailman tapahtumiin nähden on antautunut silmittömään
keinotteluun ja rasvaiseen mammonan palvontaan? Ja entä ne lukuisat
naisemme miltei kaikista yhteiskuntaluokista, jotka velvollisuutensa ja
kunniansa unhottaen ovat antautuneet kiemailuun noiden kaupungeissamme,
pitkin rannikoitamme ja kaikissa keskuksissamme lojuvien likaisten
harmaatakkien kanssa ... puhumattakaan niistä monen monista miehistä,
jotka voiton ja ylenemisen himosta ovat heittäytyneet muukalaisen
sortajan kätyreiksi!
-- Magu li kuritj? -- saanko tupakoida? -- panen siinä asemaa kohti
kävellessämme ensi kerran käytäntöön yhden niistä harvoista
venäjänkielisistä lauseparsista, joita V.K. Trastin oivallisesta
kielioppaasta olen kuluneena viikkona ehtinyt päähäni tankata.
Kohteliaasti antaa ratsumestari luvan, kiiruhtaapa vielä itse tulta
tarjoamaan. Koko ajan on tämä samainen ratsumestari käyttäytynyt minua
kohtaan aivan moitteettomasti. Kuulusteluissa ei hän ole osottanut
mitään virkaintoa ja pitkät hetket olen vankilan kansliassa tupakkaa
poltellen jutellut hänen kanssaan minkä mistäkin, m.m. myöskin
kirjallisista kysymyksistä, sillä ensi tutustumisessamme esittäysi hän
-- ammattitoveriksi, kertoen kirjottelevansa runoja. Siivon, hiljaisen
ja kohteliaan miehen vaikutuksen on hän läpeensä tehnyt ja minä olen
päätellyt itsekseni, että hän on parasta lajia mies, mitä santarmin
univormussa yleensä voi olla. Myöhemmin vallankumouksen jälkeen saan
ihmeekseni kuulla, että hän kuitenkin kaikitenkin on ollut täydellinen
santarmi: kavala, viekas ja tarvittaessa häijy. No, minua hän
hyvänsuopaisuudellaan ei kuitenkaan ole onnistunut pettämään, sillä
kaiken aikaa olen toistanut itselleni Vergiliuksen lausetta: _Timeo
danaos et dona ferentes_.
Torniosta tuleva juna ei ole vielä saapunut ja me pysähdymme aseman
lähellä olevaan santarmikonttoriin sitä odottamaan. Huoneessa on jo
ennestään useita santarmialiupseereja ja minut neuvotaan istumaan erään
pöydän ääreen. Ne lukevat venäläisiä lehtiä, keskustelevat iloisesti ja
tutkivat seinälle levitettyä suurta sotakarttaa. Kenraali Brusilovilla
on Galitsian rintamalla ollut menestystä ja m.m. Lutzkin kaupunki on
tullut vallotetuksi. Siitä miehillä ilo. Ratsumestari luulee, että
minulla ei siitä ole vielä mitään tietoa, minkä vuoksi hän asettuu
eteeni tekemään siitä selkoa. Edelleen kertoo hän, että sota ei voi nyt
enää kauan kestää, sillä Venäjällä on aseissa kokonaista kuusitoista
miljoonaa miestä ja se kykenee nyttemmin vaikka ihan yksinäänkin
saattamaan sodan voitokkaaseen loppuun. Tätä jutellessaan tarkkaa hän
minun kasvonilmeitäni, mutta minä en anna niiden ilmaista mitään,
ajattelen vain tyynesti itsekseni: älkäähän sentään nuolaisko ennenkuin
tipahtaa. Tuollainen barbaarinen luottamus päälukuun on läpi historian
kärsinyt huikeita haaksirikkoja. Sivistyskanta se on joka määrää ja
siinä te, ryssä poloiset, olette sentään vakavasti alakynnessä.
Huoneen perältä kuulen epämieluista helinää ja kääntäessäni katseeni
sille suunnalle, näen käsiraudat, joita santarmit katselevat.
Aikovatko ne heittiöt jo täällä sovittaa ne minun ranteisiini ja siten
raahata minut väkeä täynnä olevan asemapihan halki junaan? kysyn minä
pöyristyen itseltäni. Pitäisiköhän tässä jo hyvin puhein ryhtyä sitä
estämään? Mutta olkoon, en viitsi enkä jaksa liehakoida heidän
edessään! Jos panevat ne käsiini, niin pankoot, kannan sen sijaan pääni
sen pystymmässä!
Kuuluu pitkä vihellys ja matkustajajuna vierii asemasillan reunaan.
Minua viitataan ottamaan kapsäkkini, saattajat asettuvat ympärilleni ja
niin lähdemme asemasillalle. Käsiraudat ovat jälleen hävinneet
näkyvistä.
Junan takapäässä on vankivaunu ristikkoikkunoineen ja sen kohdalle
pysähdymme hetkeksi. Siinä on kova kiire ja vilinä, kun toisia, Ouluun
pysähtyviä vankeja otetaan vastaan, toisia lähetetään eteläänpäin.
Edellisten joukossa huomaan pari nuorukaista, jotka ovat käsiraudoilla
kytketyt toisiinsa kiinni. Häpeällistä! Kasvonpiirteistä päättäen he
ovat kyllä tavallisia rikoksentekijöitä, mutta siitä huolimatta täytyy
sanoa, ettei tuollainen menettely ole ainakaan mikään hedelmällinen
kasvatuskeino.
Saattajaini yrittäessä kiivetä vaunuun, kieltää portaalla seisova
vartia meiltä pääsyn ja neuvoo tavalliseen matkustajavaunuun.
Tirehtööri on antanut hänelle sellaisen määräyksen ja siihen mukautuvat
lopulta saattajani.
Minä hengähdän helpotuksesta, sillä tukalalta tuntui pelkkä ajatuskin
lähes pari vuorokautta kestävästä matkasta ahtaassa ja ummehtuneessa
vankivaunussa, johon sitä paitsi näytti ilman minuakin tulevan
asukkaita riittämiin asti.
Lähdemme siis raivautumaan läpi ihmisjoukon junan etupäätä kohti.
Koetan olla syrjilleni katsomatta, sillä ikäväpä olisi nähdä
ihmisjoukossa tuttavia, kun tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta
hyvästiä heittää. Kunhan vain sisarukset M., jotka lääninvankilassa
ovat usein käyneet minua tervehtimässä, eivät sattuisi asemalla
olemaan! Ainakin vanhempi heistä, herkkä ja hermostunut ihminen,
pyörtyisi varmasti nähdessään minut paljastettujen miekkojen keskellä,
luullen minua vietävän suoraapäätä mestauslavalle. Myöhemmin saan
kuulla, että he näihin aikoihin ovat käyneet joka päivä asemalla
saadakseen minulle hyvästi heittää, mutta tänään ovat he onnellisen
sattuman kautta olleet estettyjä tulemasta.
Junan etupäästä saamme haltuumme vasta maalatun ja puhtaan kolmannen
luokan vaunuosaston. Kelpaapa siinä oleksia eikä ole pelkoa
tungoksesta, sillä meitä on vain viisi henkeä ja syrjäisiltä on
luonnollisestikin pääsy tähän osastoon jyrkästi kielletty.
Ilma on tukehuttavan kuuma. Minä pinnistän aivojani, saadakseni kiinni
mainittua käsitettä edustavan venäläisen sanan. Vihdoin siinä
onnistunkin:
-- Sharka!
-- Da, sharka, -- nyökäyttää lähinnä istuva santarmi.
Täten on välillemme rakennettu jonkunlainen yhteisymmärryksen silta,
jota myöten voi vähitellen siirtyä tuttavallisemmallekin kannalle.
Riisun takkini naulaan, avaan paidan hihani ja asetun penkille mukavaan
asentoon. Oloni tuntisin jo aika siedettäväksi, ellei mielessäni yhä
häämöttäisi ne kamalat käsiraudat. Mitähän ne oikein aikovat niiden
kanssa? Ehkä kytkevät minut junan liikkeelle lähtiessä?
