Ruth'in kirje luettiin koko seurueelle ja minun näytettiin yksityisesti
mr Dusantelle, mrs Lecks'ille ja mrs Aleshinelle.
Muutaman silmänräpäyksen perästä huudahti mrs Lecks:
"No niin, lopen loppukin en ole kovin vihainen, sen johdosta, että tuo
vanha peto on tuolla tavoin lähtenyt tiehensä, sillä saammehan me siis
matkustaa koko lopun matkaa ilman häntä. Ja siitä minä olen varma,
ettei hän ole pistänyt sormiaan ruukkuun. Siltä tuntuu ainakin hänen
kirjeestään päättäen. Me olemme hänet tarpeeksi peloittaneet."
"Mutta kyllä hän on koko porsas!" huudahti mrs Aleshine. "Mennä nyt
juuri siihen kaupunkiin missä me asumme ennen meitä. Siellä hän
tietysti kertoo jokaiselle kaikki meidän seikkailumme, niin että meidän
sinne saapuessamme se on jo vanhentunutta kuin viimeviikkoinen leipä."
"Tuo Dusante-niminen mies", lausui mainittu herra aivan rauhallisesti,
"ei aio väistyä päämaalistaan. Hän jätti saarensa voidakseen antaa mrs
Lecks'ille takaisin inkivääriruukun sisältöineen. Hän matkustaakin
senvuoksi teidän kanssanne Meadovilleen saadakseen, vaikkapa lakia
hyväkseen käyttäen, takaisin omaisuutensa. Sen jälkeen hän toteuttaa
alkuperäisen aikomuksensa."
Me lausuimme kaikki ilomme sen johdosta, että saamme pitää häntä ja
hänen seuruettaan matkatovereinamme lopunkin matkaa. Ja mrs Lecks
tarjosi heille heti asunnon luonaan niin pitkäksi aikaa kun he vain
suvaitsisivat olla.
"Olin juuri aikeissa pyytää heitä meille", sanoi mrs Aleshine, "vaan
mrs Lecks ennätti ennen minua. Mutta mr Craig rouvineen tulee minun
luokseni, ja koska asuntomme ovat aivan lähekkäin, voimme tavata joka
päivä. Ja jos mr Enderton viipyy hotellissaan, on hän tilaisuudessa
tulla tapaamaan tytärtään niin usein kuin vaan haluaa. Minä en tahdo
ajaa ketään ulos, olkoon hän pakana tai vieläkin pahempi. Vaan enempää
kuin korkeintaan kerran tai kaksi en saata tarjota hänelle teetä sen
jälkeen mitä on tapahtunut."
Koska Dusante sekä Ruth, jotka eivät olleet ennen olleet Chicagossa,
tahtoivat katsella kaupunkia, viivyimme me siellä kaksi päivää. Pidimme
kuitenkin kiirettä, sillä tiesimme mr Enderton'in meitä odottavan.
Toisen päivän iltapäivällä menin hotellin lukusaliin tavatakseni siellä
seurueemme jäsenet valmiina retkeilyihin. Siellä ei kuitenkaan ollut
muita kuin mrs Aleshine, joka jo valmiiksi pukeutuneena odotti lähtöä.
Tuskin olin ehtinyt lausua pari sanaa kun siihen astui mrs Lecks ilman
päällysvaatteita ja sukankudin kädessään. Hän istuutui nojatuoliin,
asetti silmälasit nenälleen ja alkoi kutoa.
"Etkö sinä aiokaan lähteä ulos? kysyi hänen ystävättärensä ihmeissään,
"En", vastasi mrs Lecks, "olen jo nähnyt kaikki mitä olen halunnutkin
ja nyt aijon jäädä tänne lepoon ja rauhaan."
"Eikö mr Dusante sitten lähde ulos?" kysyi mrs Aleshine.
Mrs Lecks asetti kutimensa polvelleen, otti silmälasit nenältään,
taittoi ne kokoon ja laski ne viereiselle pöydälle. Samalla kääntyi hän
tuolillaan ystävättärensä puoleen.
"Barb'ra Aleshine", sanoi hän päättäväisellä äänellä, "onko sinun
päähäsi koskaan pistänyt, että minä valitsisin mr Dusanten?"
"En tahdo sitä myöntää enkä kieltää", vastasi mrs Aleshine, samalla
kun hän risti lihavat kätensä. Ja samalla hänen kasvonsa loistivat
sydämellisestä myötätunnosta. "Mutta sen minä sanon — kuulkoon sen
kuka tahansa — että jos sinä valitset mr Dusanten ei siinä asiassa
ole sivullisilla mitään sanomista. Eipä siksi, että minä olisin juuri
hänet sinulle valinnut, jos nimittäin minä olisin saanut määrätä, sillä
minusta sinun valitullasi pitäisi olla amerikalainen nimi eikä hänen
sitäpaitsi tarvitse omistaa saaria. Mutta olethan sinä täyskasvuinen
nainen ja voit itse tehdä valintasi. Ja oma asiasi on, menetkö
uudelleen naimisiin vai et, vaan onhan jo joka tapauksessa yksitoista
vuotta siitä kuin riisuit surupukusi miehesi kuoleman jälkeen, ja jos
mr Lecks tällä hetkellä nousisi haudastaan, niin laskisi hän käden
sydämelleen ja sanoisi, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi häntä
kohtaan ennen ja jälkeen hänen kuolemansa. Jos sinä nyt siis tahdot
mennä uusiin naimisiin ja valitset mr Dusanten, niin kenelläkään ei ole
siihen mitään sanomista. Te olette molemmat jo ehtineet kypsyneeseen
ikään ja tiedätte mitä teette. Ja mitä hänen sisareensa tulee, niin
arvelen, ettei hänen enää kauan tarvitse hänestä huolehtia. Ja jos
katsot sopivaksi hankkia itsellesi otto-äidin, niin on se sinun oma
asiasi, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä."
"Siinäkö kaikki?" lausui mrs Lecks.
