Oli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä,
jolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa,
kun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puiden
vihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta,
ei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta.
Joella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansa
kaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevillä
niituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren,
maantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen ja
kullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusen
juurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjät
kokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaan
siihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.
Ihan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon,
harmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se sama
Vehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaa
mustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillä
vehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet taliset
porsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä oli
saituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhki
takinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu,
miten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katseli
pilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkin
saapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisesti
hiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hän
hymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylän
leipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähän
eivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän veti
taskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilytteli
kuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuun
punaraitaisen nenäliinansa kulmaan. -- Tupakkaa ei hän rasinnut polttaa
kuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muiden
pöllyttämiä ilmahaikuja. -- Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali,
soivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karin
kankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästä
ruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähti
ilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässä
hänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, joka
kaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha,
kultasali! -- Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski ja
laski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sen
sijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonne
kylän kulmille hän sen kantaisi ja rahaksi muuttaisi. Menisi se, menisi
kaljan höysteeksi suun täytteeksi nuorelle heinäväelle, ja valkoiset
kolikot kilahtaisivat hänen massinsa mustaan pohjaan.
Hän oli niin vaipunut kultaisiin mielikuviinsa, ettei hän huomannut
varjoa, mikä tien alta valahti ahteelle. Maantien tomu, joka äsken oli
hienona nuuskajauhona levännyt tiellä, pöllähti savuna ilmaan, ja sen
seasta astua viiputti pitkä miehen koikale. Luisevat pitkät kädet
heilahtelivat hänen kupeillaan kuin vanhan kaappikellon puntarit. Hän
tulla koikkelehti hyräillen itsekseen, ja polvet notkahtelivat. -- Jo
kuuli Vehnäs-Ville jalan töminän, solahutti nopealla käden liikkeellä
tupakkimassin taskuunsa ja tarttui vaistomaisesti vehnävasuunsa. Jo
tunsi hän hyräilevän äänen, ja hän siristi silmiään, tahtomattaan hän
yskäsi, ja siinä yskässä oli salattua vihaa. Hänen edessään seisoi
Saksa, se tuhattaikuri, kellojenkorjaaja, ilmatietäjä ja kaivopaikan
tuntija. Oikea suupielensä oli naurun mareessa, ja sarkatakin kaikki
taskut olivat lauluvihkosia täynnä, sillä Saksa oli pää-ammatiltaan
arkkiveisun tekijä.
Saksa oli hiukan hupaisella tuulella, paiskasi reippaasti Villelle
kättä ja tokasi:
"Kas, kas, sano Kaskas, täälläkös se taikinaherra hyttysille vehnäsiään
syöttelee, vai?"
"No mistä se _arkkipiispa_ pyyhkäsee?"
"Kirkolta tulin saarnaamasta ja toin osan kollehtiani pyhien leipien
kauppiaalle."
"Vai että vallan kirkolta käsin...?"
"Niin. Katsos kahta suutarinmarkkaa, jotka sain viidestä laulusta!
Eikös sormias kutittele, sinä ylimmäinen leipuri?"
Saksa silitteli veitikkamaisen hellästi rahojaan ja tyrkytti niitä
pilanpäin Vehnäs-Villelle.
"Eikös kelpaa sentään tämä lauluvirka, häh?"
"Kelpaa, kelpaa, mutta eihän ihminen elä pelkästään laulusta ja
ilmasta."
"Ilmasta? Hengenruokaa! Mitä sinä vetelet? Ilmasta?"
"Ilman aikojani vaan."
"Laululla se tämä poika elelee eikä ole huolta huomisesta enempää kuin
tikanpojalla. Nakuttelen näitä arkinpätkiä ja niputtelen vähin muutakin
ja pystyssä pysyn, häh!"
