nimiseen pieneen kylään, jossa oli viisi ooppiumipesää, majatalo ja
lähetysasema. Kuukauden kuluttua sain lähteä pois kylätappelun tähden,
jotka niillä tienoin eivät ole harvinaisia. Tohtori Keller lähetti Liu
nimisen apulaisensa avukseni. Kihanissa tapasin herra Orr Evingin,
jonka mielestä Huunaan oli liian vaikea työmaa meille naisille ja
ehdoitteli kotipaikaksemme Huunaanin rajan lähellä olevaa Jongsin
nimistä kaupunkia, tai Liitien nimistä kylää.
Huunaaniin mennessä pysähdyimme Jongsinissa ja silloin tuli kaksi
paikkakunnan miestä pyytäen meidän jäämään sinne, sillä siellä oli
huoneet tarjona. Herra Orr Eving päätti asiasta puhua Lähetyksen
johtajan kanssa ja odottaessamme tietoa heidän mielipiteistään palasin
Huunaaniin. Palvelijattareni sairastui ja sairastuin minäkin. Kolme
päivää kotona oltuamme jo tuli isäntä taas pyytämään että menisimme
pois rajan toiselle puolelle, sillä kyläsotaa vieläkin jatkettiin. Ei
auttanut muu kuin lähteminen. Rankkasateessa kulimme monet matkat. Ei
ollut majataloja tien varrella, mutta eräs ystävällinen emäntä otti
meidät huoneeseensa ja hoiti meitä hellästi. Jumala siunatkoon häntä!
Parin päivän kuluttua tuli tohtori K. ja vei meidät Kihaniin. Sinne oli
saapunut tieto herra Orr Evingiltä. Johtaja suostui hänen
ehdotukseensa. Rannikolta tulivat sisaret Cajander ja Lagerstam. Heti
lähetimme evankelista Liun _Jongsiniin_. Saimme sieltä hyviä sanomia.
Vuokrasimme tarjona olevan talon ja laitoimme sen kuntoon.
Kesäkuun 18 p. v. 1899 matkustin Eelin Cajanderin kanssa sinne. Nyt oli
meillä
Oma lähetysasema!
Sydämemme uhkui kiitollisuudesta Herraa kohtaan astuessamme uuteen
kotiimme. Kuinka juhlallinen ja kaunis se olikaan! Sen mustat, likaiset
seinät olivat nyt valkoiset ja kaunistetut punaiselle paperille
kirjoitetuilla Raamatunlauseilla. Puhtaaksi lakaistu tiililattia,
uudet, punaiseksi maalatut pöydät ja rahit, siellä istuvat
valkonuttuiset, kokoukseen saapuneet ihmiset -- kaikki tuo teki meihin
suloisen vaikutuksen. Vanhat ovat kadonneet ja katso! kaikki ovat
uudeksi tulleet! saatoimme syyllä sanoa. -- Tuo ennen pimiä, ikävä talo
oli uudeksi muuttunut. Nyt alkoi ihana aika Jongsinissa. Aamusta iltaan
asti oli meillä ihmisiä. Sanoma tulostamme levisi kulovalkean lailla ja
kansaa tulvi meitä katsomaan. Yhtenäkin päivänä kävi meillä 300 naista,
puhumattakaan miehistä ja lapsista. Saimme sanoa monta hyvää sanaa
Jeesuksesta noille rakkaille ihmisille, jotka eivät koskaan olleet
kuulleet Hänestä. Ne ajat olivat ihanat ajat!
Parin viikon kuluttua sisar Cajander palasi Kihaniin lukemisiaan
jatkamaan ja minä jäin Jongsiniin evankelista Liun kanssa, jonka
tohtori Keller mielellään antoi meille apulaiseksi.
Vähää myöhemmin täytyi Hsiongkuan shirissä olevien Kiinalaisten veljien
paeta sieltä Jongsiniin ja niin hävisi se pieni asema rajan toisella
puolella. Nyt oli meitä neljä ja työtä riitti meille kaikille.
