Kuvastellen nuokkuu kurjenmiekat,
kurjenmiekat kultakruunupäät,
alla heijuvaiset, heljät hiekat,
päällä päiväkorennoitten häät.
Alla virta auringossa vilkkuin,
vetten keinu vilpas, kiihkoton,
päällä lento poutapilven pilkkuin,
kulku päivän kulta valjakon.
Pilven päällä, aallon alla taivaan
silmin mittaamaton siintävyys,
ihana kuin ihmislasten vaivaan
ikävöitty rauhan iäisyys.
Niinkuin vipajavi virran kalvo,
haave harhaa, aatos ailakoi,
nuku ei, ei valppahasti valvo,
kauko-autereihin karkeloi.
Sinikorentoinen siivet antaa
liipotella, minne mieli lie,
hattarainen haaksi kauas kantaa,
kuultokuplanansa virta vie...
Suven suuri, runsas rauha yllä
soiluvaisen virransuvannon,
kestät, viivyt vain, sen tiedän kyllä,
kirkkaan, kiitäväisen tuokion.
Ehkä vie jo ensi virranpolvi
kuiluun kurimusten nieleväin,
kuss' ei saata hohtavainen holvi
kuvastella virtaa viihdyttäin.
Sopusointu, suurten vastavoimain
viihdyttäjä lepoon lempeään,
kuohut rintain, vaivan vartioimain,
laula lailla virran viihtymään.
Tiedän, ettet särkymättä säily,
kuultos on kuin heljä kupla vain.
Siksi sielun pohjaan siinnä, päily,
kons' on hetki valtain valkeain.
Siinnä kesän siunausta tiukkuin,
ettei kalva aatos ajan muun:
kulku kautta kurimusten kiukkuin,
kautta viimeisimmän virransuun.
Että rientäenkin ihmisrintaan
kuvastuksin kultaisin sa jäät,
niinkuin kuultaa aallon päilypintaan
kukat suuret, kultakruunupäät.