Vehnäs-Ville katseli mielihyvällä niitä Saksan rahoja ja ajatteli, että
saisivathan ne olla hänen massinsa pohjalla, vetelehtisivät muuten
tuhlarinretkillä viinan käsissä. Hän vilkutti viekkaasti silmillään ja
sanoi:
"Annas kuulua, sinä laulumestari, laula sinä, joka osaat, minulle
vaivaiselle ei sitä lahjaa ole suotu!"
Saksa lauleli mielellään. Hän kulki markkinoilla, nurkkatansseissa ja
kirkkomäellä, missä vaan oli nuorta kansaa koolla, eikä häntä kahta
kertaa tarvinnut pyytää. Hän vetäsi pinkan arkkilauluja povitaskustaan
ja siellä kilahteli ja läikähti jotain sen taskun pohjasta.
Vehnäs-Ville kuunteli sitä hörössä korvin. Saksa alkoi laulaa unisella
nenä-äänellä:
Käki kankaalla kukkuu,
Joko kultani nukkuu...
Unisesti vastasi metsä: nukkuu, kukkuu, ja taasen läikähti Saksan
povitaskun sisällys. Saksakin huomasi sen, yritti pysytellä hiljaa ja
lakkasi äkkiä laulamasta. Tämä oli hänen kauppakujeensa, hän ei
tavallisesti laulanut montaa värssyä; herättääkseen kuulijoissa
uteliasta ostohalua lauloi hän vain yhden tai kaksi värssyä. Hän
tarkasteli nyt sivultapäin kierolla silmällään Vehnäs-Villeä. Tämä
istui siinä vasunsa ääressä niin ulkokultaisena ja uskollisena kuin
koira. Suloinen valkoisen leivän tuoksu tunkeutui Saksan sieramiin.
"Siinä sinä istut kuin pataässä", ajatteli Saksa, "aina sinä olet minun
tielläni, aina sinä kuljet kompeinesi, missä minä laulua kaupalla
liikun. Leivälläsi sinä minulta leivän viet, vanha valehtelija sinä
olet, kitsas kitupiikki!" -- Ja Ville kuunteli Saksan povitaskun
lämmintä läikyntää ja mietti: "Olet se sinäkin mukamas, niitä Herran
pienimpiä, sinä olet mieronmaantien kyntäjä ja tyhjä laulajaruntti,
eikä sinun arkkiveisusi ole pennin arvoisia, leipä se miestä elättelee
eivätkä joutavat kujarenkutukset. Heittäisit jo jaarituksesi ja
ostaisit nyt vehnäsiä, senkin vanha vaivainen syntinen ja kierosilmä
kaakkuri!" -- Mutta Saksan aatokset pyörivät jo toisaalla, taasen hän
oli päivänpaisteisella tuulella ja hän tahtoi tänään mahtailla:
"Annappas tänne, vehnäveli, kymmenellä pennillä jotain makosta ja
pehmeätä sieltä vasustasi!"
"Rahalla aina saat!"
Suu täynnä vehnäsiä puheli Saksa, ja kun leipä tarttui hänen kuivaan
kurkkuunsa, vetäsi hän hetken mietittyään pienen viinaputelin
povitaskustaan, katseli sitä kaikilta puolin herkästi ja varovasti ja
kulahutti osan suuhunsa. Vehnäs-Ville seurasi koiransilmillä kaikkia
Saksan liikkeitä. "Mitäs sinä suu auki töllistelet, ota kun saat ja
mielesi tekee!"
Nopeasti nosti Ville pullon huulilleen ja otti siitä tavallista
pitemmän kulauksen ja laski sen vastahakoisesti käsistään. Nyt kun
Saksa mielestään oli ollut antelias ja ihmisystävällinen, vaati hän
arkkiveisu-taiteilijaturhamaisuudessaan, että Ville kuuntelisi hänen
uusimpia tekeleitään.
"Kuules sinä vehnäveli, minulla on uus laulu taas, sellaista ei ole
vielä koskaan tehty!"
"Sen minä kyllä uskon vaikkei se mikään uskonkappale ole", vastasi
Ville.
