Isma lasna kulki paimenpoikana
rämesiltoja ja takamaita,
juro, jyrkkä ain hän oli luonnoltaan,
omaa tanovirsut vain ja sarkapaita.
Kulki usein ylös Kiljanvaaralle,
minne kuulti Sankolaisten pellot,
siellä lehdon liepeill' astui Helinä,
kun soi kalkattaen lehmäin vaskikellot
Vaan kun joskus yksin marjamailtansa
Heli lähitieltä tuli laulain,
silloin viiletteli poika viidakkoon
kanssa teiripermien ja jänispaulain.
Sieltä kaukaa kierteli hän takaisin
katsellen kuin metsän neittä kummaa,
katsoi kahta huulta marjan maalaamaa,
kahta suurta silmää sinertävän tummaa.
Seisoi kauvan arvellen ja avosuin,
posket paloi, oudoks suli mieli,
metsän vihreet salit oli ihanat,
vielä ihanampi taivaan sinipieli.
Kaikki pyyt ne soitti kevätpilleillään,
silloin kaiken onnen käet kukkui
Helin laulaissa ja joka vuorelta
korven auteriseen kohtuun kaiku hukkui.
Vaan kun mennyt oli herkkä Helinä
metsän viherjäisen verhon alle,
kiipes Isma niinkuin siipi-orava
Kiljanvaaran petransammal-kaltahalle.
Katsoi lakkaamatta alas laaksohon
häpeissään ja oottain mielin nuivin,
varjostaen silmää kädenhiallaan
vielä kerran nähdäksensä Helin huivin.
Läpi rinnan kävi outo väristys
siinä seistessänsä päivän alla,
mikä riemun loiste hänen silmissään,
kun hän Helin huomas aholl' aukealla.
Nyt hän tanotorven otti olaltaan,
sitä heilutti hän innoissansa,
toitotti nyt pohjoiseen ja etelään,
koko maailmalle ujon tarinansa.
Kontti seljässään sai käydä Ismakin
tylyn rippikoulun kivitiellä,
kirjaimet ne kilvan tanssi silmissään
istuessaan pöydän alla uhkamiellä.
Mietti ansojaan ja metsän vilinää,
eikä tiennyt työnsä tarkoitusta,
hiess' otsa vaivoin koivupuikollaan
tavasi hän punakansi katkismusta.
Aivan vankka mies jo nuorna varreltaan,
kulmakarvain alta kuopistansa
pienet, harmaat silmät katsoi maailmaan
sakastista ohi vanhan tutkijansa.
Hyväntiedon puuta ei hän tuntenut,
huutomerkki oli hälle synti,
vaan kun loman sai, niin silloin sukkelaan
kysymättä pahimmankin pellon kynti.
Silloin Sankolassa pelto pölisi,
vaolta kun poikkes vanha ruuna,
karjasi kuin oikein tuima aikamies,
mutta raitilla hän kulki tuppisuuna.
Istui sitten ulkotöistä päästyään
Helin kanssa kuistin alla illoin,
milloin tankkas kymmeniä käskyjä,
useimmin hän Helin kirjaa katsoi silloin.
Vihdoin vaivoin Helin puikon avulla
oppi salonpoika ees sen verran,
että armosta hän lempeen rovastin
pääsi pyhä-Maariana pöytään Herran.
"Ei sun otsaas luotu varten oppia,
ei sua kukaan viisas soimaa siitä,
kunnon mies kun oot ja tarkoin työsi teet,
luota itseesi, ei muutoin voimaa riitä!
Raada talossani niinkuin kotonas,
palkan, parseelit saat, hoivan myöskin,
tunsin isäs, ole isäs kaltainen,
suora, selvä ain, sen mukaan käyköön työskin!
En mä puhu niinkuin kuiva saarnamies,
oma ties on, olkoon suora, väärä,
mies on oman elämänsä taituri,
työ ja rakkaus on ihmiskulun määrä."
Niin se Ismaa neuvoi vanha Sankola
kirkost' tullen pyhä-Maariana,
tiellä kättä antoi niinkuin pojalleen,
Isman huomenpäivä loisti kirkkahana.
Niinkuin painajaisesta hän päässyt ois
työssä tanasi hän uusin voimin,
pellon metsäsaaret kaatoi kaskeksi,
moni uusi sarka loisti silkkiloimin.
Joka päivä sai hän nähdä Helinän,
kuinka ihanat ne oli päivät,
kun hän kotiin astui kuokka olallaan,
silloin kaikki huolet kasken sauhuun jäivät.
Niin hän rakenteli mielikuviaan
kyntäissään jo kymmenettä kesää,
renkivoutina hän oli talossa,
oli miettinyt jo kauvan omaa pesää.
Aina iloisena Heli emännöi
uhkuellen nuorta sulavuuttaan,
vahva Isma alkoi karttaa Helinää,
niinkuin pelännyt ois sydänsalaisuuttaan.
Vaan ei kukaan tiennyt hänen halujaan,
salaa vain hän Heliin katseen heitti,
niinkuin kuuma kytö yltyi povessaan,
vaikka karun pinnan alle hän sen peitti.
Mutta kerran talvi-illan hämyssä
Tuomaan markkinoilta tultuansa,
syttyi kirkas toivo hänen sielussaan
nähdessänsä joulutulet vastassansa.
Kuistilla hän Helinälle kuiskasi:
"Heli hyvä, sano mulle tässä,
voitko edes hiukan mua rakastaa,
suurin onni ois se mulle elämässä?"
Ja hän katsoi niinkuin janoon nääntyvä,
otsallensa tuskan hiki karttui,
kun hän Helin viereen hiipi vavisten,
pimeässä etsien kun käteen tarttui.
"Isma, Isma... odota... ma nuori oon,
pyhään liittoon emme vielä sovi!"
Heli rauhatonna käden irroitti,
narahtaen aukes pirtin tumma ovi.