"On tällä kertaa", vastasi ystävätär, "vaan ehkä tulee enemmän, kunhan
olen lähemmin ajatellut asiaa. —
"Niin — ompahan todellakin vielä jotain sanottavaa, ja olen hyvin
iloinen, että mr Craig on täällä ja kuulee sen. Jos minulla olisi joku
erityinen tunne mr Dusantea kohtaan ja pitäisin häntä miehenä, joka
— en kuitenkaan sellaisena miehenä, jollaista minä toivoisin, sillä
hänellä on hieman ulkomaalaisia tapoja, samoin kun hän on vähän liiaksi
sidottu Sandwichs-saariin — mutta joka tapauksessa miehenä, joka on
kristitty gentlemanni, minkä seikan kyllä huomaa hänen sanoistaan ja
käytöksestään — rakastava veli hän on sekä hellä ja huomaavainen poika,
joksi itse on tehnyt itsensä — ja kelpo aviomies hänestä tulisi — niin,
jos minä tuntisin jotain erityistä tunnetta häntä kohtaan, valitsisin
minä hänet — en äkkiä enkä ummessa silmin suinkaan, vaan tavalla,
joka sopii minun ikäiselleni naiselle. Ja jos hän tuntisi samallaista
tunnetta minua kohtaan ja luulisi voivansa tehdä elämäänsä sellaisen
muutoksen — joskin se häneen nähden on jo jokseenkin myöhäistä — mutta
jos hän nyt joka tapauksessa tahtoisi naisen, joka olisi tarpeeksi
iäkäs ja sekä suruja että iloja kuin myöskin yksinäisyyttä kokenut,
että hän saattaisi olla varma siitä, että sellaisena kuin hän hänet
otti, sellaisena hän pysyisi — jos niin olisi, niin, silloin minä
ainoastaan — sen sanon — osoittaisin mieltymystäni häneen niin
paljon, että hän ymmärtäisi, ettei hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin
tulla minun tyköni ja tehdä ehdotuksensa. Ja silloin minä antaisin
hänelle myöntävän vastauksen ja niin olisi kaikki selvää — eikä
kellään ihmisellä maailmassa olisi sen johdosta muuta sanomista
kuin toivotettava onnea, ja mennä sitten kotiinsa ja ryhtyä omiin
askareihinsa — —."
"Mutta nyt minä sanon sinulle Barb'ra Aleshine — ja teille mrs Craig.
— etten minä tunne mr Dusantea kohtaan sellaista tunnetta, enkä minä
aio häntä valita. Ja vaikka hän tulisi ja tekisi minulle ehdotuksensa,
sanoisin minä hänelle — ystävällisesti mutta varmasti — että hänen on
suotta vaivata itseänsä, ja että jos hänellä olisi halua katsahtaa
johonkin toiseen naiseen — vaikkapa se olisikin parhain ja läheisin
ystäväni maan päällä — tarjoutuisin minä tekemään voitavani, että
heidän avioliittonsa tulisi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Ja
tapahtuipa mitä tahansa, en lausuisi sanaakaan — vaikka tietysti
minulla olisi oikeus ajatella mitä tahansa. No niin, nyt olen sanonut
kaikki suoraan. Jos kenenkään valitsisin, valitsisin hänet, ja ellen
ketään valitsisi, en häntäkään valitsisi: Ja nyt en sitä tahdo tehdä,
enkä teekään."
Sen jälkeen asetti hän jälleen silmälasit nenälleen ja tarttui
uudelleen kutimeensa.
Mrs Aleshine katseli ystävätärtään loistavin silmin.
"Sinun sanasi veivät kokonaisen taakan hartioiltani", lausui hän.
"Ei senvuoksi, että se olisi mitään särkenyt sisimmässäni, etkä sinä
missään tapauksessa olisi koskaan saanut tietää, että minulla mitään
taakkaa olisi ollut, vaan nyt se on joka tapauksessa poissa, ja minä
olen sen vuoksi hyvin iloinen. Ja mitä siihen tulee, että minä olisin
päättänyt valita jonkun, ei sinun sen vuoksi tarvitse olla levoton —
niin, kun sinä puhut parhaasta ja lähimmästä ystävästä ymmärsin kyllä,
että sinä tarkoitit minua. Mutta minkälainen olenkin, ja minkälainen
hän onkaan, ja mitä minä ajattelen hänestä ja hän minusta en koskaan
saattaisi sanoa hänen palatessaan Japanista äitinsä syliin: 'George,
hän jonka annan sinulle isäksi, on ranskalainen'."
Nämät sanat kuultuani purskahdin nauruun, mutta mrs Lecks lausui
totisena:
"Nyt siis olemme selvillä siitä kuka hänet valitsee, ja asia on
päätetty."
"Se on selvä", virkkoi mrs Aleshine ja riensi vastaan toisia
matkatovereitamme, jotka juuri saapuivat sisään.
Useina päivinä en voinut olla itsekseni nauramatta, katsellessani ylen
kohteliasta mr Dusantea, sillä minä ajattelin, että mitäpä hän sanoisi,
jos hän tietäisi, miten nuo naiset olivat, hänen vähintäkään aihetta
antamatta, tehneet päätöksen avioliiton solmimisesta hänen kanssaan.
Luulenpa melkein, että hän olisi pitänyt sitä kaikista matkansa
vaiheista suurimpana yllätyksenä.
Matkalla Chicagosta tuohon pieneen maalaiskaupunkiin Pennsylvaniassa
pysähdyimme useissa paikoissa, missä Ruthille ja Dusanten naisille oli
jotain katselemisen arvoista. Mrs Lecks ja mrs Aleshine suostuivat
aina jalomielisesti pysymään mukana, vaikka tiesin heidän kiihkeästi
kaipaavan kotiin.
He olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi mrs Dusanten kanssa, ja nuo
kolme naista juttelivat toistensa kanssa kuin vanhat ystävät.
"Me olemme kysyneet, saammeko kutsua häntä Emilyksi", uskoi mrs
Aleshine minulle, "ja hän vastasi siihen myöntävästi. Olen koko ajan
toivonut, että niin tapahtuisi, sillä minusta on tuntunut, kuin
olisimme tunteneet heidät jo kauan — Lucillen ja Emilyn. Mutta niin
kauan kuin kannoin taakkaa mrs Lecks'in ja mr Dusanten tähden, en
suinkaan voinut sitä tehdä. Se soti minun tunnettani vastaan. Nyt on
asia selvä, ja vaikkei Emily vastannutkaan toiveitani, on ainakin
Lucille aivan sellainen, jollaiseksi olin hänet kuvitellutkin. Mitä
muuten Emilyhyn tulee, en koskaan ole tavannut naista, joka niin
mielellään kuin hän tahtoo oppia toisista, joilla on enemmän kokemusta
kuin hänellä."
Saavuimme Meadovilleen aikaisin iltapäivällä, ja meitä kummastutti
suuresti, ettei mr Enderton ollut vastassa asemalla.
Sen sijaan huomasimme kolme henkilöä, jotka meitä sekä hämmästyttivät,
että ilostuttivat. He olivat tuo punapartainen matruusi sekä nuo kaksi
hänen toveriaan, jotka olivat meidän vanhoja ystäviämme. Kaikki kolme
olivat kerrassaan hyvissä vaatteissa ja nähdessään meidät tervehtivät
he meitä sotilaallisen komeasti.
Kuului pelkkiä ilon huudahduksia. Mrs Aleshine pudotti laukkunsa ja
sateenvarjonsa ja riensi heitä vastaan ojennetuin käsivarsin. Samalla
kiiruhdimme myös minä, Ruth ja mrs Lecks heidän luokseen ja tervehdimme
heitä sydämellisesti.
