HJÖRDIS. Sankartöihinhän sinä toki häntä kiihoittanut olet, seurannut
häntä sota-asussa, riemastunut kohtaloosi tulisimmassa taistelossa; --
eikö niin?
DAGNY (_hyvästi liikutettuna_). En, en!
HJÖRDIS. Oletko siis ollut pelokas, jotta Sigurd on saanut häpeätä
sinusta?
DAGNY (_voitettuna_). Hjördis, Hjördis!
HJÖRDIS (_pilkallisesti hymyillen_). Mutta kohtalosi oli kuitenkin
onnellinen; -- luuletko Sigurd'inkin saattavan sanoa samoin?
DAGNY. Anna minun olla. Voi mua; sinä olet saanut minun liiaksi
ymmärtämään itseäni!
HJÖRDIS. Leikki-sana vain, niin sinä paikalla itket! Älä sen enempää
ajattele koko asiata. Katsoppas, mitä minä olen tänäpänä tehnyt; (_ottaa
moniaita nuolia pöydältä_). -- katsos noita teräviä kärkiä! Eikö totta,
olenhan minä mestari nuolia teroittamaan!
DAGNY. Ja myöskin niitä *käyttämään*; mainion tarkasti tapaat sinä
sydämeen! Kaikki mitä äsken sanoit mulle, -- sitä en koskaan ennen
ajatellut. (_kiivaammin_) Vaan että Sigurd --! Minä olen siis koko tämän
pitkän ajan ainoastaan raskauttanut Sigurd'in päiviä ja saattanut
hänelle häpeätä vain; -- mutta -- ei, ei, se ei voi olla totta!
HJÖRDIS. No, no, rauhoitu, Dagny; eihän se olekkaan totta. Niin, jos
Sigurd'in mieli vielä olisi entisellään, voisi tuo kaikki olla totta;
silloin, kun hän Islannissa oli, paloi hänen mielessään halu päästä
kuuluisimmaksi mieheksi maassa; -- nyt hän tyytyy vähempäänkin onneen.
DAGNY. Ei, Hjördis, Sigurd'in mieli pyrkii yhä vielä yhtä korkealle,
kuin ennenkin; nyt huomaan varsin hyvin, minä en ole sopiva vaimoksi
hänelle; hän on salannut sen minulta; mutta se ei saa kestää kauvemmin
enää.
HJÖRDIS. Mitä ai'ot?
DAGNY. Minä en tahdo kauvemmin estää hänen aikeittensa kulkua; minä en
tahdo kauvemmin olla hänen rasituksenaan.
HJÖRDIS. Sinä arvelet siis -- --?
DAGNY. Hiljaa, joku tulee!
(MIES _perältä_).
MIES. Sigurd viikinki lähestyy taloamme!
HJÖRDIS. Sigurd! Käske Gunnar tänne.
MIES. Gunnar ratsasti kokoomaan naapureitaan; sillä Kåre talonpoika
aikoo -- --
HJÖRDIS. Hyvä, hyvä, sen tiedän; saat mennä! (_Mies menee; Dagny'lle,
joka myöskin aikoo mennä_). Minne ai'ot?
DAGNY. Ulos, ett'en tapaisi Sigurd'ia. Minä huomaan jo varmaksi, meidän
on eroaminen toisistamme; mutta *nyt heti* keskustella hänen kanssaan,
-- en, en, sit'en saata (_menee vasemmalle_).
HJÖRDIS (_äänetönnä hetken katseltuaan hänen jälkeensä_). Ja häntä
ai'oin minä -- (_jatkaa ajatustaan katseella jousen-jänteesen_). Kehno
olisi mokoma kosto; -- ei, nyt keksin keinon kostavamman! Hm; raskasta
on kuolla, mutta toisinaan toki vielä raskaampi elää! (SIGURD
_perällä_).
HJÖRDIS. Sinä etsit Gunnar'ia, arvaan ma; istu, kyllä hän kohta tulee.
(_aikoo mennä_).
