Bukephalos, Bukephalos —
ken sillä ratsastaa?
Ei suvaitse se suitsia,
ei salli satulaa.
Se nuori on, se sorja on,
mut villi, virmapää.
Kuin monta miestä maassa lie,
se suistajatta jää.
Ken yritti, sen tehneensä
ties katumoiksi kai:
vain kyljet, raajat ruhjotut
siin' uskalikko sai.
»Pois viekää villi potkija!»
niin tuomio jo soi.
»Ei konsaan tulla ratsua
tuost' elukasta voi!»
Mut ruhtinainen ryhdiltään
mies nuori astui luo:
»Mun ajaakseni antakaa
viel' äksy varsa tuo!»
Ja orhin ohjiin tarttui hän,
mi teiskui temmeltäin,
hän suostutellen suoraan vei
sen päivän terää päin.
Hän ymmärsi, mit' urhot muut
ei voineet ymmärtää:
vain omaa säikkyi varjoaan
tuo varsa vauhkopää.
Ja äkkiä kuin leimaus
hän selkään leiskahtaa,
ja raisu ratsu kiitämään
kuin nuoli kimpoaa.
Kuin jyske saattaa salamaa,
niin tanner jytisee,
ja katsojat ne kauhusta
jo kaikki kalpenee:
Koht' auttamatta murskattu
on uljain toivo maan!
Ei, aurinkoa kohti vain
hän rientää ratsullaan.
Niin nopsana, niin norjana
nuort' ohjaajaa se vie;
sen päästi varjonkammostaan
jo päivänkirkas tie.
Niin kauniisti se kaartelee,
kuin siivet sillä ois;
ja riemuisa on hämmästys,
jo häipyi pelko pois.
Ja varsa, äsken vauhko tuo,
jo toisin tuomitaan:
moist' orhia, moist' ohjaajaa
ei nähty milloinkaan!
Ja konsa leikki leikitty
ol' uljas, lennokas,
ei ilon kyynelt' estää voi
maan vanha valtias:
»Tee, poikani, jo maastasi
jalompi valtamaa;
sun liian pient' on ohjata
vain Makedoniaa!»