Kun Dusantet saivat kuulla keitä he olivat, tulivat he melkein yhtä
iloisiksi kuin mekin, ja mr Dusante lausui yksinkertaisin sanoin
tyytyväisyytensä sen johdosta, että hän nyt sai tavata muutkin jäsenet
siitä seurueesta, joka oli pelastunut hänen saarelleen.
"Voi, miten hauskaa on tavata teitä!" huudahti mrs Aleshine. "Minä olen
niin iloinen, etten tiedä, seisonko päälläni vai jaloillani! Mutta
kuinka taivaan nimessä te olette joutuneet tänne?"
"Siinäpä se onkin merkillinen historia", virkkoi punapartainen.
"Jätettyänne meidät Friscoon, tunsimme mielemme vähäsen raskaiksi,
ja kun emme löytäneet sopivaa laivaakaan, jonne olisimme voineet
astua palvelukseen, alkoi elämä tuntua vieläkin tukalammalta. Mutta
silloin saapui kaupunkiin entisen laivamme isännän asiamies, ja
me saimme häneltä palkan viime matkasta. Kun sitten olimme vähän
siistineet kasvojamme, tuumimme, ettemme enää viitsi mennä millekään
kauppalaivalle, sillä niissä ei saa muuta kuin vanhentuneita
laivakorppuja. Ja useimmiten saavat ne vielä vuodonkin, jolloin on
pumpattava vettä yötä päivää ja lopuksi saattaa jäädä itse kalojen
ruoaksi. Niin iski sitten aivoihimme ajatus kuin ankkuri meren pohjaan,
että olisi, piru vie — anteeksi, rouvat — paljon lystimpää ruveta
kääntämään turvetta ja penkomaan kaunista maata ja tekemään muita
rauhallisia askareita sekä syömään hyvää ruokaa, sellaista, jommoista
laitatte te, mrs Aleshine, ja tanssimaan teille merimiestansseja ja
vapaahetkinä kesyttämään lintuja — —. Eikös niin tuumattu, Jim ja Bill?"
"Niin tuumattiin", vastasivat molemmat mustapartaiset merimiehet.
"Kuulkaas nyt, veikot!" sanoin minä. "Älkäämme nyt tuhlatko suotta
näitä kolikoita, vaan käyttäkäämme ne matkaa varten mrs Aleshinen
luokse, te kun jätitte meille osoitteenne pienelle paperinlapulle."
Mrs Aleshine nyökäytteli innokkaasti päätään, ikäänkuin peläten
keskeyttää tuota jännittävää historiaa.
"Ja jos hänellä on puutarha, niin kaivamme ja mylleröitsemme me
siellä parhaamme mukaan, ja jos vettä löytyy, niin kalastamme —
teemme mitä vaan ja allekirjoitamme kontrahdin kuinka pitkää matkaa
varten hyvänsä ja uskollisesti seisomme hänen rinnallansa sateessa ja
päivänpaahteessa, pidämme vartiota päivällä ja yöllä ja tottelemme mitä
hän ikänä näkee hyväksi määrätä. Eikös niin päätetty, Jim ja Bill?"
"Niin päätettiin!" vastasivat hänen toverinsa totisina.
"Voi teitä, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, samalla
kun kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. "Se kontrahti
allekirjoitetaan, ja minä teen työtä yöt ja päivät keksiäkseni teille
jotain tekemistä. Minulla on kyllä jo palveluksessani mies, joka hoitaa
taloani, vaan olen monasti ajatellut, että olisipa minulla vaan joku,
johon voisin täydellisesti luottaa, ostaisin ne molemmat pellot Squire
Ramsey'ssa ja rupeisin harjoittamaan liikettä punasipuleilla, ja te
ilmestytte kuin enkelit taivaasta, ja jos tahdotte, niin voimmehan me
muodostaa punasipuli-osuuskunnan."
"Sen me teemme, rouva", sanoi punapartainen. "Perustakaamme osuuskunta
tai yhdyskunta tai mikä kunta tahansa, mutta kyllä pitää sipulien
kasvaa. Määrätkää te vaan!"
"Hm", sanoi mrs Lecks, "älkäämme tällä kertaa puhuko siitä, miten se
mahdollisesti tulee kannattamaan. — Te siis tulitte suoraan tänne?"
"Niin tulimme", vastasi merimies, "mutta emme tavanneet täällä muita
kuin tuon papin. Se sai meidät vähän hämmästymään, vaan hän ilmoitti,
ettei hän jää tänne asumaan ja että te saavutte pian. Sitten me
asetuimme ravintolaan asumaan ja olemme sen jälkeen kolmen päivän
käyneet jok'ikisellä junalla teitä vastassa."
Minun mielestäni oli meidän nyt lähdettävä asemalta, vaan siellä ei
ollut muuta kuin yksi ainoa ajuri. Siihen mahtui vain kaksi henkeä, ja
minä asetin siihen Ruthin ja mrs Dusanten. Viimemainittu oli väsynyt
pitkästä matkasta ja Ruth taas tahtoi nähdä isänsä niin pian kuin
mahdollista. Käskin ajurin ajamaan ravintolaan, jonne aioimme asettua
siksi kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine saisivat kotinsa kuntoon.
"Mrs Craig on iloinen saadessaan tavata isänsä, joka näkyy kokonaan
unohtaneen saapua vastaan asemalle". lausui mrs Aleshine.
"Peijakas, lähtikö hän ravintolaan!" huudahti punapartainen. "Eihän
pappi siellä asu."
"Missä hän sitten asuu?" kysyi mrs Aleshine.
"Teidän talossanne, rouva", vastasi merimies.
"Herra siunatkoon, mitä hän meillä tekee?!" huudahti mrs Aleshine,
jonka silmät aivan säkenöivät hämmästyksestä ja suuttumuksesta.
"_Yhden_ asian hän ainakin on tehnyt, nimittäin antanut maalata talonne
portin", virkkoi punapartainen merimies.
"Mitä te sanotte?" huudahtivat mrs Aleshine ja mrs Lecks yhteen ääneen.
"Niin", jatkoi merimies, "pappi sanoi, ettei hän tahtonut katsella
tyhjäntoimittajia. Ja sitten silmäili hän ympärilleen ja huomasi, että
maali portista oli jonkun verran kulunut. Hän lähetti Jimin ostamaan
pensselin ja maalia — —"
"Ja minun laskuuniko?" kysyi mrs Aleshine.
"Tietysti, rouva", vastasi merimies. "Sitten Jim ja Bill raaputtivat
kokonaan pois vanhan maalin ja minä maalasin portin — minähän olen
laivalla tehnyt paljon sellaista työtä. Ja minusta siitä tulikin
oikein hieno: punainen ylhäältä, alhaalta valkoinen ja pylväät kuin
höyrylaivan savupiiput."
Mrs Lecks ja mrs Aleshine katsoivat toinen toisiaan.
"Ja hän käski teidät sen tekemään?" sanoi mrs Lecks.
"Käski", vastasi punapartainen. "Pappi sanoi, että aina on tehtävä
jotain hyvää. Sitten hän puhui vielä jostain muusta, mikä myös olisi
maalattava, vaan sitä me emme ole vielä ehtineet. Minä luulin, että te
olitte käskenyt niin tekemään."
"Teitä en syytä lainkaan", sanoi mrs Aleshine, "vaan otanpa minä
tästä asiasta selvän, sen sanon. Mutta mitenkä ihmeessä hän on tullut
menneeksi minun talooni? Ja mitenkä hän on päässyt sisälle? Sitä en
käsitä."
"Minulle on kertonut siitä asiasta siellä asuva tyttö", lausui
merimies. "Hän sanoi papin tulleen sinne ja lausuneen, että hän oli
mrs Aleshinen hyvä ystävä, ja että hän oli matkustanut yhdessä teidän
kanssanne. Sitten hän sanoi, että jos te olisitte kotona, ette te
antaisi hänen mennä asumaan ravintolaan, ja koska hän tiesi, miten mrs
Aleshine häntä kohtelisi, pyysi hän saada osakseen samallaisen kohtelun
kuin jos te olisitte kotona. Tyttö oli kyllä kahdenvaiheilla mitä
tehdä, mutta sitten tulimme me ja todistimme, että hän oli sama pappi,
joka oli ollut mrs Aleshinen ja muiden kanssa. Tyttö luuli, että asia
siis oli niin, ja niin luulimme mekin, vaan jos jotain on tapahtunut
päin mäntyä, niin me pyydämme nöyrimmästi anteeksi."
"No, jopa nyt jotakin!" huudahti mrs Aleshine. "Aivan Elisabeth
Grootenheimerin tapaista! Grootenheimerin perhe on aina ollut kaupungin
tyhmin ja Elisabeth Grootenheimer on tyhmin heistä kaikista. Ja minä
kun sanoin matkalle lähtiessäni: 'Elisabeth Grootenheimer on tyhmä
kuin pölkky', ja sen vuoksi hän pysyy kotona ja tekee siellä ne pienet
askareet mitä tarvitaan. Miksi minä hänet sinne otinkaan? Nyt on hän
käyttäytynyt tuolla tavoin!"
Mrs Lecks ei ollut lausunut monta sanaa, vaan hänen kasvonsa olivat
muuttuneet ankariksi ja päättäväisiksi.
"Olemme nyt kuulleet tarpeeksemme tästä tapahtumasta, joten on parasta,
että lähdemme katsomaan, miten jaksavat mr Enderton ja Elisabeth
Grootenheimer", lausui hän.
Mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen talot olivat aivan toinen toisensa
vieressä, noin puolen matkan päässä asemalta ravintolaan. Lähdimme
sinne kaikki, ja mrs Aleshine kulki tapansa mukaan edellä pitkin,
raskain askelin.
Pian saavuimme hänen taloonsa, joka oli verrattain suuri ja näytti
sangen miellyttävältä. Se oli valkoiseksi maalattu ja ikkunapuitteet
vihreiksi. Etupuolella oli suuri veranta. Maantien ja talon välillä
oli kaunis ruohokenttä uhkeine kasvineen ja portilta johti kivitetty
käytävä ylös taloon.
Meidän tulomme oli nähtävästi huomattu, sillä verannalla oven
vieressä seisoi mr Enderton pitkänä ja suorana, hyväntahtoinen
hymy suupielissään. Toinen kätensä oli ojennettu ikäänkuin meitä
tervehtimään ja toisessa kädessään piti hän inkivääriruukkua, joka nyt
oli vapaa kaikista kääreistä.
Tämän nähtyään hyppäsivät mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa veräjän
luo, vaan se oli sulettu. Molemmat rouvat polkivat maata raivoissaan.
"Laskekaa ruukku kädestänne!" huusi mrs Lecks.
"Elisabeth Grootenheimer!" kirkui mrs Aleshine. "Tule aukaisemaan
portti!"
"Särkekää se!" sanoi mrs Lecks merimiehille.
"Ei, ei saa särkeä minun porttiani!" huudahti mrs Aleshine ja asettui
eteen. "Ei saa särkeä! Elisabeth Grootenheimer!"
"Ystäväni", lausui mr Enderton selvällä, kuuluvalla äänellä. "Minulla
on portinavain taskussani. Minä suljin sen senvuoksi, että pelkäsin
teidän heti kaikessa epäjärjestyksessä ryntäävän tänne ja osoittavan
huomiotanne kaikille mitättömyyksille. Tahdon puhua teille kaikille
yhtä aikaa ja ilman että minua häiritään. Minulla on tässä kädessäni
se astia, jonne me väärinkäsityksestä panimme maksun olostamme
asumattomalla saarella. Ne rahat olen minä nyt, kaikkien parasta
katsoen, ottanut huostaani. Ikävä kyllä, on minun toimenpidettäni
sähköteitse vastustettu, vaan minä en ole pannut siihen mitään
huomiota. Ellette itse käsitä, miksikä minä olen tähän tekoon
oikeutettu, niin olkoon se selittämättä. Toivon kuitenkin, että te
sen ymmärrätte, sillä kun teillä nyt kerran on ollut aikaa lähemmin
ajatella asiaa, en epäilekään, ett'ette te vihdoinkin olisi yhtä mieltä
kanssani. Tahdon lisätä, koska huomaan teidän olevan kärsimättömiä,
että kunkin osalle lankeava summa on kovin mitätön, joten ei ole
syytä nostaa siitä mitään melua. Tekoni olen tehnyt seuratakseni
periaatteitani. Periaatteen vuoksi olen vaatinut, että nämä rahat
tasataan asianomaisten kesken — periaatteen vuoksi otin minä ne
haltuuni — ja periaatteen vuoksi aion minä nyt tyhjentää tämän ruukun
vielä koskemattoman sisällön tähän verannan lattialle, ja sen jälkeen
jaan minä rahat viiteen osaan — sillä mikäli olen kuullut, eivät
merimiehet maksaneet mitään. Sitten voidaan portti avata ja kukin saa
tulla noutamaan osuutensa. Tyttäreni osuuden — hän ajoi tästä äsken ohi
hotelliin — katson olevani oikeutettu nostamaan oman osuuteni mukana."
"Ihminen!" kirkui mrs Lecks ja pudisti nyrkkiään portin ylitse, "jos te
vain koskettekin sitä pakettia, jonka alla rahat ovat, niin minä — —"
Hänet keskeytti mr Dusanten selvä, voimakas ääni:
"Sir", huusi hän, "minä vaadin, että laskette käsistänne ruukun, se on
minun omaisuuttani."
"Minä ainakin näytän, että muillakin ihmisillä on periaatteita!" huusi
mrs Lecks.
Mitä hän senjälkeen sanoi häipyi kokonaan mrs Aleshine'n voimakkaisiin
huutoihin. Hän kirkui Elisabeth Grootenheirneria ja koetti nyt
todellakin särkeä omaa porttiaan.
Mutta nämä uhkaukset ja käskyt eivät näkyneet tekevän mr Enderloniin
mitään vaikutusta. Siinä hän vaan seisoi rauhallisena ja
itsetietoisena, taskussaan portinavain ja kädessään inkivääriruukku.
"Nyt ryhdyn toimeen — —" sanoi hän.
Mutta samassa silmänräpäyksessä näytti hänen huomionsa kiintyneen
siihen, että merimiehet olivat kiivenneet portin yli ja seisoivat nyt
Bill hänen oikealla ja Jim vasemmalla puolellaan sekä punapartainen
hänen takanaan.
He kuuluivat kaikki puhuvan yhtä aikaa, mutta siitä mitä he sanoivat ei
saanut selvää.
Mutta sen johdosta, mitä Bill sanoi, ojensi mr Enderton hänelle
portinavaimen, ja sen johdosta mitä Jim sanoi, antoi mr Enderton
hänelle inkivääriruukun, sekä sen johdosta mitä sanoi punapartainen
läksi mr Enderton tämän kanssa alas verannalta. He menivät pihan
kaukaisimmalle kulmalle, missä he seisoivat ikäänkuin poissa tieltä
silloin kun portti avattiin.
Me kaikki riensimme verannalle, missä Jim seisoi arvokkaana pidellen
inkivääriruukkua.
Punapartainen jätti nyt mr Endertonin, joka astui ulos avonaisesta
portista. Saavuttuaan tielle hän kääntyi ja huusi kovalla äänellä mrs
Aleshinelle:
"Minä jätän teidän epävieraanvaraisen kotinne ja menen tyttäreni luokse
hotelliin, jonne toivon teidän pikimiten lähettävän matkalaukkuni ja
sateenvarjoni."
Mrs Aleshinen suuttumus sen johdosta, että oli tunkeuduttu hänen
kotiinsa ja estetty häntä itseänsä pääsemästä sinne oli kokonaan
muuttanut hänen hyvänsuopean olemuksensa. Vihaisella äänellä huusi tämä
hänen jälkeensä:
"Menkää ensin värikauppaan ja maksakaa se maali, jolla olette ilman
lupaa maalauttanut porttini, niin sitten voitte lähettää hakemaan
tavaroitanne!"
"No no, Barb'ra", lausui mrs Lecks, "älä anna kiihoittuneen mielesi
voittaa itseäsi! Ole kiitollinen siitä, että niin helpolla pääsit
hänestä."
"Kiitollinen olenkin", sanoi mrs Aleshine, "ja kun oikein ajattelen,
lähetän täältä pois jok'ainoan hänelle kuuluvan rojun."
"Nyt, mrs Lecks", lausui mr Dusante, ottaen inkivääriruukun Jimiltä,
"katson olevan sopivan tilaisuuden täyttää sen aikomukseni, jonka
tähden olen tehnyt tämän pitkän matkan. Jätän siis teille tämän ruukun."
"Jota minä en nyt ota vastaan yhtä vähän kuin ennenkään", vastasi mrs
Lecks varmalla äänellä.
Mr Dusante näytti sekä hämmästyneeltä että kärsivältä. Luulen, että hän
todellakin oli ajatellut, että mrs Lecks nyt vihdoinkin kaikkien niiden
vaarojen ja vastusten jälkeen, mitkä inkivääriruukku oli kokenut,
ottaisi sen vastaan.
"Tietäkääpäs mitä", virkkoi mrs Aleshine, "älkäämme nyt nähkö vaivaa
tuosta ruukusta ennen kuin olemme päässeet tänne oikein kunnollisesti
asettumaan! Se ei kuitenkaan käy päinsä, että mr Dusante ottaa sen
mukaansa hotelliin, sillä siellä mr Enderton sen heti nappaisi.
Myöskään mrs Lecks ei tahdo sitä taloonsa, joten, jos tahdotte, voitte
sen hetkeksi jättää tänne, ja voitte olla varmat siitä, ettei siihen
kukaan koske, kun kerran minä pidän sitä silmällä — ja silmällä minä
pidän!"
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja annettuamme ruukun mrs Aleshinen
haltuun otimme me jäähyväiset ja läksimme hotelliin.
Jo seuraavaksi päiväksi olivat nuo erinomaisen kelvolliset ja
tarmokkaat perheenemännät ehtineet järjestää kotinsa siihen kuntoon,
että me silloin saatoimme muuttaa heidän vieraikseen. Dusanten perhe
asettui mrs Lecks'in sekä vaimoni ja minä mrs Aleshinen katon alle.
Mr Enderton jäi hotelliin, missä hän sai erittäin hyvän huoneen.
Se oli edullista meille kaikille.
Mrs Aleshinen kodissa, missä Lucille tuon tuostakin pistäytyi, vallitsi
hauska ja rauhallinen mieliala. Emännän ahkeruus ja iloinen luonne
tarttui kaikkiin toisiinkin.
Mutta mrs Lecks'in luona oli toisenlaista. Huomasin selvästi, että
mrs Lecks'in ja mr Dusanten keskinäinen suhde oli sangen kiusallinen,
melkeinpä tuskastuttava.
Viimemainittuhan ei saanut toteuttaa aikomustaan, jota varten hän oli
tehnyt niin pitkän matkan. Jos hän sen olisi saanut tehdä, olisi hän
varmaan mielellään viipynyt mrs Lecks'in vieraana, mutta siten kuin
asiat nyt olivat, ei hän voinut saavuttaa mielen tasapainoa. Myöskin
mrs Lecks puolestaan oli rauhaton. Hän ei tietänyt, millä hetkellä mr
Dusante jälleen tahtoi saada häntä vastaanottamaan inkivääriruukun. Ja
sellaisessa rauhattomassa, jännittyneessä mielentilassa ei hän aina
näyttänyt parhaita puoliaan.
Minä arvelin, että jokin ratkaisu on ehdottomasti saatava aikaan, ja
minä neuvottelin siitä vaimoni ja miss Lucillen kanssa. Hetken aikaa
keskusteltuamme pisti Ruth'in päähän hyvä ajatus.