SIGURD. Jää; sinua minä etsin enemmän, kuin häntä.
HJÖRDIS. Minua?
SIGURD. Ja hyväpä oli, että sinut tapasin yksinäsi.
HJÖRDIS. Jos tulit herjaamaan minua, on sinusta kai yhdentekevä, vaikka
tupa olisi täpö täynnä ihmisiä.
SIGURD. No niin, minä tiedän kyllä sinun ajatuksesi minusta.
HJÖRDIS (_katkerasti_). Ehkä olen ajatellut sinusta väärin. En, en,
Sigurd, myrkyllinen olet sinä ollut mulle koko elämäsi ajan. Muista,
sinähän käyttihet viekkaasti Islannissa; sinähän istuit silloin luonani
huoneessani ja, teeskennellen lempeä minua kohtaan, nauroit kavaluutesi
onnistumiselle, työnsit minut Gunnar'ille, sillä hänelle olin minä muka
tarpeeksi hyvä, -- ja purjehdit sitte pois maasta, vieden muassasi
naisen, jota totisesti rakastit!
SIGURD. Paljon mahtaa miehen mieli; mutta suuria tekoja johtaa sallimus,
-- niin on käynyt sinun ja minun.
HJÖRDIS. Totta sekin; pahat nornat vallitsevat maailmaa; mutta niiden
mahti on mitätön, elleivät omasta povestamme apua löydä. Onnen saavuttaa
se, joka uljaasti nornojen kanssa taisteloon käypi; -- *sen* teen minä
nyt.
SIGURD. Mitä tarkoitat?
HJÖRDIS. Minä käyn voimien koetteluun niiden kanssa -- niiden kanssa,
jotka ovat minua ylempänä. Mutta älkäämme puhelko enempää siitä; minulla
on paljon tekemistä tänään (_istuu pöydän ääreen_).
SIGURD (_lyhyen äänettömyyden jälkeen_). Sinä valmistat oivallisia
aseita Gunnar'ia varten.
HJÖRDIS (_hiljaisella hymyllä_). Ei Gunnar'ia *varten*, vaan sinua
*vastaan*.
SIGURD. Yhdentekevätähän se.
HJÖRDIS. Niinpä kyllä, sitenhän täytynee olla; sillä jos minä olen
tasavoimainen nornan kanssa, täytyy sinun ja Gunnar'in ennemmin tai
myöhemmin -- (_keskeyttää, nojautuu taaksepäin pöytää vastaan, katselee,
vihuillen, häntä -- eri äänenvärillä_). Hm; tiedätkö, mikä toisinaan on
minun mielityöni? Usein huvittaa minua luoda mieleeni hauskoja kuvia;
silloin istun ummistaen silmäni ja alan mietiskellä: Nyt tulee Sigurd
väkevä maahan; -- hän aikoo polttaa meidät huoneillemme, minut ja
mieheni. Kaikki Gunnar'in miehet ovat kaatuneet. Ainoastaan Gunnar ja
minä olemme elossa; -- katto sytytetään ulkopuolelta; --
"Jousen-ampuma," sanoo Gunnar, "Yksi ainoa Jousen-ampuma voisi meidät
pelastaa;" -- samassa katkeepi jänne -- "Hjördis, leikkaa toinen
palmikkosi ja puno siitä jousen-jänne, -- henki on kaupan!" Mutta minä
vain nauran -- "Palakoon, palakoon -- elämäni ei ole minusta
hiuskourallisen arvoinen!"
SIGURD. Sinun lauseissasi on kummallinen mahti (_lähenee häntä_).
HJÖRDIS (_katselee häntä kylmästi_). Viihdytkö sinä minun luonani?
SIGURD. Sinä luulet minun sydämessäni kytevän vihaa sinua kohtaan.
Hjördis, nyt puhuttelemme toisiamme viimeisin kerran; on jotain, joka
kalvaa mieltäni kiduttavan taudin voimalla, min'en saata matkustaa tuo
tuska povessani; sinun pitää tuntea minut paremmin.
HJÖRDIS. Mitä tahdot?
SIGURD. Kertoa sinulle sadun.
HJÖRDIS. Onko se surullinen?
SIGURD. Surullinen kuni ihmis-elämä.
HJÖRDIS (_katkerasti_). Tiedätkö sinä mitään ihmis-elämän
surullisuudesta?
SIGURD. Sen saat itse päättää, kun olet kuullut kertoelmani.
HJÖRDIS. No, kerro; minä sill'aikaa jatkan työtäni (_Sigurd istuu
pienelle rahille hänen oikealle puolelleen_).
SIGURD. Oli kerran kaksi retkeiliää, jotka purjehtivat Norjasta,
ansaitakseen kultaa ja kunniaa; ne olivat vannoneet toisilleen
ystävyyttä, ja pitivät rehellisesti valansa retkeillessään ylt'ympäri.
HJÖRDIS. Ja noiden kahden retkeiliäin nimet oli Sigurd ja Gunnar?
SIGURD. No niin, mainitkaamme heitä vaikkapa niilläkin nimillä. Vihdoin
viimein saapuivat he Islantiin; siellä asuu vanha piirin vanhin, joka
Harald-kuninkaan aikana oli muuttanut sinne Norjasta. Hänen talossaan
oli kaksi ihanata naista; mutta toinen niistä, hänen kasvatetyttärensä,
oli toki etevin; sillä hän oli älykäs ja ylevämielinen, ja retkeiliät
puhelivat hänestä keskenään, eikä kumpikaan heistä ollut nähnyt
kauniimpaa olentoa, niin arvelivat.
HJÖRDIS (_huomiotaan teroittaen_). He arvelivat siten? -- Kumpainenkin?
Pilkkaatko minua!
SIGURD. Öin päivin oli hän Gunnar'in mielessä, ja samoin myöskin
Sigurd'in; mutta molemmat vaikenivat; eikä naisesta voinut huomata,
miellyttikö Gunnar häntä, mutta Sigurd ei häntä liioin huvittanut, sen
voi helpommin huomata.
HJÖRDIS (_hengästyneenä_). Jatka, minä pyydän --!
SIGURD. Mutta sitä enemmin ajatteli Sigurd häntä; vaan sitä ei kenkään
tiennyt. Eräänä iltana sattui heidän luonaan olemaan pidot; illan
kuluessa vannoi tuo ylevä nainen, ett'ei kukaan saisi häntä omakseen,
paitsi se, joka tekisi sankartyön, jonka hän esitti. Riemusta kohoili
silloin Sigurd'in rinta; sillä hän tunsi voivansa täyttää tuon teon;
mutta Gunnar kutsui hänet erikseen, ilmoitti rakkautensa; -- Sigurd
salasi omansa, ja meni sitte -- --
HJÖRDIS (_huudahtaen_). Sigurd, Sigurd! (_hilliten itseään_). Ja tuo
satu -- onko se totta?
SIGURD. On varmaan. Toisenhan meistä täytyi väistyä; Gunnar oli
ystäväni; toisin en voinut tehdä. Siten tulit sinä Gunnar'in puolisoksi,
ja minä kihlasin toisen naisen.
HJÖRDIS. Ja rakastuit häneen?
SIGURD. Minä opettelin kunnioittamaan häntä; mutta yksi ainoa nainen on,
jota Sigurd on rakastanut, se nainen, joka oli häntä kohtaan
vastahakoinen heti ensi päivästä, jolloin tapasivat toisensa (_nousee_).
Siinä loppuu satuni, erotkaamme nyt. -- Jää hyvästi, Gunnar Herse'n
vaimo; me emme tapaa toisiamme enää milloinkaan.
HJÖRDIS (_hypähtää_). Jää! Voi meitä kumpaistakin; Sigurd, mitä sinä
olet tehnyt!
SIGURD (_hämmästyen_). Minäkö tehnyt? Mikä sua vaivaa?
HJÖRDIS. Ja tuon sanot minulle nyt! Vaan ei, -- tuo ei voi olla totta!
SIGURD. Me puhelemme nyt viimeisen kerran; jok'ainoa sana on totta; --
minä tahdoin saada sinun lempeämmin tuomitsemaan minua, siksi täytyi mun
nyt puhua.
HJÖRDIS (_kohottaa ehdotta kätensä, katselee häntä hiljaisella
hämmästyksellä_): Rakastanut -- rakastanut minua -- sinä! (_kiivaasti,
astuen aivan lähelle häntä_). Min'en usko sinua! (_tuijottaa häneen,
puhkeaa puhumaan raivoisalla tuskalla_). Kuitenkin -- on -- se on totta
ja -- onnetonta meille kummallekin! (_lyöpi kädet kasvoilleen,
poistuu_).
SIGURD (_kauhistuen_). Hjördis!
HJÖRDIS (_hiljaa, itkun ja naurun vaiheella_). Älä huoli minusta! Minä
tarkoitin vain sitä, että -- (_laskee kätensä hänen käsivarrelleen_).
Sigurd, sinä et kertonut satuasi loppuun saakka; tuo uljas nainen, jonka
mainitsit, -- hän on vastannut lempeesi lemmellään!
SIGURD (_peräytyen_). Sinä!
HJÖRDIS (_maltilla_). Niin, Sigurd, minä olen lempinyt sinua, minä
myönnän sen nyt. Sinä sanot minun olleen ääneti ja kylmäkiskoinen sinua
kohtaan; mitähän muuta voipi nainen tehdä? Jos olisin tuonut lempeeni
tarjolle, olisin arvoni tyyni kadottanut. Sinua olen aina pitänyt
uljahimpana miesten suvussa; ja kun tiesin sinun olevan toisen
puolisona, -- se synnytti mieleeni tuon katkeruuden tunteen, jota en
itsekkään ymmärtänyt!
SIGURD. Onnettomuuteen on nornamme syössyt meidän kummankin.
HJÖRDIS. Oma syysi; uskaljaasti, urhokkaasti pitää miehen käyttäidä. Kun
esitin tuon vaikean ehtoni sille, joka tahtoi minut omakseen, silloin
varmuuden toivolla sinua ajattelin; -- ja kuitenkin sinä -- --
SIGURD. Minä tunsin Gunnarin sielun-taudin; ainoastaan minä voin sen
parantaa; -- mitähän muuta saatoinkaan valita? Ja kuitenkin, jos olisin
tiennyt, mitä nyt tiedän, en voisi teoistani vastata; sillä mahtava on
lemmen voima.
HJÖRDIS (_reippaasti_). No niin, Sigurd, -- onneton arpa on vuodet
pitkät pitänyt meidät eroitettuina toisistamme; nyt on pulma
kehkiytynyt; tulevat ajat mennehet palkitkoot.
SIGURD (_pudistaen päätään_). Se ei voi tapahtua; täytyyhän meidän erota
jälleen.
HJÖRDIS. Meidän ei täydy. Minä rakastan sinua, sen tohdin nyt häpeämättä
tunnustaa; sillä rakkauteni ei ole huikentelevainen, kuni hentojen
naisten; vaikka olisin mies, -- kaikkien voimallisten kautta, en voisi
sua rakastaa vakavammin, kuin nyt! Siis, Sigurd! Onnemme vaatii
sankar-työtä; me olemme vapaat, kun tahdomme, ja pelimme on voitettu.
SIGURD. Vapaat? Mitä tarkoitat?
HJÖRDIS. Mitähän on Dagny sinulle? Mitä hän voipi sinulle olla? Ei
enempää, kuin Gunnarkaan minulle salaisissa ajatuksissani. Mitä
merkitsee kahden kehnon hengen hukkaaminen?
SIGURD. Hjördis, Hjördis!
