laivalla, "Toivolla", Kemiin takaisin. Kuinka hyvin sopikin Ontreille
"Usko" ja hänelle "Toivo"! Lämpimät hyvästit oli hän jättänyt
vanhalle isännälleen, majalan harmaaparralle vartialle, joka niin
mielenkiintoisesti oli osannut hänelle monasterin muinaista suuruutta
ja koko Karjalan historiaa valaista. Hän muisti, kuinka siitä asti
moni seikka näissä asioissa oli hänelle esiintynyt kokonaan uudessa
valossa. Ja niin oli hän sitten omia aikojaan, unelmissaan ja
haaveissaan, matkustellut pitkin koleata Valkean meren rantaa: tullut
Kierettiin, Koudaan ja vihdoin Knäsöihin, jonne lahden toiselta puolen
sinisinä kuulsivat Kuolan tunturit. Siitä oli hän vähitellen saapunut
Koutajärven yli ja erämaiden läpi Suomen puolelle, Paanajärvelle, ja
siitä sitten kotiin.
Nyt kaikki tuntui kuin unelta. Kun hän eräänä aamuna, varkaiten yöllä
hävittyään kotiinsa, oli ilmestynyt aamiaispöytään, olivat hänen vanha
isänsä ja äitinsä olleet saada halvauksen tästä äkkiarvaamattomasta
tapahtumasta.
-- Missä ihmeessä sinä olet ollut?
Äiti se ensiksi oli selvinnyt näin kysymään.
-- Niin missäkö?
Hänen täytyi oikein kerrata tuo kysymys, sillä hänestä oli retkensä
tuntunut silloin niin äkkioudolta ja merkilliseltä, ettei siitä
lyhyesti voinut mitään ilmoittaa. Mutta sitten oli hän pääpiirteissään
kertonut kulkunsa, mutta vaiennut aivankuin jostain sisäisestä käskystä
kaiken sen, mikä olisi saattanut tuntua erikoisen merkilliseltä. Häntä
oli pelottanut se, ettei häntä kentiesi uskottaisi. Ja hänen olonsa
oli samalla tuntunut niin mieluisalta ja viihdykkäältä, kaikki niin
mielenkiintoiselta ja uudelta, että elämänhalu oli vallannut hänet kuin
hyökyaaltona. Hän oikein halasi päästä siihen mukaan, täysin siemauksin
ja tarmolla siinä osaansa suorittamaan.
Matkaltaan palattuaan oli hän tuntenut vastenmielisyyttä entisiä
aikeitaan kohtaan. Hänellä ei tehnyt mieli opettajaksi paremmin kuin
muuksikaan virkamieheksi; liikemieheksi ei hän halunnut ollenkaan, sillä
ala oli tuntunut hänestä oudolta; sanomalehtimiehenä hän olisi voinut
toimia vain siinä tapauksessa, että hänellä itse mielestään olisi ollut
jotakin sanottavaa ja opetettavaa.
Hän antautui maanviljelijäksi.
Se olikin aina ollut hänen salainen ihanteensa. Viljellä maata, imeä
ravinto suoraan maa-emon mahtavilta parmailta, elää kuin muukin
elollinen suorastaan luonnon turvissa, -- se oli hänestä oikeata ja
väärentämätöntä ihmisen elämän-uraa. Ja samalla sivistää sieluaan,
rikastuttaa henkistä elämäänsä niillä tiedon ja taidon tuotteilla,
joita jumaluudesta inhimillisin kyvyin irti saadaan isketyksi, -- sen
jos minkä piti antaa elämälle sisällystä. Ja kuulua siihen säätyyn,
jonka turvissa maamme on noussut ja seisoo, joka on meille Jumalan
antama ammoisista ajoista, ei irrallinen vaahto pinnalla, -- se on
suoranaisinta historiallisesti oman kansan vaiheisiin ja taisteluun
yhtymistä. Voimakas, valistunut, itsenäinen ja ihanteellisesti
ajatteleva maanviljelijäsääty, -- se oli hänen mielestään Suomen
tulevaisuus, niinkuin se oli ollut sen menneisyyskin. Tämä oli tullut
hänen vakaumuksekseen ja sen mukaan hän toimi tinkimättömästi.
-- -- -- -- --
Hän nautti näistä muistoistaan, jotka vilauksena siinä hänen aivoissaan
kulkivat, ja hän tunsi, että hän oli ollut oikeassa. Teennäisen
elämän sijaan oli hän valloittanut, tai lahjana saanut, terveen,
onnea ja voimaa uhkuvan uran, kaukana joutavasta ja vähäpätöisistä
pyrkimyksistä. Ratkaisun taistelu oli nyt hänen mielestään ohi ja
hän oli päässyt urallaan vakaantumaan. Oliko hän nyt löytänyt tien
todelliseen onneen? Mitä oli elämällä hänelle varattuna, sillä olihan
ura vasta alussa? Tuota oli hän aina itsekseen aprikoinut, sillä hän
tunsi sydämensä sopukassa aavistuksen kaiken inhimillisen hauraudesta.