Syyskuussa tuli Eelin Cajander ja paria viikkoa myöhemmin Sofia
Lagerstam Jongsiniin. Sofia Lagerstam auttoi kaikkia sairaita, jotka
vaan uskalsivat antautua muukalaisen hoitoon. Veli Tshang hoiti
perustamaansa ooppiumisairaalaa.
Syksy, talvi ja kevät kului ahkerassa työssä. Saimme kylvää ja niittää
yht'aikaa. Kevätpuolella neiti Lagerstam matkusti pohjois-Kiinaan ja me
jäimme kahdenkesken.
Seitsemäntoista miestä ilmaisi haluavansa kastetta, mutta ainoastaan
_kahdeksan_ oli sen mukaan, kuin ihmissilmä taisi nähdä, kypsyneitä sen
askelen ottamiseen. Valkeni sitten Toukokuun 19 p. v. 1900. Silloin oli
Ensimäinen kastejuhla Songsinissa,
siellä olevan seurakunnan syntymäpäivä! Aamulla aikaiseen menimme
kaupungin ulkopuolelle. Aamuauringon valaistessa ihanaa maisemaa ja
muurille kokoontuneen suuren ihmisjoukon katsellessa kastettiin 8
miestä Luu virran kirkkaassa vedessä. Kohta kastejuhlan jälkeen saimme
uusia tovereita. Suomesta tuli neiti Anna Ehrström ja itä Kiangsiista
neiti Hanna Bance. Kiitollisena työvoimien lisääntymisestä aloimme
ajatuksissamme suunnitella syksyn ohjelmaa. Meillä ei ollut
aavistustakaan myrskystä, jonka pyörteet kohta meitäkin kohtasivat.
Kaikkialla kohdeltiin meitä hyvin, mutta
Yht'äkkiä muuttui kaikki!
Uhkauksia ja huhuja alkoi kuulua. Huhuiltiin kapinasta. Vapaaehtoista
sotaväkeä kulki rantapuolelle. Mielet olivat levottomat. Kaupungin uusi
päällikkö kohteli meitä tylysti ja sen mukaan muuttui kansankin mieli
meitä kohtaan. "Tapettavat!" huudettiin kun kulimme kaduilla. Asemamme
kävi tukalaksi. Pakanat alkoivat vieroa meitä, eivätkä uskaltaneet
luoksemme tulla.
Heinäkuun 13 p. saapui tohtori Keller Huunaanista, jossa myöskin oli
levotonta. Kaupungin hallitus pyysi hänen poistumaan ennenkun kansa
nousi raivoon. Kuultuaan uhkaukset Jongsinissa, jäi hän kaupunkiin
ollakseen meille apuna hädän tultua.
Tuskin oli Heinäkuun 22 p. valennut niin meille tuotiin punaiselle
paperille kirjoitettu uhkaus. Se oli Sunnuntaiaamu. Siitä näimme että
26 p. oli määrätty kuolinpäiväksemme. Tohtori Keller tarjoutui jäämään
asemallemme, sekä tarjosi veneensä meille, jolla olisimme heti päässeet
pakoon, mutta me hylkäsimme hänen tarjoukset. Keskusteltuamme ja
rukoiltuamme päätimme jäädä Jongsiniin -- emmekä koskaan ole tarvinneet
sitä katua! --
Vaara oli todellinen. Ihmeellisin viikko elämässämme oli viikko jonka
sinä päivänä aloitimme Jongsinissa. Olimme kuolemaan tuomitut.
Saattoivathan murhaajat tulla ennen määräpäivääkin! -- Syvä rauha
vallitsi sielussamme. Olimmehan Jeesuksen omat niin kuolemassa, kuin
elämässäkin.
Muutamat pakanat, tullen luoksemme, sanoivat:
"Ihmiset sanovat tulevansa tappamaan teidät. Ettekö te pelkää?"
"Emme", -- vastasimme, "sillä ei kuolema vahingoita meitä. Me luotamme
Jeesukseen. Hän on antanut kaikki syntimme anteeksi ja siksi meillä on
rauha sydämessä. Kun kuolemme, menee sielumme Hänen luokseen. Jos
ihmiset tappavat meidät, eivät he meitä vahingoita, vaan itseään.