Miltei henkeä pidättäen odotan lähtömerkkiä, mutta juna tuntuu kuin
paikoilleen juuttuneelta ja lähtöhetki venyy iankaikkisuuden
pituiseksi.
Vihdoinkin pirittää jossakin etempänä konduktöörin pilli, työläästi
halkaisee veturin vastaus raskaan ilman, vaunujono nytkähtää ja lähtee
laiskasti liikkeelle kuin edessä olisi uupunut rahtimiehen kaakki.
Mutta hetki hetkeltä paranee vauhti, pitkä tavaramakasiini jää jälelle
ja tuonnempana soljuu taaksekäsin Kakaravaaran matala ja tuttu
talorivi. Ylikäytävän luona seisoo putkansa edessä vahti-Aapeli,
luutatynki kädessään, ja nähdessäni hänen päivettyneen, totisen
naamansa, tulvahtaa mieleeni joukko koulupoikuuden aikaisia muistoja...
Ja ellen kovin erehdy, kävellä tepsuttaa tuolla rautatiekadun päässä
korttiröijyssään Mattilan ukko, vanha juureva merimies, oikea pikiorava
"Toivon-herran" ajoilta, ja tupruttelee venäjänlehtisavuja
ikimustuneesta kopastaan... Mutta vauhti kiihtyy, tuomiokirkon kupooli
ja Suusis katoavat näkyvistä, loppuu vihdoin Heinätorin puoleinen
pitkän pitkä ja matala kaupungin häntä ja niin jää Saara Wacklinin
kaupunki kokonaisuudessaan jälelle. Vaikka nämä yksitoikkoiset ja
rannattomat lakeat maisemat ovatkin jo poikuusvuosilta niin tuiki
tuttuja, nautin minä tällä kertaa tavattomasti niiden jälleen
näkemisestä.
Mutta sitten muistuvat taas yhtäkkiä käsiraudat mieleeni ja
huolestuneena siirrän minä katseeni ohi kiitävistä maisemista
saattajiini, joiden kupeilla kalahtelevat suuriin pyökkipuisiin
koteloihin pistetyt browningit. He ovat asettuneet jo mukaviin
matka-asentoihin eikä käsiraudoista näy merkkiäkään. Eivätkä he koko
matkan kestäessä ota niitä kertaakaan esille, joten satraappi af
Enehjelmin viimeinen toimenpide minun olemassaoloni sulostuttamiseksi
jää kokonaan vaikutustaan vaille.
Tästä painajaisesta päästyäni pulpahtaa mielialani iloiseksi ja
keveäksi. Alan tarkastella saattajiani, löytääkseni heistä
puhekumppanin. Ne ovat siistin ja siivon näköisiä miehiä eikä niillä
näytä olevan mitään vihamielisiä aikeita minua kohtaan. Vastapäätäni
istuu samainen aliupseeri, joka vankilan kansliassa tulkitsi
minun Pietariin siirtoani koskevan määräyksen. Se on nuori mies,
nimeltään Aksionof, kotoisin Moskovan tienoilta, mutta ollut
poikasena kauppa-apulaisena Viipurissa sekä käynyt siellä hiukan
suomalaista kansakouluakin, joten hän osaa riittävän hyvin suomea.
Sotapalveluksensa on hän suorittanut tykkiväessä sekä ruvennut sen
jälkeen santarmiksi. Pian olen hänen kanssaan vilkkaassa keskustelussa,
käyttäen häntä samalla kielimestarinani. Levitän hänen eteensä koko sen
kielitaitomäärän, jonka Trastin oppaasta olen edellisellä viikolla
ehtinyt päähäni ahtaa, ja hän ihmettelee, että olen viikossa niin
paljon voinut oppia.