Mutta samalla tunsi hän voimaa ja taistelun halua, intoa otteluun,
jossa ratkaistaisiin ja voittajalle palkinto annettaisiin. Tässä
tyynessä miehessä, joka ei näistä mielipiteistään ja aatteistaan
juuri jutellut, ei niitä kellekään tyrkyttänyt eikä pakkautunut
maailmanparantajaksi, piili nyt tavaton määrä tarmoa, sitkeyttä
ja itsenäisyyttä, joilla eduillaan hän tavallisesti sai tahtonsa
toteutetuksi. Kaikki, sekä hänen ystävänsä että kylmät naapurinsa,
myöntävätkin, että hän on luonne ja persoonallisuus. Luonnon ja terveen
elämän avulla oli hän päässyt kohoamaan varmalle ponnahduslaudalle,
josta hän pelottomasti katseli edessänsä olevaa taivalta. Uudet
taistelut, velvollisuudet ja tehtävät odottivat häntä siellä. Ja
siihen kohoutumiseen oli hänet auttanut palaaminen luonnon ja kansan
keskuuteen, alkuperäisten ja yksinkertaisten inhimillisten hyveitten
pariin, oikeaan käsitykseen velvollisuudesta ja työstä sekä ihmisen
elämän tarkoituksesta; ja vielä oli häneen mahtavasti vaikuttanut
se uskonnollinen ja historiallinen tietoisuus kansastaan ja sen
todellisesta perusluonnosta, johon hän mitä omituisimmalla tavalla oli
herännyt...
Hän oli keskustellut näistä asioista paljon vaimonsa kanssa ja kertonut
hänelle tarkoin retken kaikki salaisuudet, näyttäen katkonaisen
päiväkirjansakin. Hänen katkerat lemmenvalittelunsa, joilla eräät
kohdat olivat kaunistetut, tuntuivat nyt lapsellisilta, eivätkä
herättäneet hänen vaimossaan muuta kuin iloisuutta. Niinpä hän kerran
eräänä kesänä, jolloin hänelle saapui kaukaa etelästä ylhäisiä
vieraita, saattoi ottaa ruhtinattaren mitä sydämellisimmin vastaan. He
olivat nyt vapaita ja onnellisia, ja ruhtinatarta kaunisti hänen tällä
välin saamansa äidillisyyden piirre sanomattomasti. Tämän yhdessä olon
ja jälleen näkemisen hauskuutta lisäsi vielä suuresti se, että Ontrei,
joka kesäisin saapui toveriaan tervehtimään, sattui juuri silloin
tulemaan.
Mutta he eivät olleet ainoat vieraat, jotka liittyivät hänen matkansa
muistoihin. Viikkokausia oleskeli hänen luonaan eräänä kesänä tuo
kalpea opettaja sieltä jostain Keski-Karjalan kylästä, hän, joka
niin innostuneesti oli osoittanut maansa menneisyyttä harrastavansa.
Ja mikään salaisuus ei ole, että tuo hänen elämäntehtävänsä, tuo
suuri karjalaisten todellinen historiallinen kansalliseepos lähestyy
valmistumisensa hetkeä. Hän on sitä yhä muovaillut ja uudistellut,
puhdistanut kielen todella karjalaiseksi ja saattanut sen kaikin
puolin julkaisukelpoiseen asuun. Mahdollista kuitenkin on, että
sen ilmestyminen siirtyy toistaiseksi, suopeampaan aikaan, jolloin
karjalaisten heimoharrastukset taas pääsevät virkoamaan; silloin
siitä epäilemättä tulee se korven vaskikäärme, johon katsominen
herättää myrkyllisistä lumoista. Nykyisin on opettaja saanut täyden
tyydytyksen jo siitä tietoisuudesta, että hänellä todella on runoilijan
ja taiteilijan lahja, että hänen unelmansa eivät sittenkään ole
haaveita, vaan mahdollisia kaikinpuolin. Eräs seikka tosin tekee
Suomessa tällaiset asiat hiukan epävarmoiksi, se nimittäin, ettei
näille suurille runoteoksille yleisön kehittymättömyyden vuoksi tahdo
mitenkään saada kustantajaa. Mutta tässä tapauksessa saanee olla
vakuutettu teoksen niin eittämättömästä arvosta, että kustantajat
tullevat suorastaan siitä kilpailemaan, ellei jo siihen aikaan ole
olemassa erikoista vienankarjalaista kustannusliikettä, jolla on
päätehtävänä näitä karjalaiskansallisia yrityksiä edes auttaa. Kuinka
hyvänsä, pää-asia tällä hetkellä on se, että opettaja-ystävämme
sisäinen ristiriita on loppunut ja hän saanut rauhan.
* * * * *
Ja niin jätettäköön sankarimme jatkamaan miehuuden taisteluansa,
saavuttamaan niitä kokemuksia, joita on tarjona hänen laisekseen
kehittyneelle miehelle. Hänen elämänsä muodostui työstä ja huolesta
rikkaaksi, runsaaksi voitoista ja pettymyksistä; hän otti huomattavasti
osaa silloisen Suomen tärkeään julkiseen elämään, saattaen muodostaa
omaan kokemukseen perustuvan käsityksen siitä ja siinä toimivista
henkilöistä. Olivatpa ne kokemukset mitä hyvänsä, yksi oli niille
kaikille aina yhteistä, -- se nimittäin, että jokainen niistä muistutti
hänelle Ontrein Solovetsin-retkellä opettamaa totuutta: syntymästä
hautaan tulisi ihmisen olla
PYHIINVAELTAJA.