»Lehdon on vienon
nurmikolla,
miss' alla lehmuksen levättiin,
päät heinän nyt hienon
kuopperolla —
siin' uinutti kulta mun kukkasiin.
Lehto ja laakso ne vihannoi,
rallalalei!
sorjasti niin satakieli soi.
Mun saapuvan salaa
nähdä sai vaan,
jo varroten ystävä rientää luo
ja hellii ja halaa,
Neitsyt taivaan!
ett' onnen ja riemun se rintaan tuo.
Suikkasi kai tuhat suudelmaa:
rallalalei!
Huulteni hohtoa katsokaa!
Hän kukkia taittaa,
niistä armaan
nyt vuoteen allemme laittelee.
Jo kelpaa ja maittaa
nauru varmaan,
jos siitä ken sivu kulkenee.
Eiköpä vaankin hän siellä nää,
rallalalei!
miss' oli ruusuilla mulla pää!
Jos tiettäis maanneen
siellä mun — sietää
ken vois, hyvä luoja, sen häpeän!
ja lempeä saaneen —
kuunaan tietää
sit' ei saa muut kuin minä ja hän
ynnä pikkuinen lintu vain:
rallalalei!
ei sitä kulje se kuuluttain.»