"Se on oikea kultakappale, kiiltävä kuin Turkin keisarin
kruunaustimantti ja... Kuules koska sinä olet ymmärtäväinen mies, niin
annappas vielä vehnästä sama verta. Kaksisataa värssyä on minulla ihan
niinkuin valmiina, kuin isän hihasta minä niitä vaan pudistelen!
Suntion saunanlavolla maatessani minä ne jo tekasin, se Hilman ja Juhon
Imatranlaulu on minun lauluni rinnalla kuin hyttynen hevosen selässä.
Saksa lauleli taas unisella nenä-äänellään:
"Fiiniä viiniä oli Hilmalla myöt,
kun vietimme Imatran rannalla yöt,
sun fliirum, sun flaarum, Hilma lauleli vaan
että sinustakos, Juho, minä sulhasen saan.
"Ja sitte:
"Hilma kaunihit kasvonsa fluurilla peit
ja rintaani vasten hän lepäämään heit
ja aurinkon säteet ne kuumotti niin,
ett' tarvittiin aurinkonvarjostin siin."
"No miltäs se sinun oma laulusi kuuluu?", mairitteli Vehnäs-Ville ja
siirsi vasunsa lähemmäksi Saksaa.
"Kuuluu, sanot? Miltäs se kuuluu? Eipäs sitä niin vaan kuuluteta."
"Kuuluttaa se joskus arkkipiispakin, kun päälukkari laulaa", pisteli
Ville.
"Katsos sinä puplikaani, se laulu on vasta päässäni", sopersi Saksa.
"Päässäsi? Sinä puhut arvoituksien ja tunnusmerkkien kautta."
"Niin, katsos sinä tätä päätä, ei se olekkaan mikään porsaanpää, sinne
mahtuu hevosia ja rattaita, markkinalystiä, suuria murhia,
ymmärrätkös?"
"Ethän sinä vaan hengen murhaa tee", veisteli Vehnäs-Ville yhteen
leikkiin.
"Hehee, sellainen jyväherra ja pikipaaveli kuin oletkin, et sinä
ymmärrä ylhäisen yskää. Katsos suntion poika se kirjoittaa minun
päähänpistoni, ymmärrätkös, ja sitte ne kaupungin painoherrat ja
ulosoppineet painattavat kuin tanssivia kärpäsiä valkoiselle paperille,
ymmärätkös? -- -- Annas vielä vehnästä!"
Saksa söi ja maisteli ilolientä siinä ojan reunalla, antoipa
Villellekin ja ajatteli omiksi hyvikseen: vaikka sinä olet sellainen
porsas, johon eläimeen paholainen entisinä hyvinä aikoina taisi
tuppautua, saisit sinä sentään, senkin valkea juutalainen, ostaa
vastavuoroon minulta arkkilauluja, sehän on oikeus ja kohtuus
rehellisten kauppiaitten kesken. Äskeinen tuhlaaminen kaiveli myös
Saksan mieltä. Hän alkoi näytellä arkkiveisujaan ja levitteli niitä
päivän paisteessa.
"Kuuleppas, tässäkin olisi oikea mestarilaulu, komeljanttarin pätkä ja
sinulle se sopisi, sopisi se, yksin kulkiessasi maantiellä sitä sun
laulella sopisi! Purpurin tahtiin se lauletaan näin ikään:
"Taitava mies oli Ylitalon Heikki,
joka teki hongasta luikuripuun.
Kun tuli purpurin hyppi ja leikki,
niin siitäpä kimahteli soittajan suu,
musikantti, Muurilan Antti,
Rannan Pietilä, hoppastiu,
viulujansa pillien kanssa
vinguttavat, viu, viu, viu!
"Kas sen laulun olen minä tehnyt!", huudahti Saksa.
"Vie sun peijakas, onpas se rento laulu!", säesti Vehnäs-Ville ja tuli
tuikealle mielelle.
