Eräs nuoruuden ystävä kertoi minulle kerran seuraavan jutun, jonka hän
sanoi kokeneensa eräänä jouluiltana muutamia vuosia sitten ja jonka hän
salli minun kirjoittaa muistoon, toivoen kuitenkin, etten sitä kutsuisi
unelmaksi, kuten aikomukseni oli, vaan kernaammin näyksi. Mutta viimein
myönsi hän, että hänen mielikuvituksensa toisinaan on hyvin vilkas ja
tekee hänelle kepposia, jotenka lopulta sovimme siitä otsakkeesta, mikä
luetaan tässä ylempänä. Ja nyt annan sananvuoron hänelle aina
kertomuksen viimeiseen riviin asti.
* * * * *
Olin vähää ennen joulua saapunut Helsinkiin, kertoi hän, ja asianhaarain
pakosta täytyi minun jäädä sinne joulunpyhiksi, mikä oli minusta hyvin
vastenmielistä. Ajan kuluksi ja varsinkin saadakseni jouluaaton kuta
kuinkin kulumaan olin hankkinut itselleni uutta joulukirjallisuutta sekä
myöskin yliopiston kirjastosta lainannut vanhan, oivallisen pienen
kirjan urkujen soitosta -- kuten tiedät, olen suuresti urkujen soittoon
innostunut ja ihastunut. -- Ja niin tuli jouluaatto.
Jotta et muuttaisi hyvää ajatustasi maustani, tahdon muistuttaa, että
haluttomuudella ja tuon tuostakin pakosta haukotellen lueskelin noita
tuoreita kypsymättömiä joulutuotteita, kuin raakulat toistensa
kaltaisia, ilman omaperäisyyttä ilman mielikuvitusta, -- joka, kuten
äsken sanoit, on heikko puoleni -- käyttäen kieltä, joka milloin hoippuu
sinne tänne, milloin mennä viilettää yhtä epäkauniisti ja
huolimattomasti kuin moni nainen polkupyörällä. Mutta ehkäpä en ollut
onnistunut kirjojen valinnassa, varsinkin mitä erääseen novelliin tulee,
joukossa vaateliain ja pisin; se oli todellakin vähällä minut kerrassaan
tuskastuttaa.
Vähän väsähtyneenä huonosta henkisestä ravinnosta pyysin
hotellihuoneeseeni puolen pulloa samppanjaa, jouluaaton kunniaksi,
heittäysin sohvalle ja kävin käsiksi rakkaaseen ystävääni, vanhaan
urkukirjaan, joka oli sama kappale -- tunsin sen omituisen ruudukkaasta,
vanhanaikuisesta merkkisiteestä -- sama kappale, josta nuorempana kerran
olin ammentanut hyviä tietoja.
Tälläkin kertaa huvitti minua teos ja johti ajatukseni sinne tänne
maailmalle, katedraaleihin ja basilikoihin, linnankirkkoihin ja
maalaiskirkkoihin, joita muistellessani mieleeni johtui matkamuistelmia
monenlaisia. Tyhjensin lasini ja muistin kotiväkeni ja monta muuta
rakasta ystävää ja huomasin vihdoin ihmeekseni, että jouluaatto oli
loppuun kulumassa -- oli kohta puoliyön aika.
Oli kuin vanha ystäväni, urkukirja, olisi huomannut samaa, sillä jo pari
kertaa oli se yrittänyt putoamaan kädestäni. Mutta minua huvitti vielä
kysyä siltä neuvoa muutamista pikkuasioista.
Silloin löi kello 12.
Kohta sen jälkeen kuulin jonkun huoneessani heikolla äänellä huoahtavan:
"Kuinka ikävää!"
"Mitä asiaa?" pääsi huuliltani, samalla kun mukavasta asennostani
kohousin puolittain istumaan ja loin silmäyksen ympärilleni huoneeseen.
En nähnyt ketään.
"Kuinka ikävää" toisti sama hento ääni. "Tämäkin jouluyö taas menee
minulta hukkaan."
Nyt huomasin selvästi, että sanat lähtivät kädessäni olevasta kirjasta,
eikä sinua ihmetyttäne, että hiukan outo mieliala minut valtasi.
"Tiedättehän, hyvä herrani", jatkoi kirja, "että kuolleiden sallitaan
lyhyeksi aikaa herätä jouluyönä. Silloin lähtevät he hautuumailta ja
kulkevat lähimpään kirkkoon, missä he urkujen hiljaa soidessa
kuljeskelevat toisiaan tervehtien ja muistellen maallista elämäänsä,
kunnes ensimäinen aamuvartio kutsuu heidät takaisin lepopaikkaansa.
