METSÄN KALMISTO

Ei kuolla metsän jalo

voi tallijuhdan tapaan.

Salaisin hautaa salo

vaeltajansa vapaan.

Sen viime hengenvedon

yö lauha ottaa vastaan.

Kisoille unten kedon

pois salo laulaa lastaan.

Väkevät sammuu vaistot,

ja laukee voima jänteen.

Taa vaipuu valtataistot,

kuin päivänlasku länteen.

Vasaman tuiman vartta

nyt punaa suonten kulta

kuin liekki kasvain kartta —

saa aarteen ahnas multa.

On juostu viime kiista,

voi raueta jo raajat.

Edemmäs riensi riista,

kuin minne saapuu saajat.

Pää ylväs maahan vaipuu

yön helmaan, rauhaan korven.

Niin kauas, kauas haipuu

kaikk' äänet ajotorven.

Pois tenhot teitten aavain

unohtaa uskalikko;

unt' yrtiksi jo haavain

saa rinta nuolirikko.

Niin vienosti se raukoo,

niin auttavaisin aikein,

niin hiljaa taju taukoo:

näin helppoako vaikein!

Soi tuuditellen tuoneen

vain tuuli yön, puut jylhät.

Yön tähdet ruumishuoneen

on kynttilöinä ylhät.

Yö kuolinliinat kutoo,

sen varjot vainaan pukee.

Yön kastekyynel putoo,

yön mykkyys haudan lukee.

Ja kukkia ja lunta

kuut kulkee ylle kylväin.

Maan unta, mullan unta

all' uinuu metsän ylväin.

Ja peittynyt on pian

iäksi ilmain alta,

kuss' etsi kuolinsijan,

kuss' uupui metsän valta.

Vain, kyltyin ihmiskyliin,

jos eksyt joskus liian

syvälle korven syliin,

oi sisko sinipiian,

käyt helmaan hiljaisimpaan

sen kätketyinten loukkoin,

sen viitaan vihannimpaan,

pois kauas teiltä joukkoin,

maass' ehkä mätäs hohtaa

niin vehmas, tuoreen tumma,

sisällä korven kohtaa

sua kukkaloisto kumma.

Mont' ehkä muisteloksi

sa poimit, poistut luota.

Et metsän kalmistoksi

sa tunne paikkaa tuota.

Et arvaa, mist' on nurmeen

tuo noussut 'vehmas nukka,

maast' että sydänhurmeen

joi voimaa korven kukka.

Virrantyven · 第 29 / 85 题