Seuraamme liittyy vähitellen toinenkin santarmi, sama korkearintainen,
pystynenäinen ja päivettynyt aliupseeri, jonka ensi näkeminen siellä
vankilan käytävässä herätti minussa niin epämieluisia tunteita. Läheltä
nähden ei hän sentään ole mikään kammottava olento, vaan päinvastoin
aika hauska ja huumoria ymmärtävä mies. Hänen nimensä on Vavrishtshuk,
hän on aikaisemmin palvellut husaarina ja ottanut osaa Japanin sotaan.
Helsingissä on hän palvellut santarmina jo useat vuodet sekä oppinut
toimeentulevasti suomea puhumaan. Pian olemme käsinä Mandshurian
lakeuksilla suoritetuissa huimissa ratsuväen taisteluissa. Ratsuväkeä
ja ratsutaisteluita koskevat seikat intresseeraavat minua aina
erikoisesti, sillä pitihän minusta itsestänikin tulla rakuuna, ellei
Bobrikof olisi lopettanut kotimaista sotalaitostamme juuri vähäistä
ennen kuin minun olisi tullut astua Lappeenrannan rakuunarykmenttiin.
Hän on ollut mukana lukuisissa ratsuväen taisteluissa, saamatta edes
naarmua nahkaansa. Koomillisessa valossa esittää hän japanilaisen
ratsumiehen sekä hänen suuripäisen ja lyhytsivuisen hevosensa,
aiheuttaen minulle vilpittömän naurunpuuskan. Mutta hänen aito
husaarimaiselle mielikuvitukselleen täytyy antaa täysi tunnustus, sillä
heikäläisen ratsujoukon hurjia hyökkäyksiä kuvatessaan kertoo hän
japanilaisten päitä sinkoilleen kuin nauriita ilmassa.
Kolmas santarmeista, vanhin joukosta, on hyväntahtoisen näköinen
ukko, joka omassa nurkassaan vetelee savuja ja särpii teetä. Neljäs on
komea ja ylpeä mies, joka ei antaudu kanssani minkäänlaiseen
keskusteluun eikä ota vastaan paperossia eikä karamellia, kuten toiset.
Hän istuu enimmiten yksinään ja pitää hyvää huolta komeista,
punertavista viiksistään. Kaikilla heillä on mukanaan hyvät eväät ja
ravintola-asemilta hakevat he aina teevettä. Minulle tuo Aksionof mitä
milloinkin haluan eikä suostu ottamaan juomarahaa vaivoistaan,
selittäen sen kuuluvan hänen velvollisuuksiinsa.
Hupaisesti kuluu minulta matka, mutta Viipuria lähetessä alkaa minua
vaivata kova päänsärky. Vielä enemmän kärsii siitä Vavrishtshuk.
Minulla on matkassani pari pulveria, joista toista tarjoan hänelle. Hän
ei kuitenkaan uskalla ottaa, epäilee kai sen sisältävän myrkkyä. Mutta
kun päänsärky yhä yltyy, häätyy hän lopulta sitä itse pyytämään,
tiedustellen samalla, etteihän se vain myrkkyä sisällä. Kun sanon, että
otinhan minä äsken itsekin samanlaisen ja istun vielä ilmielävänä tässä
paikallani, rohkaistuu hän ja nauttii pulverin. Niistä ei kuitenkaan
ole apua meille kummallekaan ja vasta kun Vavrishtshuk Terijoella
hankkii voimakkaampia pulvereita, lievenee päänsärky senverran, että
pääsen uneen. Pitkiin nukkumisiin ei kuitenkaan enää ole aikaa.
-- Herra, herra, nouskaa, ollaan perillä!
Se on Vavrishtshuk, joka minua nykii hereille. Kavahdan istualleni ja
ulos silmätessäni huomaan, että vauhtiaan hiljentänyt juna kesäyön
hämyssä vierii pitkin laajan, puisen asemasillan reunaa, jossa
tungeksii joukko odottajia. Olemme perillä tsaarivallan pääkaupungissa,
jonne kohtalo on nähnyt hyväksi saattaa minut ensi vierailulle neljän
miekoilla ja browningeilla aseistetun santarmin saattamana.