Oli kerran kiiski lohennousukuussa,
kiven rinnassa killitti virran suussa.
Lohi nousi uiskellen virran uomaa.
Heti ketterä kiiski sen keksii ja huomaa.
»Hei, kuules, käydäänkö kilpaan, lohi?
Minä näytän, kuinka sinust' uidaan ohi.»
Lohen mielestä siinä oli lysti jehu,
mies pieni, mut oikea pippurin mehu.
Mikäs siinä, lähtivät kilpaa uimaan,
lohi purstollaan kävi kuohuja puimaan.
Mut kiiski on kekseliäämpää miestä:
»Saat yksin, eto venkale, vettä piestä!»
Lohen purstoon se haukkasi kiinni hampaan
ja huusi: »Jo jääti Tule sukkelampaan!»
Lohi luuli jo, ett' on ihan tiukka eessä:
»Sehän menee kuin viksari itse veessä!»
Lohi purstolla puiden meni kuohuja vastaan,
mut kiiski piti kiinni kuin kunniastaan.
Vähät siitä, jos maailma silmissä pyöri,
ylös herroiks se kulki kuin kupernyöri.
Yks kaks, yläpuolelle kosken niskaa
on tultu. Lohi kääntyy, purstoa viskaa
ja lennättää samall' itse kiiskin
taa kauas, sylimääriä neljä ja viiskin.
Lohi katsoo: eikö jo toinen ala tulla?
»Hih», kiljuu kiiski, »on voitto mulla!»
— Mitäs opettaa tämä vanha tarina?
Se neuvoo: Lohi, pysy lohelle parina.
Ota kelkkaas vaikka piru itse ennen
kuin kiiski ylös kosken köngästä mennen.
Ole vasta viisas, älä koskaan viskaa
sitä sinne yläpuolelle kosken niskaa.
Se kuskin lailla körökyydin maksaa:
se takaa puree min pystyy ja jaksaa.