Myöskin meillä kirjoilla on oma hautuumaamme, suuret kirjastot[1], ja
myöskin meille suopi lempeä sallimus eloa muutamiksi lyhykäisiksi
hetkiksi jouluyönä, jolloin saamme pitkään, väsyttävästi
paradeerattuamme kirjahyllyllä liikkua ja tervehtiä toisiamme. Silloin
olemme ainoastaan kirjoja ilman tuota monesti petollista kirjailijanimen
mallikaapua. Omien ja kumppaniemme silmien edessä on silloin ainoastaan
sisällyksemme, selvänä ja todenmukaisena, sisällys ihka semmoisenaan
ilman mitään harhaan saattamisen halua.
[1] "Mikä on kirjasto. Ihmishengen hautausmaa." Z. T.
-- Kas, tämä kuuluu omituiselta, tulin vihdoin sanoneeksi ja tunsin
itseni todellakin huvitetuksi omituisesta jouluvieraastani. -- Eikä
kukaan ole teitä yllättänyt jouluyönä, vaan ehkäpä ei ihminen voisi
nähdäkään teidän henkivaellustanne kirjastojen saleissa?
"Luulen että hän voisi meitä nähdä, pimeässä nimittäin, mutta jos siellä
olisi valoa, häikäisisi hänen silmiään täydellisesti kullanhohtavat
kirjailijanimet, jotka jouluyönäkin loistavat hyllyillä. Mutta -- tähän
asti ei ole yksikään ihminen eksynyt jouluyönä hiljaiselle
hautausmaallemme. Oi, herrani -- virkkoi kirja liikuttavasti -- mehän
olemme tuttavia vanhastaan, ja minä tiedän että Te vähän pidätte
minusta, oi, viekää minut sinne vielä tänä yönä. Myöskin viime
jouluyönä olin lainassa, ja minua oikein vapisutti eilen, kun minut
otettiin alas hyllyltä. Enhän tiedä, millainen sisällykseni nyt enään
on. Teidän turkintaskunne on niin tilava ja lämmin. Pistäkää minut sinne
ja viekää minut elämään pari tuntia! Vielä ei ole liika myöhästä."
-- Mutta Tehän ymmärrätte -- siinä oli jotain niin rehellistä ja
sivistynyttä tuon vanhan kirjan äänessä, että olisi ollut vaikea häntä
*sinutella*, -- mutta Tehän käsitätte, etten voi millään päästä
kirjastoon keskellä yötä.
"Tulkaa vain, hyvä herrani, rukoilen sitä. Kun minä olen mukananne --
minullahan on kannessa hautuumaamme leima ja hyllyllä olevan
hautapaikkani numero -- ei mitään vaikeutta tule olemaan."
-- No olkoon menneeksi, vastasin minä, otin turkin päälleni ja kirjan
varovasti pöydältä, jonne olin sen asettanut, ja pistin sen taskuuni
lausuen hieman hämilläni: "Teidän luvallanne."
Seuraavassa tuokiossa olin kadulla.
Kiirein askelin astuin kirjastoa kohti enkä ollut huomaavinanikaan
kotiin palaavia jouluvieraita, jotka tulivat vastaani, muistin
ainoastaan omaa jouluvierastani, joka lepäsi niin hiljaa taskussani.
Tunsin itseni melkein levottomaksi, niinkuin kuvailen rikoksentekijän
mielentilan olevan.
Oli kirkas kuutamo, ja Nikolainkirkon torninkello osoitti puoli yhtä,
kun nousin kirjaston rappusia, otettuani esille kirjani ja katsottuani
varovaisesti, ettei kukaan minua huomaa.
Samassa silmänräpäyksessä avasin minä kirjapalatsin oven äänettömästi.
Minä -- suokaa anteeksi -- me astuimme sisään, kirja liidellen
rinnallani, ja ovi sulkeutui kohta yhtä äänettömästi.
Mitä ihmeellisin näky kohtasi meitä, kun pääsimme sisään kirjastoon,
jonka kaikki ovet olivat avoinna ja jonka korkeita, ihania saleja leppeä
kuutamo heikosti valaisi.
