On tullut valkeus, ja väistyy yö,
ja korkealla hohtaa huomenkoitto,
ja elämälle voiton hetki lyö.
Vaan kuka mittaa, kuink' on kallis voitto?
Ken tuskan mittaa, mit' on tunteneet
sydämet kalleimpansa, kaikkens' antain,
ken ahdistuksen, josta auenneet
on vihdoin avaruudet aamun rantain?
Kokea saimme pienen tuokion,
mit' urhot halki muinaisuuden harmaan;
sen taistelojen taival ollut on
valottomampi, vaikeampi varmaan.
Nyt ankaruutta tuhatvuotisen
me ehkä aavistamme taattoin taiston,
sen uskallusta aamuun uutehen
ja voimaa, väkevyyttä elonvaiston.
Ikuinen Kaitselmus, mi kansan tään
asetit kuokkijaksi pohjan korven!
Sai tuntea se tuiman vastasään,
sai kuulla torahdukset vainotorven.
Nyt mitä tuntemaan sen tulla suot,
asua suotko päivän kasvoin alla,
ja kevään kirkastusta mieleen luot,
niin että väistyy väijyväinen halla?
Sen otsalla jo voiko kimmeltää
vapaus, kärsimysten kallis helmi?
Suur', oikea suo sille määränpää,
sen riento ettei harhateillä telmi.
Sen voiman, joka voitti vastasään,
sen innon, jok' on meissä isäin juurta,
äl' anna hervota, kun heitetään
nyt vastaisuuden valta-arpaa suurta.
Isäimme altis mieli meihin luo,
on aika etsikon, on hetki enteen.
Nyt kylvö tehdään, joka kasvun tuo
pojille kauas polveen kymmenenteen.
Sen sydämemme ääni todistaa:
ne touon kantaa, toivojemme kunnaat,
surujen Suomi lohdutuksen saa
niin kalliin, kuin sen kallihit on lunnaat.
Oi aavistuksen kauko-aika uus,
kun armahamp' on päivä päällä maamme!
Me — kohta muistumaton muinaisuus —
ilomme korkeimman me siitä saamme.
Siit' aatoksemme suureks avartuu,
on meillä pääsinpäivän riemu pyhä.
On tullut Suomen korkein toukokuu,
käy elon kutsu: ylemmäksi yhä!
Oi ylösnoussut, ylhä synnyinmaa,
ylemmäs yhä valkeutta kohti
se voima ikuinen sua koroittaa,
mi ihmeellisesti kaikk' aikas johti.
Keväällä 1918.