Tuli tutkijan akkunasta
yö yölt' yhä tyynenä tuikuttaa.
Väsy mieli ei mittaamasta
olevaisien ongelmaa.
Kuin nousee ja laskee laineet,
sukukunnat uupuvat unheeseen,
ja ihmismahdit ja maineet
kuin kupla on virran veen.
Ne nopsaan vaihtuu ja vaipuu,
mut uuvu ei elon virran vuo.
Iankaikkinen iäisen kaipuu
tomuss' elää ja etsii ja luo.
Maan raskas, raukea multa
ylös irti maast' yhä ikävöi,
tuta tahtoo se taivaan tulta,
se henkeä heilimöi.
Tuhat vuotta ja taas tuhat vuotta
sama voittelo voimien nousevain,
ettei ois nähtyjä suotta
näyt suurien unelmain.
Maan lasten taistoa tuota,
sitä mittaa tutkija mielessään:
maan kenttiä missä ei juota
veret, kyynelet kylläkään?
Sitä miettijä mittaa ja vaakaa:
kova ihmisen kohtalonkoulu on,
on maata ja mieltä raakaa
ala raivata rannaton.
Mut halki vaarain ja harhain
on taistellen päästy, mi päästy lie,
on karttanut kaunein ja parhain,
on eestynyt ihmisen tie.
Humanistia hopeahasta
ei allepäin elon ankeus saa:
niin ollut on, niin on vasta:
vain kilvoitus kirkastaa.
Sama voima vieläkin voittaa,
mi ammoin Persian laumat löi,
ja vapaus korkea koittaa,
jota vuossadat ikävöi.
Taru Hellaan viel' yhä toistuu, —
se mieleen lämpimän tunnon tuo.
Maan polkijat maasta poistuu,
ja kahleensa kansa luo.
Ja alla kun pohjantähden
yön kaiheest' astuvi armain maa,
sen aamun, sen aamun nähden
»Tosi ollos!» hän toivottaa.
»Älä käännä kasvojas meistä,
pyhä vapaus, valkeus ylhä maan.
Suo voimasi Suomen seistä
ja varttua vaiheissaan.
Oi maa, joka niinkuin Hellas
idän laumat lannistetuksi sait,
mitä versoa tanterellas
suo kohtalon korkeat lait?
Kuki untani kultaisemmin,
kuki aavistustani armaammin,
kuki kuntoa maa, jota lemmin,
jonk' aamua tervehdin.
Jätä muisto soipa ja sorja
ajan kaukaisuuksihin kaikumaan:
ei ollut kansasi orja,
oli vartia vapaan maan.
Kuki sointua, Suomen saari,
väki elvytä Väinämön kantelon,
luo helkkyvä laulun kaari
yli Pohjolan pimennon;
kaje ylhempi yötä ja turmaa
jätä jälkees aikojen aallokkoon,
kuin raunioinakin hurmaa
jalo, hohtava Parthenon!»
30.8.1918.