"Eikös olekkin, ota ja lue!", sanoi Saksa ja hyräili: taitava mies
oli..., ja polki mättääseen korollaan. Vehnäs-Ville käänteli
joutotyökseen niitä lehtisiä, katseli kannesta että siinä oli: kaksi
kaunista laulua; kahisteli vastahakoisesti koko laulupinkkaa kuin ennen
aapistaan kinkerimatkoilla ja ajatteli sitä suurta syntiä ja surkeutta
sekä rahanhaaskausta, jos hän ne laulut ostaisi, niin... jos ostaisi,
no sitä hän ei tekisi unissaankaan.
"Kyllä kelpaa se laulu, kymmenen penniä se vaan maksaa, nuotin opetan
vielä päällisiksi, etkä kauppojasi kadu... Annas vielä junttapullaa ja
otetaan samalla pieni puserrus!"
Nyt oli putelista puristettu viimeinenkin pisara. Saksan kukkaro oli
tyhjä ja tympeäksi kävi hänen mielensä. Laiskasti yritti Saksa saada
kauppaa käymään, hän jollotteli: taitava mies oli..., ja Vehnäs-Villen
porsaansilmät vilkuilivat vältellen ja arasti:
"Eihän tuota nyt tiedä", sanoi hän, "tuota noin... Vai että se on
vallan sinun oma tekemäsi", viekasteli hän.
"Oma on, osta pois, tai ota tuo, jollei tämä jauhoherralle kelpaa!"
En laula laaksossa turhasta
vaan laulan kauhiast murhasta.
Pää kallella hyräili Saksa ja tuli jo nousuhutikkaan.
"Häh, mitäs sinä töllistelet ikäänkuin kapan nauloja olisit niellyt,
eikös kelpaa, häh!"
"Kelpaa, kelpaa, mutta minulla ei ole varoja."
"No sinä silkonen käärme, missäs ne suutarinmarkat ovat, jotka äsken
minulta sait?"
"Huonot ajat, huonot ajat, ei kannata vaikka kelpaiskin."
"Vieköön sun kirjava piru, vai ei kannata! Mutta kannattaa sinun
mainiosti käydä toisten naurismaassa, kannattaa juoda toisen
viinatynnöristä, juoda, juoda että napa naukuu, niin, niin sinun
kannattaa aina, sillä sinua kannattaa itse paholainen tällä heikolla,
ijankaikkisella, yksiöisellä elämän jäällä, sillä sinä olet kiero ja
katala ja sinä olet juutalaisen sukua! -- Etkös nytkin tiennyt, että
kylässä oli talkoot... tiesit sinä, että minä olin tänne matkalla, jaa,
jaa, sus sentään, varo sinä kitsuri kinttujasi!"
"Soh, soh, älähän nyt, on se maantie minuakin varten."
"Niin onkin, kunhan kulkisit rehellisten ihmisten tavalla, mokomakin
mustalainen. Minä se leivon tässä, juuri tässä omassa pääpajassani,
mutta sinä et edes leivo viheliäisiä kakkujasi! Sinä kyhnystät ja
kynsistelet ja rahaa sinulla on pankissa, lempo ties, mistä ne kaikki
olet saanut."
"Senkin isakotti! Älä sinä seivästele! Olis vierasmies kuulemassa, niin
Hämeen lujassa linnassa istuisit, senkin sekuli! Mikäs sinä luulet
olevasi! Nälkäherra ja ryypynriiviö kerjäläinen. Saunoissa ja ladoissa
sinä makaat, löysäläinen sinä olet, varo sinä kieltäsi muuten
siltavuoti nappaa sun syliinsä ja pistää rautaiset kintaat käsiisi.
Kyllä silloin laulat toista laulua, jota ei kirjoita suntion poika eikä
painata kirjanoppineet. Et leipääsi laula, omaa laiskuuttasi sinä
laulat ja kunnan niskoilla sinä lopulta lepäät."