Olemme teidän ystäviänne ja rakastamme teitä. Emme soisi teidän pahaa
tekevän, vaan tahtoisimme, että tekin turvaisitte Jeesukseen ja
tulisitte onnellisiksi."
Mennessään olivat he keskenään sanoneet:
"Jeesuksen opetuslapset eivät pelkää kuolemaa!"
Jättäen itsemme kokonaan rakkaan Vapahtajamme huostaan, odotimme
Torstain tuloa. Meillä ei ollut mitään maallista turvaa. Varuillamme
olimme. Aina illoin panimme Raamatun ja rahat pieneen kääröön
valmiiksi. Hädän tultua olisimme koettaneet paeta, jos olisi ollut
mahdollista. -- Odotuspäivinä saimme otteen eräästä julistuksesta, joka
ilmaisi vaaran todellisen suuruuden. Erään kristityn herran appi
markkinoilla käydessään oli nähnyt tämän uhkauksen, otti siitä otteen,
lähetti vävylleen pyynnöllä, ettei hän enään tulisi luoksemme, sillä
ulkomaalaiset olivat tuomitut tapettavaksi. Vävy ei pelännyt, vaan tuli
heti meille ilmoittamaan asiasta. Määräpäivä tuli. Haudan hiljaisuus
vallitsi ympäristössämme. Rukoushetki aamusella oli siunattu hetki.
Kaupungissa asuvaiset kristityt tulivat, mutta muut eivät uskaltaneet
avata oveamme. Päivä kului ja ilta tuli. Sanan ympärille kokoonnuimme.
Pari sotilasta pistäytyi sisälle. Hiljaisina istuen hetkisen,
poistuivat he. Yö kului rauhallisesti.
Seuraava päivä ei vielä puoleen kerinnyt kulua, kun jo tuotiin ilmoitus
uudesta uhkauksesta. Saimme kappaleen siitä käsiimme. Kaupungin
hallitus alkoi nyt pyytää että menisimme pois, mutta me kieltäydyimme
lähtemästä. Pyyntö uudistettiin. Rukoilimme Jumalan johtamaan meitä
ja pian selveni meille Hänen tahtonsa. Sunnuntaina lähetimme
hallitukselle sanan, että lähdemme heti, kun saamme kirjeen Kihanista.
Sunnuntai-iltana lähti kirjeenviejä matkalle, palasi Torstai-iltana
tuoden määräyksen Kihaniin menemisestämme. Seuraavana aamuna ilmoitimme
kaupunginpäällikölle olevamme valmiit lähtöön ja hän lupauksensa
mukaan hankki meille veneen. Illan suussa jätimme pienen, rakkaan
kotimme ja ajattelimme palata sinne kuukauden kuluttua! --
Viisi kristittyä jäi taloomme työtä jatkamaan. Tuskin olivat silmänsä
auki saaneet seuraavana päivänä, kun jo suuri kansajoukko hyökkäsi
asuntoomme. He pääsivät pakoon. Kaupunginpäällikkö riensi sinne
sotaväen kanssa, hajoitti joukon ja lukitsi oven sinetillään.
Hurjistunut miesjoukko lähti meitä takaa-ajamaan ja armotta se olisi
meidät surmannut, jos olisi saavuttanut, mutta Jumala ei antanut meitä
heidän käsiinsä.
Lähdimme kodistamme ja erosimme ystävistämme vaan kuukaudeksi -- mutta
eronaika on pidentynyt vuosiksi! --
Tuskin uskoimme sitä, mitä oli tapahtunut. Joka silmänräpäys jouduimme
kauvemmaksi niistä, joiden parissa olimme työskennelleet kuukausia.
Mutta toivo takasinpalajamisesta ilahdutti mieltämme.