"Minun mielestäni", lausui hän, "on parasta mitä voimme rahoilla
tehdä että jaamme ne noille kolmelle merimiehelle. He ovat köyhiä ja
tulisivat siitä lahjasta hyvin iloisiksi. Mr Dusante ja mrs Lecks
voivat myöskin olla tyytyväisiä, sillä silloinhan ei edellisen tarvitse
niitä pitää, eikä mrs Lecks'in ole tarvinnut ottaa niitä takaisin. Ja
siihen ratkaisuun lienemme tyytyväiset kaikki."
Me puolestamme hyväksyimme hänen ehdotuksensa ja minä sain tehtäväkseni
esittää asian toisille.
Mr Dusante myöntyi heti ehdotukseen.
"Eihän se juuri ole samaa mitä aioin tehdä", lausui hän, "mutta itse
asiassa käy se kyllä päinsä. Rahat jätetään niiden omistajille ja he
käyttävät ne erikoiseen tarkoitukseen. No niin, minä olen tyytyväinen."
Mrs Lecks hieman epäili.
"Olkoon", sanoi hän lopuksi, "hän ottaa rahat ja antaa ne kenelle hän
tahtoo. Minulla ei ole mitään sanottavaa sitä vastaan."
Emme odottaneet vastustusta muiden kuin Endertonin puolelta,
Vaan kun minä puhuin hänelle asiasta oli hän taipuvainen, Painettuaan
kirjan puoliksi kiinni lausui hän:
"Se mitä tein tapahtui periaatteen vuoksi. Minun mielestäni ei
autiolla saarella pitänyt maksaa ruoastaan ja asunnosta. Minä suoritin
maksun pantuani ensin vastalauseeni sitä vastaan. Oikeuden ja
vieraanvaraisuuden lakien mukaan ei miehen, joka tuon saaren omistaa,
olisi pitänyt vastaanottaa mainituita rahoja, eikä mrs Lecks'illa
ollut oikeutta niitä vaatia. Vaan jos oikeus on antaa rahat noille
kolmelle merimiehelle, jotka eivät maksaneet mitään olostaan ja jotka
ovat köyhiä, niin sen minä kyllä hyväksyn. Tosin he sekaantuivat minun
toimenpiteeseeni juuri kun minun piti viisaalla tavalla järjestää asia,
mutta minä arvelin, että heitä kehoitettiin niin tekemään. Minun täytyy
sentään myöntää, että vaikkakin he noudattivat heille annettua käskyä
hieman kovakouraisesti, joka muuten on luonteenomaista sellaisille,
jotka ovat tottuneet tottelemaan, he kuitenkin tottelivat minua
vissillä kunnioituksella. Jos tämän riitaisuuden aikana olisi muiltakin
tahoilta osoitettu yhtä suurta kunnioitusta, olisi kaikki kääntynyt
parhaiten."
Tämän jälkeen aukaisi hän kirjansa ja alkoi jälleen lukea.
Samana iltapäivänä kokoonnuimme me kaikki, mr Endertonia
lukuunottamatta, mrs Aleshinen verannalle jakaaksemme rahat
merimiehille.
Nämä, joille oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, asettuivat riviin
verannan rappusille parhaisiin vaatteisiinsa puettuina.
Mrs Aleshine nouti inkivääriruukun jättäen sen mr Dusantelle. Hän
seisoi silmänräpäyksen hiljaa ruukku käsissään, aikoen sanoa jotain,
vaan hän ei ehtinyt alkuunkaan, ennenkuin mrs Lecks astui esiin ja
kääntyi hänen puoleensa seuraavin sanoin:
"Mr Dusante", lausui hän, "mikäli itse olen huomannut ja muilta
kuullut, olette te mies, joka ilman verukkeita tahtoo täyttää
velvollisuutensa. Te olitte päättänyt matkustaa vaikka maailman ympäri
tämän inkivääriruukun kanssa, kunnes tapaisitte ne ihmiset, jotka
olivat asuneet saarellanne, ja antanut ruukun sisältöineen hänelle,
jonka tehtävänä oli ollut huolehtia maksusta, ja joka ne oli pannut
ruukkuun. Siinä aikomuksessa matkustitte te ruukkuinenne meren yli —
Kalifornian edes ja takaisin kuljitte te sen kera ja te piditte sitä
lujasti käsissänne liukuessanne alas maailman liukkainta lumivuorta.
Jos se olisi ollut teidän oma pieni lapsenne, ette olisi häntä voinut
huolellisemmin hoivata. Monien vaikeuksien läpi olette te kuljettaneet
ruukkua, suojellut sitä sateessa sekä kantanut sitä ylä- ja alamäissä
ja lopuksi seurannut sitä tänne saakka. — Ja nyt, mr Craig, olemme me
kaikki sopineet siitä, miten rahat ovat oikeudenmukaisesti käytettävät.
Tehän olette antanut siihen suostumuksenne, vaan minä näen kuitenkin
tyytymättömyyden ilmeen kasvoillanne. Te ette ole saanut toteutetuksi
sitä mitä olitte aikonut, enkä minä puolestani voi vakuuttaa itselleni,
että te olisitte ainoa tyytymätön. Minä olen ollut kompastuskivenä
kaikessa. Siksi otan takaisin sanani, etten koskaan koskisi ruukkuun.
Saatte nyt laskea sen minun käsiini, aivan niinkuin olitte matkalle
lähtiessänne aikonut tehdä."
Mr Dusante ei vastannut sanaakaan, vaan astui esiin, tarttui mrs
Lecks'in suureen ruskeaan, työstä kovettuneeseen käteen ja vei sen
kunnioittavasti huulilleen.
Luulen, ettei mrs Lecks'ia sitä ennen oltu koskaan suudeltu kädelle.
Vaan hänen selvä ja nopea käsityksensä sai hänet heti ymmärtämään, että
kysymyksessä oli kohtelias kunnioituksen osotus. Hänen korkea vartensa
kohoutui suoremmaksi kuin koskaan ennen, ja hiljaa päätään nyökäyttäen
otti hän tuon suudelman vastaan sellaisella arvokkuudella kuin olisi
hän ollut vähintäin kuningatar.
Tämä pieni kohtaus liikutti syvästi meitä kaikkia, ja mrs Aleshine
vakuutti jälkeenpäin, ettei hänellä sillä hetkellä ollut päässään
ainoatakaan kuivaa silmää.
Mr Dusante ojensi nyt inkivääriruukun mrs Lecks'ille, joka heti meni
sen kera Ruth'in ja Lucille'n luokse.
"Te kaksi nuorta", lausui hän, "olette paikallaan suorittamaan tämän
tehtävän. Teidän kätenne saavat olla ensimäiset, jotka koskevat
onkikoukkuja sisältävään kääröön, ottavat sen ruukusta sekä sen alta
rahat. Ja jakakaa ne näille meidän ystävillemme merimiehille."