"Pidä nyt kiinni se pakanan leipälaukkusi, muuten... Katsoppas minua
porsaansilmilläsi suoraan silmiin, jos uskallat, älä häikäile
ollenkaan... Mistä sinä aina niitä jauhoja saat, niitä junttajauhoja,
kylissä sinusta puhutaan yhdenlaista kaikenlaista? Minä olen oma
herrani, ja oman köyhän, rehellisen leipäni syön minä hyvällä
omallatunnolla. En ole kerjäläinen enkä syöpäläinen. -- -- Oletkos,
hehhee, koputellut yöllä kauppiaan karjakon aitan ovelle, hehhee, sinä
siveä nuorukainen. Et sinä ole, et sinä ole, kiersit kauniisti toiseen
aittaan, siihen jauhoaittaan, ymmärrätkös!!"
"Kies avita, mies, vastaatkos sanasi?" kivahti Vehnäs-Ville ja kavahti
pystyyn.
"Vastaan, vastaan, vaikka sata kertaa; jauhovaras sinä olet, pahalle
olet sielusi myynyt, sille pitkälle irvistävälle sarvipää kitupiikille.
Jauhovaras!"
Vehnäs-Ville oli kiukusta tulipunainen ja hänen tuliset, pienet
silmänsä pyörivät pelotellen. Saksa oli kalpea ja vapisi vihasta. Niin
seisoivat he molemmat maantiellä. --
Monivuotiset pikkukinat, salaviittaukset ja pistosanat ne nyt
paloivat ja kiehuivat heidän sapessaan ja nyt ne olivat joutuneet
kuohumispisteeseensä. Aina he olivat osuneet samoille kauppa-aloille ja
aina he olivat toinen toistensa tiellä. -- Nyrkit ojennettuina seisoi
Saksa ja Vehnäs-Ville tarkasteli vihaisesti ja viekkaasti jokaista
hänen liikettään. Ennenkuin Saksa sen huomasikaan, siirsi Ville
nopeasti ja varovasti vehnäsvasunsa maantien reunalle ja töytäsi
tuimana paksulla päällään vasten Saksan rintaa. Saksa hapuili ja
kaatui, mutta ehti horjuessaan kaapasta Vehnäs-Villeä toisesta jalasta
ja niin pyllyilivät he molemmat maantiellä. Tomu pelehti miesten
ympärillä ja sakeasta sekamelskasta kuului voihkinaa ja sadatuksia.
Arkkilaulut lentelivät rikkirevittyinä sinne tänne, ja Vehnäs-Villen
vasu kieri maantien-ojaan suulleen.
Ties kuinka kauvan he siinä olisivat otelleet, jollei niityltä palaava
heinäväki olisi ehtinyt riidan välittäjäksi. Maantiellä seisoivat he
tomuisina, tukka pörröllään, tahraisina ja noloina, sähisten ja
puhisten. Saksa vilkutti vimmatusti silmänvalkuaistaan ja Vehnäs-Villen
porsaansilmät pyörivät peloitellen.
"Häh!"
"Vielä tavataan!" "Vielä tavataan!"
* * * * *
Käräjätuvassa he tapasivatkin toisensa; sinne oli Vehnäs-Ville
manuuttanut Saksan ja molemmat saivat he sakkoa ilmeisestä
tappelemisesta julkisella maantiellä. -- Viisastui se Saksa niiden
kolttosten jälkeen, kostoksi alkoi hän myyskennellä sekä vehnäsiä että
arkkilauluja. Vehnäs-Ville ei sitä kilpailua kestänyt, sillä Saksalla
oli leipänsä ohessa laulu apunaan.
Ville se nyt kaivaa ojia ja kulkee Oja-Vilien nimellä. Saksalla on
tekeillä uusi kahdensadan värssyn pituinen leipälaulu, mutta siitä
maantien mellakasta hän ei ole tehnyt yhtäkään värssyä.