Es'isät rakkaat, härmän-hämäräiset,
pedosta pedon siittäneet kautt' aikojen!
— Es'isät kaikki, taatot taikojen,
te jäärät, ilvekset ja myyrät möyriväiset
ja sudet kaikki maassa vainaitten —
teen teille kunniaa kuin vahvemmalle heikko —
Mut yks vain mieleen mulle sielujenne peikko,
vain yksi kaunis on ja laulun aihe — —
Oi peto Hurmio, sa silkinkarvallinen!
Sun omain suontes viini juovuttanut on,
sa kiidät alla hurman auringon,
vaikk' ootkin elon patto pannahinen
ja tuhon tulva allas summaton — —
Kuink' onkaan solevat ja sorjat jäntereesi,
kun saavuttaissas viime jyrkänteesi
ne hukkumisen hurjaa riemastusta
ja tuokseen vimmahisen juopumusta
päin päivää väräjöivät, maahan vaipuen.
Teit' esi-isät kaikkein autuaallisimmat
pedosta tästä lauluin kiittelen!
— Tuo ikiperintö ja hurma sen
pois peitti veljesvihat, kammot, kimmat,
sep' yksin hymyin, anteeks antaen
tuot' elon hourupäistä katsoi näytelmää,
miss' ihmislapset haihtuvaiset temmeltää,
kaikk' onnen antimia anoellen.
Tää hurma sielussain ja surma vuorotellen
mun suotiin nousta hurjat harjanteet,
nuo pitkät käydä riidan taipaleet — —
Mut enpä käynyt Manaa etsiskellen:
Hain elon kukkeutta hautuumailta,
alati muistain rauhan pientareet,
joit´' ihmehenä peitti illan hämäryys,
joill' uinui lempi, leikki ystävyys.