Ruth ja Lucille istuutuivat heti verannan lattialle ja toinen tyhjensi
rahat ruukusta toisen helmaan, jonka jälkeen he jakoivat ne kolmeen
yhtä suureen osaan ja antoivat ne merimiehille.
Nämä seisoivat kaikki liikkumattomina, kullakin rahansa oikeassa
kourassaan. Viimein lausui punapartainen:
"Ei ole minun eikä Jimin eikä Billin asia sanoa mitään tätä
toimenpidettä vastaan, jonka te kaikki olette hyväksyneet. Me olemme
totelleet teitä siitä saakka kuin nousimme maihin saarelle ja aiomme
totella edelleenkin. Eikös niin, Jim ja Bill?"
"Aivan niin!" vastasivat nämä sydämellisellä vakuutuksella.
"Me tahtoisimme seurata muutamia teistä, etenkin mrs Aleshineä — sillä
suinkaan muita alentamatta — vaikka sataan kertaan ristiin ja rastiin
sellaiseen maailman osaan, missä pahin rutto raivoaa. Eikös niin Jim ja
Bill?
"Ihan varmaan!" vastasivat Jim ja Bill urheasti.
"Mutta vaikka me nöyrästi tottelemmekin", jatkoi punapartainen
matruusi, "niin päätimme me, kuultuamme mitä piti tapahtuman, tarkasti
kuunnella muuatta asiaa, ja nyt me olemme tarkasti kuunnelleet, mutta
emme ole silti sitä kuulleet, ja se on, että mitä meidän pitää näillä
rahoilla tekemän. Ja koska emme ole mitään kuulleet eikä meillä siis
siinä suhteessa ole mitään toteltavaa, niin otamme me nämä vastaan ja
kiitämme hyvin paljon. Eikös niin, Jim ja Bill?"
"Sen teemme", sanoivat Jim ja Bill.
Jonka jälkeen rahat liukuivat merimiesten taskuihin.
Mr Dusante otti nyt inkivääriruukun ja meni mrs Lecks'in luo.
"Minä toivon", lausui hän, "että koska nyt tämän sisällön kohtalo on
onnellisesti ratkaistu, eikä meillä siinä suhteessa enää ole eriäviä
mielipiteitä, niin tahtonette te ehkä tehdä hyvin ja vastaanottaa tämän
ruukun muistoksi kaikesta kokemistanne ihmeellisistä tapahtumista?"
"Ottaako sen vastaan muistona?" vastasi hän. "Tottakai minä sen otan.
Olen hyvin iloinen saadessani sen. Niin kauan kuin elän on se seisova
huoneeni uunin otsalla ja perilliseni saavat sen minun jälkeeni. Se
seuraa sukua niin kauan kuin se suinkin pysyy koossa."
Koska nyt kaikki erimielisyydet olivat keskuudestamme kadonneet,
asetuimme me tuohon pieneen kaupunkiin täysin siemauksin nauttimaan
levosta ja rauhasta.
Myöskin mr Enderton, joka oli löytänyt huoneensa vieressä olevassa
komerossa joukon nahkakansiin sidottuja kirjoja, näytti viihtyvän
sangen hyvin.
Dusante'ille oli oleskelu tällaisessa maalaiskylässä keskivaltioissa
kauniina, herttaisena syksynä jotain aivan uutta. Sen jälkeen kuin he
eivät sopivaisuuden sääntöjen mukaan voineet enää olla mrs Lecks'in
vieraina pyysivät he saada maksua vastaan asua hänen luonaan talven
alkuun saakka. Mrs Lecks suostui mielellään pitämään heidät, sekä
lausui toivomuksenaan, että talvi tulisi niin myöhään kuin mahdollista.
Ruth ja minä jäimme samoilla ehdoilla mrs Aleshinen luokse, Japanin
matkani tarkoituksena oli ollut päästä niin kauaksi aikaa kuin
mahdollista lepoon kaikista työhuolista, mutta missä saatoinkaan nuoren
vaimoni kanssa parhaiten nauttia rauhasta, ellen juuri täällä hyvien
ystävien keskuudessa.
Mrs Aleshine'sta ja merimiehistä oli meillä paljon hauskuutta. Sipulin
viljelystä ei voinut alkaa ennen kuin keväällä, jonka vuoksi merimiehet
tekivät kaikellaisia pikku askareita sekä mrs Aleshinen määräyksistä
että myöskin omin päinsä.
Koreaksi maalattu veräjä, joka aluksi oli mrs Aleshinessa herättänyt
vihaa, oli vihdoin voittanut hänen ihailunsa. Sen jälkeen kuin
merimiehet olivat tehneet kaikki mahdolliset työt ladoissa, pelloilla
ja halkovajassa antoi mrs Aleshine heidän maalata kaikellaisia paikkoja
ja esineitä talossa ja jätti heidän oman makunsa varaan värien
valitsemisen.
Eräällä miehistä oli mukanaan taskukartta koko maailman
höyrylaiva-yhtiöiden hyväksymistä väreistä. Sen mukaan maalasivat
he nyt aitat, ulkohuoneet, kanakopit, pumput ja sen semmoiset. He
maalasivat suuria, sinisiä, punaisia, valkoisia ja mustia raitoja
monenmoisilla eri tavoilla, niin että lopuksi näytti kuin olisi
ulkomainen kauppalaivasto pudonnut mrs Aleshinen maa-alueelle. Mrs
Aleshinea se huvitti suuresti.
"Siinä on heille tekemistä siksi kuin sipulinviljelys-aika alkaa",
virkkoi hän. "Ja koska jo kaikki kukat ja kasvit ovat kuihtuneet,
niin minusta näyttää hauskalta, että sen sijaan talo muuttuu
väriloistoiseksi, niinkuin se kukkisi keskellä kylmyyttä."
Iltasin tanssivat miehet avarassa keittiössä merimiestansseja tai
kertoivat jännittäviä juttuja seikkailuistaan kaukaisilla merillä.
Mrs Aleshine oli niistä suuresti huvitettu, ja monasti kokoonnuimme me
muutkin räiskyvän takkavalkean ääreen heidän kanssaan iltaa viettämään.
"Koska kerran itse olen hoitanut taloutta keskellä aavaa merta",
sanoi hän, "tuntuvat minusta heidän kertomuksensa samalla hupaisilta
ja todellisilta. Ja minä teenkin kaiken voitavani saadakseni heidät
muiden kristittyjen tavoin viihtymään kuivalla maalla. Mitä on
purjehtia edestakaisin pohjattomalla merellä ja ajaa päin toisia
laivoja ja saada omaan alukseensa vuodon, ja sattuuko sitä sitten aina
sen paikan lähellä, missä laiva uppoo, olemaan saarta, jossa on talo
huonekaluineen ja mukavuuksineen!"
Minä olin pakotettu liike-asiain vuoksi pariksi päiväksi matkustamaan
Filadelfiaan.