HJÖRDIS. Jääköön Gunnar tänne; palatkoon Dagny isänsä kanssa Islantiin;
rauta-asussa seuraan minä sinua, mihin ikinä matkustat. (_Sigurd
liikutettuna_). Vaimonasi en sua seurata ai'o; sillä minä olen ollut
toisen oma, ja se nainen elää vielä, joka on levännyt lähellä sinua. En,
Sigurd, en vaimonasi, vaan moisena väkevänä naisena, kuni Hilde'n
siskot, seuraan sinua, innostutan sinua taisteloon ja urostöihin, että
nimesi tulisi kuuluisaksi kaikkialla; miekkaleikissä seisoa sua lähinnä,
sankartesi seurassa olen myrskyssä viikinki-retkillä; ja kun vihdoin
draappasi lausutaan, mainitaan Sigurd ja Hjördis yhdessä!
SIGURD. Tuommoinen oli muinoin ihanin unelmani, nyt on jo myöhäistä;
Gunnar ja Dagny ovat välillämme, ja siihen on niillä kummallakin oikeus.
Minä menetin nuoruuteni lemmen Gunnar'in tähden; -- tuska, minkä siitä
kärsin, ei saa omaa tekoani turhaksi tehdä. Ja Dagny sitten; --
uskollisena ja luottavaisena jätti hän kotinsa ja heimonsa; hänen ei
kuuna kulloinkaan pidä ajatteleman, että minä kaipaisin Hjördis'iä, kun
hän minut syliinsä sulki.
HJÖRDIS. Ja moisen asian tähden ai'ot raskauttaa elämäsi vaiheita!
Pääseekö silloin voimasi, kykysi käytäntöön, näkyviin luontosi ylevät
lahjat? Ja luuletko minun voivan kauvemmin kestää kohtaloani, yhäti
istua yksinäisyydessä Gunnar'in kartanossa? Ei, Sigurd, usko pois,
sinun-laisesi miehen maine ei saa haihtua. Eerik hallitsee Norjan
valtakuntaa, nouse häntä vastaan; monta urheata sankaria yhtyy seuraasi
uskollisina toverina; voittamattomalla mahdilla raivaamme tiemme,
taistelemme, yhä vain taistelemme, taukoomatta, kunnes sinä istut Harald
Kaunotukan valta-istuimella!
SIGURD. Hjördis, Hjördis! noin olen uneksinut nuoruuteni hurjuudessa;
nyt olkoon kaikki unohdettu; -- älä minua kiusaa!
HJÖRDIS (_ylevästi_). Norna neuvoo meitä vetämään samaa köyttä; sitä
emme voi muuttaa; hyvin huomaan nyt elämäni kutsumuksen: Tehdä sinut
kuuluisaksi kaikkialla. Sinä olet ollut mielessäni joka päivä, joka
hetki, jonka olen täällä viettänyt; minä tahdoin riistää sinut
sydämestäni pois, vaan en sitä voinut; nyt ei se ole tarpeenkaan, kun
tiedän sinun minua rakastavan.
SIGURD (_pakoitetulla kylmyydellä_). Jos niin on, -- kuule, -- minä olen
sinua rakastanut; nyt en enää sua rakasta; -- ne ajat olen jo
unhoittanut.
HJÖRDIS. Sigurd, nyt valhettelit! Sen arvoinen olen minä toki, että --
jos olet mua rakastanut -- et mua milloinkaan unhoittaa voi.
SIGURD (_kiivaasti_). Mun täytyy; nyt minä tahdon sinut unhoittaa!
HJÖRDIS. Vaikka niinkin; mutta sin'et *voi*! Sinä ai'ot estää minua;
mutta se ei onnistu; vielä ennen iltaa pitää Gunnar'in ja Dagny'n
tietämän kaikki.
SIGURD. Haa, sitä et tee!
HJÖRDIS. Sen teen!
SIGURD. Huonosti tunnen sinut siit; ylevämielisenä pidin sua muinoin.
HJÖRDIS. Pahat päivät synnyttävät pahoja ajatuksia; liiaksi olet sinä
luottanut minuun. Minä tahdon, minun täytyy seurata sinua, -- elossa ja
taistelossa; ahtaalta tuntuu oloni Gunnar Herse'n tuvassa!
