Toisin antoi aika toinen,
lahjoitteli lapsillensa,
myötätuulen toivehille,
hankatuulen haavehille,
kerran Suomelle suvannon,
kesän armon, aamun kihlat.
Nyt mitäpä miehellensä
aika suopi antimiksi,
suuret vai vähätkö suomat
vaiko ei vähiäkänä?
Vastasään väkevän antoi,
vaati miehen mittasille,
voiman voittokilpasille.
Nyt ei tuulesta tukea
eikä aalloista apua,
nytp' on miehen mahtaminen,
tarmon taival soutaminen,
maalle noita noutaminen
Sammon saatuja muruja.
Antoi talven, antoi taiston,
soi kaiken karaisevaisen,
pienet kylmivi kypenet,
suuren liekin suurentavi,
sepon valkean väkevän
sydämessä syttynehen;
paljon polttavi poroksi,
kestävimmän kirkastavi.
Meilt' otti olevan onnen,
kaiken tuumivi tuhota:
pohjan alta, päivän päältä,
jäämättä jalansijoa.
Niinp' on onnen ottaessa
mies itse enemmän antoi,
jaksaja jalommin jaksoi,
korkeni koetuksessa.
Mink' on maa masennetahan,
pyhät rannat raiskatahan,
senp' on seisovi lujemmin
Suomen linna liikkumaton,
suojamuuri sortumaton
Suomen sulhojen povessa,
sydämessä sykkivässä.