Iltaa ennen kuin matkustin saapui punapartainen matruusi luokseni ja
pyysi minua tekemään hänelle ja hänen tovereilleen suuren palveluksen:
"Muistatte kai, sir", virkkoi hän, "että kun Jim, Bill ja minä saimme
nuo rahat odotimme me saavamme määräyksen, miten meidän olisi rahat
käytettävä, vaan kukaan ei maininnut mitään siitä asiasta. Katsokaas,
nyt me tahtoisimme hankkia jotain signaalin tapaista, jotain, mitä
ei voi puhaltaa pois — jotain, mikä kelpaa muistoksi kaikista
kokemuksistamme kovissa kohtaloissa. Kun mrs Lecks sai inkivääriruukun
asetettavaksi kaikiksi ajoiksi huoneensa muurin otsalle, silloin
tulimme Jim, Bill ja minä ajatelleeksi, että mrs Aleshinenkin pitäisi
saada inkivääriruukku, sillä siihen on hän yhtä oikeutettu kuin hänen
ystävättärensäkin, ja se se olisi sellainen signaali, muisto. Ja kun te
nyt matkustatte Filadelfiaan, sir, niin tahtoisimme me kysyä, ettekö
te ottaisi näitä rahoja — ne ovat vielä kaikki jälellä — ja antaisi
laittaa niillä aivan samanlaisen inkivääriruukun kun se toinenkin on.
Mutta porsliininen ei kelpaa, sillä se särkyy helposti. Sen täytyy
olla hyvästä tammesta, luja ja kelvollinen. Ja sen kuori on paksusti
hopeoitava aina veden rajaan asti. Sitten se täytyy rapata ja takoa
ja tilkitä niin hyvin ettei se mistään kohden vuoda, ja pohjaan on
kaiverrettava Jimin, Billin ja minun nimet, että ne selvästi näkyvät,
jos ruukun köli joskus sattuu kääntymään taivasta kohti. Ja sivuille
on kulumattomasti kirjoitettava joko pitkittäin tai poikittain
kaikkien teidän muiden nimet — jotta muistetaan, ketkä kaikki siellä
yhdessä hääräilivät. Ja jos rahaa jää jälelle, niin antakaa niiden
piirrellä joka paikkaan ankkurin, sydämen, pumpun tai muiden sopivien
esineitten kuvia niin paljon kuin vaan mahtuu. Ja se ruukku asetetaan
mrs Aleshinen muurin otsalle, jossa sen pitää oleman niin kauan kuin
hänen silmänsä paistavat. Ja peeveli vieköön, sir", sanoi hän lopuksi,
vieden käden suulleen, ettei vaan kukaan kuulisi, "jos mrs Lecks'in ja
mrs Aleshinen ruukut joskus iskevät vastakkain, niin tahdompa tietää,
kummanko astia sen kolauksen kestää!"
Minä otin toimittaakseni heidän asiansa ja parin päivän perästä saavuin
takaisin kaupunkiin mukanani ihmeellisin inkivääriruukku, mitä ikänä
maailmassa on valmistettu. Merimiehet olivat siihen sangen tyytyväiset.
Kun se annettiin mrs Aleshinelle herätti se hänessä suurta ihastusta,
ja hän osoitti merimiehille jakamatonta kiitollisuuttaan. Vähän ajan
perästä tuli hänen osakseen toinenkin suuri ilo. Hänen poikansa palasi
Japanista. Saatuaan tietää, että se laiva jolla hänen äitinsä matkusti,
oli joutunut haaksirikkoon, oli hän tullut hyvin onnettomaksi, ja kun
äidiltä oli tullut kirje, lähti hän heti matkalle kotiin.
Hän oli hyvin kasvatettu, kelpo nuori mies, sekä sitäpaitsi varreltaan
kaunis ja komea. Kaikki pidimme hänestä hyvin paljon, eikä aikaakaan,
kunnes Lucillesta ja hänestä oli tullut niin hyvät ystävät, että he
piankin jonain kauniina päivänä ilmoittaisivat mrs Aleshinen iloksi
kihlausuutisensa.
Me viivyimme Meadovillessa kauemman kuin olimme aikoneetkaan.
Sitten kun lumi oli peittänyt vuoret ja laaksot, teimme me kelkka-
ja rekiretkiä. Kaikilla oli hupaista — eikä Lucillella ja äsken
saapuneella nuorukaisella vähiten.
Jonkun ajan kuluttua täytyi Dusantein matkustaa lopuksi talvea
Floridaan, ja mr Enderton, joka oli ehtinyt lukea kaikki hotellin
kirjat, oli lähtenyt New Yorkiin. Myöskin Ruth ja minä päätimme, että
meidänkin vihdoin oli matkustettava itään.
Ennen kuin seurueemme hävisi kihlautuivat Lucille ja mrs Aleshinen
reipas poika, ja heidän häänsä päätettiin viettää seuraavana keväänä.
Keväällä kokoonnuimme kaikki, mr Endertonia lukuunottamatta,
Meadovillessa, missä heidät sitten johdettiin avioliiton satamaan.
Vietimme sitten yhdessä muutamia viikkoja, jonka jälkeen Ruth ja
minä matkustimme siihen kaupunkiin Uudessa Englannissa, jonka olimme
asuinsijaksemme valinneet, sekä Dusantet ja nuori vastavihitty pari
lähtivät matkalle Kanadaan ja koillisiin valtioihin.
Oleskelumme Meadovillessa sattui juuri sipulinviljelyksen aikana.
Eräänä aamuna olimme Ruth ja minä sipulipellolla katselemassa noiden
kolmen merimiehen työskentelyä. Maa oli pehmeätä ja huolellisesti
pengottua ja näki selvästi, että siihen oli nähty paljon vaivaa,
Ja nuo kolme merimies-maanviljelijää istuivat penkereellä leveissä
merimieshousuissaan, puseroissaan ja matruusilakeissaan, innokkaasti
istuttaen sipuleja, tavalla, millä niitä tuskin koskaan sitä ennen oli
istutettu. Tätäkin työtä tekivät he aikaisemman ammattinsa tarkkuudella.
Siinä osassa peltoa, jonne ensin oli istutettu, näkyi jo pieniä taimia,
jotka muodostivat mitä merkillisimpiä kuvioita: ankkureita, sydämiä,
kuunareja, mastoja ja mitä muita meri-esineitä tahansa, joiden nimiä
Ruth ja minä emme tietäneetkään.
"Minusta tuntuu", virkoin minä, "että tuolla yksinäisellä Tyynen
valtameren saarella asui joku taikavoima, joka loihti onnea meille
kaikille."
"Se on totta", vastasi Ruth, "ja onnen tuojana olivat etupäässä rahat
inkivääriruukussa."