Sävelkuorot korkeat ilmoja kukkuroi,
kevät kenttiä maan tuhat tuhatta kirjavoi.
Iankaikkinen, ruhtinaallinen runsaus —
runon pienet piirrot ei sitä virkkaa voi.
Oli raikkaampi laulu leivosen siivekkään
sinikirkkaudessa, kun kimmelsi kevään koi.
Oli lauhempi läntinen kuulla, mi kuiskaillen
suvi-illan kukkalehdoissa leikamoi.
Oli raskaampi, lentäissä lehtien kelmeäin,
syystuulen huokaus, vaisummin vaikeroi.
Oli ylhempi tuike talvisen tähtiyön,
tulikeijut kun Pohjan kaarella karkeloi.
Jyly jylhempi myrskyn, mi murskasi vyöryissään,
mitä alla arkaa ja vienoa vihannoi.
Oli kuumempi suur' elon kutsu, mi rientämään
sotarintaan sen myriaadeja haltioi.
Syke riemukkaamp' oli rintojen syttyväin,
sulosilmästä silmä kun juopuen onnea joi.
Uni uljahampi, mi ain' ylös korkeuksiin
ylimaisiin hohtavat temppeliholvit loi.
Poven kaipaus polttavampi, mi outoin taa
tarumerten rantoja uusia unelmoi.
Oli hartaampi virsi, mi vierellä hautojen
eron murtamille viel' elontoivoa toi. —
Säveltulva tuo elon kaikkeus-kanteleen,
mi tuimana raastaa, mi armaana ailakoi —
mitä rinnalla sen, runo, pienet piirtosi ois?
Vain raukea kaiku, mi katkelman toistaa voi.
Rivi jälkiä vain — yli ratsue ylhäinen
meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi.