suojaksi lemmen vaaroja vastaan pitkän kaksijakoisen parran,
joka kasvoi hänen leuassaan. Äkisti putkahtanut parta varjeli
sen kuninkaantyttären neitsyyden, jota Pragin kaupunki palvelee
pyhimyksenään. Parta, joka ei enää ollut nuorta pahaista, ei riittänyt
suojaamaan Gudulen siveyttä. Rouva Cornouiller patisti Gudulea sanomaan
sen miehen nimen, joka ensin tehtyään hänelle tekoset jätti hänet oman
onnensa nojaan. Gudule hyrskyi yhtenä kyyneltulvana, mutta oli vaiti.
Eivät auttaneet ei rukoukset eikä uhkaukset. Rouva Cornouiller pani
toimeen pitkän ja seikkaperäisen tutkimuksen. Hän tiedusteli ovelasti
mies- ja naisnaapureiltaan, tavaranhankkijoiltaan, puutarhurilta,
radanvartialta ja santarmeilta; ei mikään johtanut häntä rikollisen
jäljille. Hän koetti uudelleen saada Gudulen tunnustamaan kaikki.
»Oman etusi tähden, Gudule, sano minulle, kuka hän on.»
Gudule pysyi mykkänä.
Yht'äkkiä välähti silloin rouva Cornouiller'n mieleen:
»Se on Putois!»
Kyökkipiika itki eikä vastannut. »Se on Putois! Kuinka en sitä ennemmin
arvannut? Se on Putois! Poloinen! Poloinen! Poloinen!»
Ja rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut
hänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista
lyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen
torivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut
Gudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta.
Putois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen
ylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden
muun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin
olisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä
odotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten
mainittiin herra Maréchalin, »Kalastajasovun» kapakan isännän,
palvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento
Pont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja
sittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. »Tuo hirviö!»
siunustelivat kummitädit.
Ja Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla
kaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät
vanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet
siivoja ja siveitä.
Mutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja
sen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet
näkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse, ja hän kuuluu
toisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty
suoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa,
hänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Monen monta kertaa olimme
erottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä.
Minuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi
häijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja
hyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan
väittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin.
Hän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa
illoin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa
öisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin
sydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana
kujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme
kuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa,
haukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla
juopuneiden yökulkijain loilotuksia.
Se mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä
oli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin
ympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten
sivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri,
jonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan
iltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä
oli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut,
penkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme,
lasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja
runollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille,
typerimmällekään faunille Sisilian tai Thessalian mailta. Mutta
puolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.
Isällemme hänellä oli aivan toinen luonne: tunnuskuvallinen ja
filosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei
pitänyt heitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä,
milloin ne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet
myhäilemään. Usko Putois'han kiinnosti häntä lyhykäisenä yhteenvetona
kaikista inhimillisistä uskomuksista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja
kujeilevainen hän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta.
Hän jutteli hänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki
seikat niin tarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja
sanoi hänelle sydämensä vilpittömyydessä:
»Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni... Ja kuitenkin sinä
tiedät hyvin...»
Hän vastasi vakavasti:
»Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon
kansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä,
ennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta.»
Ainoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja.
Pohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen
mielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n
olemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan
meloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä
Audomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois,
mutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita
tapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin,
osoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.
Mitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n
synnystä, eikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt
äitini valheesta, kuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät
virheet olleet verrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi
kuin Shakespeare. Mutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan
nähdessänsä tuon pikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen
ja viattoman petoksensa saavuttavan niin suunnattoman menestyksen,
joka ei pysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi
valloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen
saavansa nähdä oman valheensa ilmielävänä edessään.
Kävi näet niin, että palvelustyttö, joka oli vasta otettu ja outo
paikkakunnalla, astui sisään ja ilmoitti, että eräs mies tahtoi
puhutella rouvaa.
»Mikä mies hän on?»
»Työmiehen puvussa. Näyttää maalaiselta.»
»Onko hän sanonut nimensä?»
»On, rouva.»
»No, mikä hän sitten on nimeltään?»
»Putois.»
»Kuinka sanoit nimen olevan?...»
»Putois, niin, rouva, Putois.»
»Onko hän täällä?...»
»On, rouva. Hän odottaa kyökissä.»
»Oletko nähnyt hänet?»
»Olen rouva.»
»Mitä hänellä on asiaa?»
»Sitä hän ei sanonut. Hän tahtoi puhutella itse rouvaa.»