Pitkissä riveissä, jotka näyttivät loppumattomilta, liiteli salista
saliin tuhansia ja yhäkin tuhansia kirjoja, kohteliaasti ja
sivistyneesti puhellen keskenään kaikilla maailman kielillä. Ne olivat
kaikki pystyssä ja kokonaan läpikuultavia. Jokaisen kirjan ylilaidasta
lähti miellyttävä viheriä valo, joka eri asteissa kävi himmeämmäksi
alempana, missä sitä kohtasi harmahtava hämähäkinverkon ja tomun
kaltainen massa, täyttäen sekin missä suuremman missä pienemmän alan
alhaalla huoneessa.
Toverini liiteli kaiken aikaa lähelläni, nähtävästi iloisena siitä, että
sai osottaa minulle kiitollisuuttaan antamalla minulle tietoja
sellaisesta, mitä minun oli vaikea käsittää.
"Katso", sanoi hän miellyttävällä vox humanalla, sillä urku-äänilajilla,
joka on mielestäni niin kaunis, "katso, viheriä valo kirjoissa on pysyvä
hyvä sisällys tai muuten mitä niissä on arvokasta, se, mikä on
vaikuttanut valon palveluksessa. Se, mikä on arvotonta tai mikä syyllä
on joutunut unhotukseen, on tuo harmaa kuona tuolla alhaalla."
Me liikuimme hiljaa eteenpäin niitä leijaavia rivejä kohti, jotka
liitelivät ohitsemme lukemattomin joukoin koskematta toisiin ja
kääntämättä kertaakaan selkäpuoltansa minua kohti, niin että olisin
voinut tarkastaa, näkyikö niissä tekijän nimet.
Kun ystäväni, urkukirja, huomasi uteliaisuuteni, sanoi hän soinnukkaalla
äänellä: "Meillehän ei tekijä merkitse mitään, sisällys on kaikki, valo
meissä on tullut korkeudesta ja nousee myöskin sinne ylös. Me tahdomme
kaikki antaa tilaa korkeammalle valolle."
Minä katselin nyt kirjojen kauniita kiertoliikkeitä; toiset liitelivät
ainoastaan miehen korkeudella lattiassa, toiset ylempänä jopa ylhäällä
komeiden holvien alla.
Katseeni kierrellessä pitkin parvekkeita, huomasin siellä täällä
joukottain kirjoja paikoillaan hyllyillä. Ne olivat sen näköisiä kuin
kirjat tavallisesti ovat päivänvalossa, mutta kultaus nimissä oli niin
himmeä, etten voinut niitä lukea. Minä pyysin hiljaa toverini kertomaan,
miksikä ne eivät ota osaa muitten omituiseen juhlakulkuun sekä
ilmoittamaan, mitä merkitsevät ne harmaat kirjavarjot, jotka joukottaan
häämöttävät esiin hämärästä.
"Ne, jotka näyttävät kirjoilta päivänvalossa", vastasi hän minulle,
"ovat myöskin kirjoja ihmisten silmissä; me kutsumme niitä
makulatuuriksi. Ne eivät koskaan enään herää. Ne ovat kokonaan täynnä
kuivaa tuhkaa, eikä niissä ole yhtään sijaa valon säteelle. Arvotonta
makulatuuria! Oh, makulatuuriksi joutuu niin moni meistä, moni hyvin
aikaisin, jopa parinkin joulun perästä. -- Ja nuo harmaat varjot, ne
ovat todistettuja valheita ja häväistyskirjoituksia, ulkokultaisuuden ja
tekopyhyyden ilmeitä, joita kirjailijat itse eivät ole uskoneet,
lumpputöitä, mitkä ynnä makulatuuri ovat meidän hautuumaittemme luita,
mutta joiden vuoksi niitä kuitenkin tuon tuostakin täytyy laajentaa. Ne
muodostavat kuitenkin yhdessä nollan nideluvussa ja saavat siten vielä
kuoltuaankin valhetella ja kerskailla -- ja pysyä paikoillaan
osottaakseen mitä suuria kirja-aarteita isänmaalla on."
Kulimme nyt erään pöydän ohitse, jossa oli läjittäin sitomattomia
kirjoja. Muutamat lehdet läpättivät ikäänkuin tuulenhenki olisi niitä
liikutellut.
"Nuo tuossa ovat uusia tulokkaita", kuulin ystäväni sanovan. "Niitä ei
ole vielä haudattu, -- se tapahtuu vasta sitten, kun kirjansitoja on
varustanut meidät ruumisvaatteella ja meidät täällä on leimattu ja
asetettu kukin paikalleen. Sitte vasta voimme jouluyönä liikkua ja
keskustella. Tekijät elävät vielä persoonallisesti noissa tulokkaissa.