SIGURD (_painolla_). Mutta miehen kunniaa olet aina toki arvossa
pitänyt; täysi syy on taisteloon minun ja Gunnar'in välillä. Jos hän
minun lyömästäni kaatuu, -- ilmoittaisitko sittenkin kaikki, seuraten
minua?
HJÖRDIS (_hämmästyen_). Minkätähden sitä kysyt?
SIGURD. Vastaa ensin; mitä tekisit, jos minä surmaisin miehesi?
HJÖRDIS (_katsellen tarkasti häneen_). Minun täytyisi vai'eta, enkä
saisi lepoa ennen, kuin olisin surmannut sinut.
SIGURD (_hymyillen_). Hyvä, Hjördis; -- senpä tiesinkin.
HJÖRDIS (_äkkiä_). Mutta niin ei saa tapahtua!
SIGURD. Niin täytyy tapahtua; itse olet sinä heittänyt arpaa minun ja
Gunnar'in hengestä!
(GUNNAR _ja muutamia *miehiä* tulee perältä_).
GUNNAR (_synkästi Hjördis'ille_). Kas niin; nyt itävät siemenet,
kylvänyt olet!
SIGURD (_läheten_). Mikä vastoinkäyminen on kohdannut sinua?
GUNNAR. Sinäkö, Sigurd! Mikäkö vastoinkäyminen? Se vain, jota mun oli
odottaminenkin. Heti kun vaimosi Dagny'n sanoman Kåre-talonpojan
lähestymisestä kuulin, ratsastin etsimään apua naapureiltani.
HJÖRDIS (_pingolla_). No?
GUNNAR. Kieroja lauseita kuulin kaikkialla; käytöstäni Kårea kohtaan
sanottiin epärehelliseksi; -- hm, sanottiinpa muutakin, jota en saata
kertoa; -- häväisty mieshän olen minä; onhan minun sanottu tehneen
konnan-töitä; nyt pidetään häpeänä yhtyä minun kanssani asioihin.
SIGURD. Kauvan ei sitä häpeänä pidetä; vielä ennen iltaa on miehistösi
kylläksi suurilukuinen, voidaksesi lähteä Kåre'a vastaan.
GUNNAR. Sigurd!
HJÖRDIS (_hiljaa voittoriemulla_). Haa, tiesinhän sen!
SIGURD. Mutta samalla on myöskin rauha meidän välillä rikottu; sillä
kuulehan sanani, Gunnar Herse, -- sinä olet surmannut vaimoni
heimolaisen, Thorolf'in, ja siitä kutsun sinut kaksintaisteloon
huomisaamuna päivän koittaissa!
HJÖRDIS (_kovassa sisällisessä tuskassa askeleen lähemmäksi Sigurd'ia,
malttaa, seisoo jäykkänä seuraavan puheen ajan_).
GUNNAR (_suuresti hämmästyen_). Kaksintaisteloon! Minäkö! -- Sinä lasket
leikkiä, Sigurd!
SIGURD. Kaksintaisteloon olet sinä nyt laillisesti kutsuttu; siinä on
arpaleikki elämästä ja kuolemasta; toisen meistä täytyy kaatua!
GUNNAR (_katkerasti_). Haa, nyt älyän. Sinä puhelit täällä kahdenkesken
Hjördis'in kanssa; hän on jälleen kiihoittanut sinua!
SIGURD. Kentiesi! (_puoleksi Hjördis'ille_). Ylevämielisen naisen pitää
puolustaa miehensä kunniaa. (_miehille perältä_). Ja te, miehet, menkää
nyt sanomaan Gunnar'in naapureille, että hän huomenna taistelee minun
kanssani; pelkuriksi ei sano kukaan sitä miestä, joka käypi Sigurd
viikinkiä vastaan! (_Miehet menevät perältä_).