»Mene kysymään, mitä hän tahtoo.»
Kun palvelija palasi kyökkiin, ei Putois'ta enää ollut siellä. Tämä
muukalaisen palvelustytön ja Putois'n kohtaus jäi ainiaaksi selitystä
vaille. Mutta luuloni on, että siitä päivästä lähtien äitini alkoi
uskoa, että Putois hyvinkin saattoi olla olemassa, ja että hän kenties
ei ollut valehdellutkaan.
Riquet.
Muuttopäivän tultua jätti herra Bergeret sisarensa ja tyttärensä kera
Seine-kadun varrella sijaitsevan vanhan rapistuneen talon asettuakseen
uudenaikaiseen huoneistoon Vaugirard-kadun varrelle. Niin olivat Zoé ja
kohtalo päättäneet.
Muuttotouhun pitkinä hetkinä Riquet harhaili haikein mielin
hävityksenalaisissa huoneissa. Hänen rakkaimmille tottumuksilleen oli
tullut pysty eteen. Tuntemattomat, huonosti puetut, äreät ja äkäiset
miehet häiritsivät hänen lepoaan ja tulivat keittiöön saakka polkien
jaloissaan hänen ruokalautastaan ja vesikuppiaan. Juuri kun hän oli
vain mille tuolille paneutunut maata, otettiin se häneltä pois, ja
matot temmattiin kursailematta hänen poloisen takalistonsa alta, joka
omassa kodissaan ei enää tiennyt mihin asettua.
Sanokaamme hänen kunniakseen, että hän alussa oli koettanut tehdä
vastarintaa. Heti kun oli kajottu siirtämään vesisäiliötä, oli hän
alkanut vimmatun haukunnan vihollista vastaan. Mutta kukaan ei ollut
piitannut kuulla hänen kutsuaan. Hän ei tuntenut saavansa mitään
rohkaisua, päinvastoin häntä aivan ilmeisesti painostettiin alas.
Zoé neiti oli hänelle sanonut hyvin epäsuopeasti:
— Ole nyt hiljaa!
Ja neiti Pauline oli lisännyt:
— Riquet, sinä olet hassu!
Silloin hän luopui antamasta hyödyttömiä merkkejä ja taistelemasta
yksinään yhteisen hyvän puolesta. Hän suri hiljaisuudessa talon
hävitystä ja muutti turhaan huoneesta huoneeseen saadakseen rahtusen
rauhaa. Kun muuttomiehet tulla tömistivät siihen huoneeseen, mihin hän
oli paennut, kätkeytyi hän vikkelästi jonkun pöydän tai pesukaapin
alle, joka vielä oli paikoillaan. Mutta tämä varovaisuus oli hänelle
pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi, sillä heti kohta alkoi huonekalu
huojua hänen päällään, nousi kohoksi, jysähti taas permantoon ja uhkasi
musertaa hänet alleen. Hän pakeni pyöräpäisenä ja karvat pystyssä ja
pääsi toiseen suojapaikkaan, joka ei ollut edellistä turvallisempi.
Mutta nämä kiusat, jopa suorastaan vaaratkin olivat vähäpätöisiä hänen
sisäisiin tuskiinsa verraten. Sielullisesti näet, kuten sanotaan, hänen
kärsimyksensä olivat suurimmat.
Talon huonekalut eivät olleet hänen silmissään elottomia esineitä, vaan
eläviä, hyvänsuopia olentoja, lempeitä haltiahenkiä, joiden poislähtö
ennusti hirmuisia onnettomuuksia. Lautaset, sokerirasiat, paistinpannut
ja kattilat, kaikki kyökin jumaluudet; nojatuolit, matot, tyynyt,
kaikki kotilieden suojelushaltiat, sen huone- ja kotijumalat — kaikki
olivat tiessään. Hän ei saattanut uskoa, että niin suuri häviö koskaan
voisi tulla korvatuksi. Ja hän tunsi siitä niin suurta surua, kuin
hänen sielu-pahaansa vain mahtui. Onneksi se samoinkuin ihmissielukin
helposti takertui muuhun ja unohti pian huolet.
Sillävälin kuin janoiset muuttomiehet pitivät pitkiä väliaikojaan,
pölähytti Anqueliquen luuta lentoon permannosta ammoisen tomun,
ja Riquet vainusi hiiren hajua tai seurasi silmillään pakenevaa
hämähäkkiä, ja hänen häilähtelevä ajatuksensa ilahtui siitä tuokioksi.