Katso miten levottomasti tuon pienen kirjan tekijä liikuttelee lehtiä.
Hän uskoo teoksensa kuolemattomaksi eikä tiedä, miten raskas
lyhkäinenkin olemassaolo on monelle kirjalle. Vasta hautauksen jälkeen
kirkastuu meidän kirjojen silmä -- ennen kuin tekijäin."
Katselin lähemmin tuota pikku kirjaa; se oli sama, joka muutamia tunteja
ennen oli minua melkein tuskastuttanut. -- Lapsi raukka, mitä sinulla on
täällä tekemistä! ajattelin.
"Ne saavat kohta onnellisina levätä unhotettuina, kun kuolevat nuorina",
sanoi ystäväni kauniilla äänen soinnulla, ikäänkuin aavistaen mitä
ajattelin. "Te unhotatte taas kirjan tekijän vuoksi, eikö niin!"
Huomasin samalla pitkän kirjojen juhlasaaton hiljaa hiipivän pitkin itse
lattiaa. Ne muistuttivat harmaavelimunkkeja, niitä kun peitti paksu
tomu- ja sorakerros; ainoastaan heikko viheriä valo muodosti ikäänkuin
tonsuurin heidän ylälaitaansa. Ne olivat surullisen näköisiä ja näkyivät
ikävöivän tullaksensa makulatuuriksi, sillä raskasta oli niiden elää,
kun tiesivät, ettei heidän vähäinen arvonsa vuosisatojen kuluessa ole
vähentynyt eikä lisääntynyt. Kuulin ystävältäni, että nuo kaikki monia,
monia aikoja sitten on mainittu eräässä kirjallisuushistoriassa ja yhä
edelleen laahautuvat muitten mukana, vaikkei kukaan niitä lue, kaikkein
vähimmin nykyiset kirjallisuushistorioitsijat, jotka uudestaan ja
uudestaan kertovat, mitä niissä muinoin on kirjoitettu. Munkkiraukat,
teidän jouluyönne eivät totta tosiaan ole hauskoja! Milloin on
vapautuksen hetki koittava! Aivan, niiden päällä liiteli nopeassa
tahdissa suuri joukko pieniä, ihan pieniä kirjasia, kimmeltävän
vihreitä kuin loistomadot, ainoastaan vähän lukin verkkoa muassa, mikä
herneen muodossa pyörähteli ympärinsä. Ne olivat kaikki samannäköisiä,
ne olivat yhdessä kuin helmet helminauhassa ja nauroivat iloisesti kuin
pikku tyttöset, jotka käsikädessä kiiruhtavat koulusta helpon lukutunnin
päätyttyä.
"Kas, meidän rakkaat, pienet almanakkamme!" kuulin kuiskailtavan
ympärilläni.
"Niin", sanoi urkukirja, "tässähän ne ovat; ne ovat rehellisesti
palvelleet aikansa eivätkä ole koskaan tahtoneet käydä paremmasta kuin
mitä olivat, hyödyllisiä ja tosia, ja vieläkin voivat he tehdä hyötyä
vanhoilla päivillään, sen tietää historiantutkija parhaiten. Tuo pieni
herne niissä on ilmanennustukset, ja ne ovat ainoat, mikä almanakassa
oli valetta, mutta sen tiesivät kaikki edeltäpäin.
Niiden jälestä seurasi täplikäs joukko, täplät valoa ja varjoa; jokunen
joukossa oli viheriän ja harmaan kirjavan shakkilaudan näköinen. Ne
näkyivät itse ilkkuvan olemassa oloaan, mutta ujoja ne eivät juuri silti
olleet. Eihän ollut heidän syynsä, että he olivat maailmaan tulleet. "Me
kutsumme noita rangaistusvangeiksemme", lausui rinnallani oleva kirja
hymyillen. "Ne ovat tuomitut elämään vielä jonkun aikaa, sillä nehän
ovat täynnä hyvää lainatavaraa ja näpistelyjä sieltä ja täältä." -- Ja
nyökäten oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas tervehtivät ne oikeita
vanhempiansa ja huusivat niille: "Hyvää joulua, isä! Hyvää joulua
äiti!" niin reippaasti, kuin olisi ollut heidän tarkoituksensa saada
tekijävainajansa kääntämään kylkeä haudassaan.