Tiistaiaamuna venemiehet eivät nostaneet ankkuria, vaan tahtoivat
viipyä kolme päivää samassa paikassa, sillä he pelkäsivät Kihanissa
olevaa sotaväkeä. Ehdotus ei ensinkään ollut meidän mieleinen, mutta
vähän ajan kuluttua näimme että Jumalan tahdosta sekin oli. Siinä
viipyessämme tuli kirjeentuoja Kihanista. Kirjeen sisältö hämmästytti
meitä. Sieltä kirjoitettiin:
"Viipykää kolme päivää siinä, missä kirjeentuoja tapaa teidät, sillä
täällä oleva sotaväki on levotonna." -- Taaskin puhkesi sydämestä
harras kiitos Jumalalle suojeluksesta.
Päivä kului ja illan tultua laskettiin ankkuriin keskellä jokea. Jo
olimme levolle laskeutuneet. Yht'äkkiä kuului huuto rannalta. Siellä
seisoi mies lyhty kädessä ja huusi:
"Isäntä! isäntä! Onko ulkomaalaisia opettajia veneessä?"
Sydän vavahti. Oliko se ystävä vaiko vihollinen? Jumalalle kiitos! Se
oli ystävän ääni! Se oli eräs kristitty Kihanista. Hän toi kirjeen,
josta luimme jokseenkin seuraavat sanat:
"Tulkaa alas. Sotamiehet ovat jo menneet. Sota on syttynyt. Pehking on
piiritystilassa. Lähetyssaarnaajia murhattu. Kiireesti rannikolle."
Ankkuri nostettiin ja päivän koittaessa olimme Kihanissa, jossa meihin
yhtyi W. Taylor perheineen. Parin viikon kuluttua olimme rannikolla.
Shanghai vilisi lähetyssaarnaajista, jotka olivat tulleet eriosista
maata. Moni meille tuttu toveri oli tullut murhatuksi. Toiset olivat
saaneet kestää paljon vaivoja pakosalla ollessaan, ja muutamat olivat
ihmeellisesti pelastuneet.
Siellä tapasimme Verna Hammarénin, joka oli joutunut naimisiin
lähetyssaarnaaja D. Croftsin kanssa, sekä Sofia Lagerstamin. Kohta
saapui sinne Vilho Grönlundkin Shensii maakunnasta.
Pimeydenvalta näytti voittaneen. Mutta -- niin ei ollut. Kristuksen
kirkko oli nouseva puhdistettuna ja vahvistettuna kärsimyksien
kiirastulesta. --
Nähdessämme sadottain lähetyssaarnaajia rannikolla, muistui herra
Taylorin sanat mieleen. Vähää ennen Kiinaan tuloani oli hän lausunut:
"Meillä ei ole enään pitkä toimimisaika, sillä muutaman vuoden kuluttua
meidät ajetaan pois maasta!" Tämä ennustus oli toteutunut. Vuosi ja
toistakin kului ennenkun opettajat pääsivät takasin asemilleen.
Sisaret palasivat Jongsiniin vasta Lokakuussa v. 1901. Jumalan armon
kautta on pieni seurakunta nyt 30 jäseninen. Meillä on kaksi
sivuasemaakin.
Työmaa on laaja ja ovet auki, mutta työväkeä vähän. Nykyään on
Jongsiniin saapunut neiti Edith Ingman, joka lähti Suomesta viime
syksynä.
Jos Kiinalaisia olisi 250 miljoonaa ja he kulkisivat tuosta ohitseni
yksitellen, niin saisin istua 17 vuotta tässä paikassa, ennenkun
viimeinen olisi ohimennyt, -- mutta heitä onkin ainakin 400 miljoonaa!
Herra Jeesus on heidänkin tähtensä kuollut ja Hänen tahtonsa on se,
että hekin kuulisivat Hänen rakkaudestaan.
"_Eloa on tosin paljon, mutta työväkeä vähän_."
"Nostakaa silmänne ylös ja katselkaa vainioita, sillä ne ovat jo
valmiit elonajaksi. Ja joka niittää, hän saa palkan ja kokoaa hedelmän
ijankaikkiseen elämään."
_Kuka tahtoo lähteä kylvämään ja niittämään?_