GUNNAR (_reippaasti läheten Sigurd'ia, puristaa kovin liikutettuna hänen
käsiään_). Sigurd, uljas veljyeni, vasta nyt ymmärrän käytöksesi. Nyt
panet sinä henkesi alttiiksi minun kunniani tähden, niinkuin muinoin
minun onneni tähden!
SIGURD. Kiitä, vaimoasi; hänen on suurin osa teostani. Huomenna päivän
koittaissa -- --
GUNNAR. Kohtaamme toinen toisemme (_vienosti_). Kasvin-veikkoni,
tahdotko hyvän miekan minulta? se on kallisarvoinen lahja.
SIGURD. Kiitos; mutta anna sen riippua; -- tietämätöntä on, tarvitsenko
minä sitä enää seuraavana iltana.
GUNNAR (_puristaa hänen kättään_). Jää hyvästi, Sigurd!
SIGURD. Hyvästi jälleen, ja onnea toimeesi! (_Eroavat, Gunnar
vasemmalle, Sigurd, luotuaan silmäyksen Hjördis'iin, perältä pois_).
HJÖRDIS (_äänettömyys, hiljaa, mietteissään_). Kaksintaisteloon
huomenna? Kumpi kaatuu? (_vaikenee, pätevällä päätöksellä_). Kaatukoon
kumpi tahansa, -- Sigurd ja minä yhdymme kuitenkin!
Neljäs näytös.
(_Meren rannikko. Ilta; kuu pilkistelee tuon tuostakin rajuilman
pilven-lohkareiden lomitse. Perällä musta vasta luotu hauta_).
(ÖRNULF _istuu paljain päin kivellä oikealla, etualalla, kyynärpäät
polvien nojassa, hän on peittänyt kasvonsa käsiinsä. Miehet
haudanpeittämistyössä, muutamat näyttävät valkeata soitsuilla. Vähän
ajan kuluttua tulee_ SIGURD _ja_ DAGNY _majasta, jossa rovio palaa_).
DAGNY (_alhaisella äänellä_). Tuossa istuu hän vielä. (_estää
Sigurd'ia_). Älä, älä puhuttele häntä!
SIGURD. Oikeassa olet; olisi liian aikaista; istukoon hän vielä
itsekseen.
DAGNY (_menee oikealle, tyynellä surulla tarkastellen isäänsä_). Niin
vahva oli hän vielä eilen, nostaessaan Thorolf'in ruumiin hartioilleen;
vahva oli hän hautaa kaivettaissa; mutta kun viimeinen hänen pojistaan
sinne laskettiin ja multaa sekä kiviä heitettiin niiden päälle, --
silloin suru hänen voimansa mursi, silloin hän masentui. (_pyhkii
kyyneleitään_). Sanoppas, Sigurd, milloin ai'ot lähteä kotiin Islantiin
jälleen?
SIGURD. Heti, kun vain raju-ilma asettuu ja kun saan asiani Gunnar
Herse'n kanssa lopulliseen päätökseen.
DAGNY. Ja sitten ostat maata, rakennat talon, etkä milloinkaan enää
retkille lähde?
SIGURD. Niin niin, -- sen olen sinulle luvannut.
DAGNY. Ja voinehan minä uskoa Hjördis'in pettäneen minua sanoessaan,
että olen kelvoton puolisoksi sinulle?
SIGURD. Niin, niin, Dagny, luota minun sanoihini vain.
DAGNY. Siis olen iloinen jälleen ja koetan unhoittaa kaikki nuo ikävät
tapaukset. Talvisaikoina, pitkillä iltapuhteilla puhelemme sitten aina
keskenämme Gunnar'ista ja Hjördis'istä, ja -- --
SIGURD. Ei, Dagny, jos onnellisuuttamme säilyttää tahdot, älä
milloinkaan mainitse Hjördis'in nimeä, kun olemme kotonamme Islannissa!
DAGNY (_hellästi nuhdellen_). Kohtuuton on vihasi häntä kohtaan, Sigurd.
Sigurd, se ei ole ylevän käytöksesi mukaista!
MIES (_läheten_). Kas niin, nyt on hauta katettu.