Tuhkan harmaana, ilman valon kipinääkään sisässään hiipi äänetönnä
milloin ylöspäin, milloin alaspäin, milloin longerrellen ja milloin
varovaisesti palaten takaisin entisille jälilleen yksinäinen laiha
kirja. "Se on kalmistomme aave", kuiskasi seuraajani väristen. "Hän ei
saa kuolla eikä voi kuolla."
Aaveen selkärangassa luin loistavin kultakirjaimin: Suomenkielen asetus.
Minuakin yritti kauhistuttamaan ja minun valtasi sääli tuota toisten
syntien vuoksi kärsivää haamua kohtaan.
Käännyin pois, ja huomioni kiintyi korkeuteen, missä majesteettisessa
kulkueessa näkyi liitelevän joukkoja, loistaen, mitä ihanimmalla
smaragdinviheriällä valolla, hohteella ikäänkuin toisesta valoisammasta
maailmasta. Ne kevyet varjot, mitkä näkyivät muutamissa heistä,
vaihtuivat valonloisteessa ja katosivat seuraavana hetkenä.
Niiden tullessa oli ikäänkuin kaikki hautuumaalla olisivat saaneet
voiman kohottautua tavallista korkeammalle, ja syvä äänettömyys syntyi,
missä ne liikkuivat.
En kysynyt, keitä ne olivat -- minä kuiskasin hämmästyneenä. Se on
raamattu, suurien kuolemattomien henkien teokset. Mutta ystäväni ei
minua kuullut. Hänkin oli noussut korkealle ylös smaragdinvihreää valoa
kohti.
Hetki sen jälkeen oli tämä ihana näky kadonnut toiseen osaan kalmistoa;
rinnallani näin nyt taas ystäväni katsomassa yhä korkeuteen. Ikäänkuin
unesta heräten, viittasi hän ylös korkeaa kupoolia kohden, missä
tulenkipinöitä levottomasti lenteli kuin tulikärpäsiä etelän yössä.
-- "Huomaako silmänne valonloisteen tuolla ylhäällä?" kysyi hän. "Se
tulee niistä kirjoista, jotka säilyttävät tulevaisuuden siemenet
sisässään, näkymättömät vielä Teille. Niiden täytyy elää kauvan täällä
hautuumaalla, ennenkuin keksitte valonkipinät niissä. Sitten loistavat
ne kauniilla ja tasaisella valolla, kunnes nekin kuten kaikki maallinen
laskeutuvat alas ja ehkä vihdoin onnellisina saavat sulkeutua unholan
suloiseen valtakuntaan."
Samalla etsi urkukirja äkkiä käteni, hiipi hiljaa kouraani, ja minä
tunsin maneettisen voiman vetävän minua ovea kohti, joka avautui ja
sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin tullessamme.
Kadulla oli jo kaikki hiljaista ja autiota, tornikello oli vast'ikään
lyönyt kolme, minä pistin kirjan turkintaskuun ja astelin ikäänkuin
unessa hotelliin.
Tultuani huoneeseeni panin turkkini naulaan ja paneusin levolle mitä
omituisimmassa mielentilassa.
Vaivuin paikalla uneen ja näin yhden noista leppeän elokuun yön suurista
tähdenlennoista, jolloin pyhä Laurentius vuodattaa kyyneleitä maan
päälle. Tuhansia ja vielä tuhansia tähtiä satoi alas taivaasta ja sammui
lennossa, samalla kun kiinto- ja kiertotähdet tasaisella valolla
kulkivat ikuista rataansa ja linnunradan epälukuisat tähdet sulivat
yhteen ijankaikkisuuden arvoituksia peittäväksi hunnuksi.
* * * * *
Tähän lopetti nuoruudenystäväni kertomuksensa. Hän oli melkein
juhlallisessa mielentilassa. Vakava hymy huulilla lisäsi hän:
"Niin, ystäväni, saat tästä ajatella ja sanoa mitä haluat. Kutsu
kertomustani näyksi, fantasiaksi, mutta se ainakin on varma että, kun
aamulla etsin tuota ihmeellistä kirjaa, löysin sen turkkini taskusta,
tietysti äänettömänä kuin kirja ainakin. Niin pian kuin tilaisuutta
tarjoutui, vein sen takaisin 'hautuumaalle', jonka ohitse en koskaan
kulje muistamatta siellä sisällä viettämääni jouluyötä."