»Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla»,
ett' oisi koskaan Suomen säveleillä
vaeltaa siivet laulun valtateillä
ja Suomen virttä virkkaa maalla muulla:
kuink' immen hius helkkyy kannelpuulla,
käkösen kullat kukkuu, kuink' on meillä
runoinen rusko mailla pimenneillä,
kun päiv' ei paista eikä kuuhut kuulla.
Nyt Suomen suvihaaveet niittää halla,
on murhe maassa, mielet miekan alla.
Mi jäävä lie, kun lankee laaja niitos?
Vaan uusin soinnuin, suloin kauas helää
se syntylaulu, jossa Suomi elää.
Sen siivittäjä, Sulle Suomen kiitos!
1911.