Mutta pian hän taas vaipui takaisin mielihaikeaansa.
Lähtöpäivänä, nähdessään asiaintilan pahenevan hetki hetkeltä, hän
tyrmistyi epätoivoon. Vielä kolkommalta kuin muu tuntui hänestä, kun
ladottiin liinavaatteita suuriin, pimeihin tavaralaatikoihin. Iloisella
kiireellä sulloi Pauline pukujaan matkavasuun. Riquet kääntyi pois
hänestä, ikäänkuin olisi nähnyt hänet missä pahanteossa. Ja hykistyen
seinäviereen hän ajatteli: »Tuo oli pahinta! Nyt on kaikki lopussa!»
Ja joko hän luuli lakkaavan olemasta sen, mitä hän ei enää nähnyt, tai
tahtoi vain karttaa tuskallista näkyä, niin hän asettui siten, ettei
hänen tarvinnut katsoa Paulineen päin.
Mutta liikkuessaan edes takaisin Pauline osui huomaamaan Riquet'n
allapäisen asennon. Se näytti hänestä kovin hassunkuriselta, ja hän
purskahti nauramaan. Ja naurunsa seasta hän huusi:
— Tule tänne, Riquet!
Mutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä
ei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin
salainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä
avoimena ammottavaa vaatevasua.
Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni
hän ja otti hänet syliinsä.
— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!
Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi
liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään
eikä kuulevinaan.
— Riquet, katso minuun!
Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin
suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:
— Ole siellä, tuhma elukka!
Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä
kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.
Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt
päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta
tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti
olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen
liikkumattomana, henkeä vetämättä.
Sitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän
tunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli
niin surkeasti paiskattu, ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa
tästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme
minuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:
— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä
on todellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asematalo, suurenmoisen
muodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä.
Revitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis.
Ja sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki
arkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä,
josta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat
kammottavan esimerkin!... Tule, Riquet!... Mennään kävelemään
rantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin
rappeutunut Gabriel'in ja Louis'n ajoista... Mutta missä on koira?...
Riquet! Riquet!...
Herra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi
käpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.
— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin
latomus liinavaatteita käsivarrellaan.
— Vaatevasussa, isä.
— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra
Bergeret.
— Siksi että se oli tuhma, vastasi Pauline.
Herra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä eteiseen asti
liehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa.
Hän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn
nuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi
sitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä
portaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että
uskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan
henkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.
Kadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn:
omat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.
Sill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen
kadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita,
työmiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita,
ajurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia
lasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten
hymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään, leppeä sävy hienon
kalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret
katseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi
pylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka
näytti häpeävän sitä, että oli joutunut kadulle.
Mutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen
kauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:
Oi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava,
olisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä
annat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi,
makuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja
raahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun
ja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein
aamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan
huonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia
ja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos
sinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät
sinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumal-olennot,
jotka aamuisin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit,
joita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut
puutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin
minun?
Riquet'n ajatuksia.
I
Ihmiset, eläimet ja kivet kasvavat, mitä likemmäksi tulevat, ja käyvät
suunnattoman suuriksi, kun ovat aivan edessäni. Niin en tee minä. Minä
pysyn aina yhtä suurena, missä olenkin.
II
Kun isäntä ojentaa minulle pöydän alle ruokapalan, jonka hän aikoo
pistää suuhunsa, tekee hän sen kiusatakseen minua ja rangaistakseen,
jos lankean kiusaukseen. Sillä en saata uskoa, että hän luopuisi
omastaan minun tähteni.
III
Koirien haju on suloinen.
IV
Minun isäntäni pitää minut lämpöisenä, kun makaan hänen selkänsä takana
nojatuolissa. Se johtuu siitä, että hän on jumala. Myöskin uunin edessä
on lämmin kivilaatta. Se laatta on jumalallinen.
V
Minä puhun milloin tahdon. Isäntäni suusta lähtee myös ääniä, jotka
muodostavat lauseita. Mutta ne eivät ole läheskään yhtä selviä kuin
ne, joita minä ilmaisen puheeni äänillä. Minun suussani on kaikella
järjellinen ajatuksensa. Isännän suussa on paljon vain tyhjää ääntä. On
vaikeaa, mutta välttämätöntä arvata isännän ajatukset.
VI
Syöminen on hyvää. Olla syönyt on vielä parempi. Sillä vihollinen, joka
väijyy siepatakseen ruokasi, on nopea ja kavala.
VII
Kaikki katoaa ja seuraa toinen toistaan. Minä yksin olen pysyväinen.
VIII
Minä olen aina kaiken keskustassa, ja ihmiset, eläimet ja esineet,
olivatpa ne vihamielisiä tai suosiollisia, ovat piirissä ympärilläni.
IX
Unessa näkee ihmisiä, koiria, taloja, puita, mieluisia olentoja ja
kammottavia olentoja. Mutta kun herää, ovat nämä olennot kadonneet.
X
Mietelmä. Minä rakastan isäntääni Bergeret'tä, sillä hän on väkevä ja
peljättävä.
XI
Teko, josta on piesty, on paha teko. Teko, josta on saatu hyväilyjä tai
ruokaa, on hyvä teko.
XII
Yön tullessa liikkuu pahoja voimia talon ympärillä. Minä haukun, jotta
isäntä olisi varuillaan ja karkoittaisi ne.
XIII
Rukous. Oi isäntäni Bergeret, verisen lihan jumala, minä kumarran
sinua. Sinä peljättävä, ollos ylistetty! Ollos ylistetty, sinä
laupias! Minä ryömin jaloissasi; minä nuolen käsiäsi. Sinä olet suuri
ja sangen ihana, koska sinä katetun pöydän ääressä ahmit runsaita
liharuokia. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä pikkuruisella
puutikulla saat valkean leimahtamaan ja muutat yön päiväksi. Pidä minut
huoneessasi ja sulje kaikki muut koirat sieltä pois. Ja sinä, Angelique
keittäjätär, sinä hyvä ja suuri jumalatar, minä pelkään ja rakastan
sinua, ettäs antaisit minulle paljon syödä.
XIV
Koira, jolla ei ole kunnioitusta ihmisiä kohtaan ja joka ylenkatsoo
isäntänsä huoneessa olevia kotijumalia, viettää harhailevaa ja kurjaa
elämää.
XV
Eräänä päivänä kulki rikkinäinen vesikannu salin läpi kastellen
kiilloitetun permannon. Luulen, että epäsiisti kannu sai siitä vitsaa.
XVI
Ihmisillä on jumalallinen voima avata kaikki ovet. Minä voin avata
ainoastaan muutamia. Ovet ovat mahtavia jumaluuksia, jotka eivät
mielellään tottele koiria.
XVII
Koiran elämä on täynnä vaaroja, ja kärsimyksen välttämiseksi täytyy
alati valvoa, syödessään, jopa nukkuessaankin.
XVIII
Ei koskaan tiedä, onko käyttäytynyt oikein ihmisiä kohtaan. Heitä
tulee kunnioittaa koettamatta ymmärtää heitä. Heidän viisautensa on
salaperäinen.
XIX
Avuksihuuto. Oi Pelko, suurivaltainen ja äidillinen Pelko, pyhä
ja terveellinen Pelko, astu minun sieluuni, täytä minut vaarassa,
jotta välttäisin sen, joka minua vahingoittaa taitaisi, ja jotta en,
karatessani vihollisen kimppuun, joutuisi kärsimään uhkamielisyydestäni.
XX
On olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat
kammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti
puuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei
tule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai
työntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja
paeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua.
Maailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.
Vanhurskaat tuomarit.
Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne
eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta
uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä, että minä olin
sekaantunut anarkistien vehkeisiin.
En tuntenut rikostovereitani, eivätkä rikostoverini tunteneet minua.
Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään
saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua
hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin
siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan
apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria
muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka
on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä
tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä.
Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä
molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten
vanhojen flaamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean
näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava.
Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha
mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen.
Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.
Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama
katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja
viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan
varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa
ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä
hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike
osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat,
mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.
Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin
heidän puhettaan. Ensimmäinen tuomari sanoi:
— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimmäinen laki kirjoitettiin
kiveen, merkiksi, että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.
Toinen tuomari vastasi:
— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhentunut. Sillä kirjoittajan
käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa
muuttuvainen.
Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:
_Ensimmäinen tuomari_: Laki on pysyväinen.
_Toinen tuomari_: Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.
_Ensimmäinen tuomari_: Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.
_Toinen tuomari_: Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuotteena se
on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.
_Ensimmäinen tuomari_: Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.
_Toinen tuomari_: Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.
_Ensimmäinen tuomari_: Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.
_Toinen tuomari_: Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin,
mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.
_Ensimmäinen tuomari_: Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on
kirjoitettu! Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka
uskoivat häneen: _Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini
eius in saecula_.