I
Hän oli äitinsä kalleus
ja isän riemu ja ihastus.
Hän Herralle kasteessa kannettiin
ja toivon maljoilla siunattiin.
-- Mikä murskasi kallihin toivon?
Pihlajan talo oli varmaankin joskus saanut nimensä pihlajapuista, jotka
sen pihalla kasvoivat. Juhannuksen aikaan ne seisoivat valkokruunuisina
kuin nuoret morsiamet, sitte kylvivät ympärillensä kukkalehtien hienoa
lunta, ja syksyllä koreilivat marjaterttujen rikkaudessa, kutsuen
oksillensa parvittain pieniä lintusia, niitä varsinkin, jotka siellä
lehvien alla olivat syntyneet ja pehmoisessa pesässä varttuneet.
Silloin oli kartanolla riemua, sirkutusta ja viserrystä. Nuori
toimelias emäntäkin, joka hulikkoinensa asteli maitokamarin ja pirtin
väliä, saattoi toisinaan pysähtyä sitä kuuntelemaan. Hän hymyili, mutta
huokasi taas väliin ja riensi portaita ylös, tupaan askaroimaan, vielä
uutterampana ja touhuisampana entistään. Työllä hän tahtoi haihduttaa
sen ajatuksen, aina saman, joka povessa poltti: -- Pikku linnut, pikku
linnut, oi teitä onnellisia! Kunpa olisi poikanen pesässä minullakin!
Isäntä ei lintuja katsellut, mutta samaan suuntaan hänenkin mietteensä
kulkivat, kun hän sirpillänsä kaatoi kultaista viljaa laajoilla
vainioilla. -- Olisi tässä alaa ja elatusta useammallekin. Kaunis
pelto, kuka sinuakin kylvänee, kun minun käteni kerran herpoo?
Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, odottaneet ja aikoja
sitte lakanneet odottamasta. Silloin, yhdeksäntenä kesänä, pihlajien
punoittaessa, lintujen sirkutellessa, saapui hän, kaihoisasti kaivattu
ja hartaasti toivottu. Äiti tuskin jaksoi käsittää ylenpalttisen
onnensa todellisuutta, ja isä kulki myhäilevänä aamusta iltaan ja
päivästä toiseen. Poika, ja niin reima poika! Juuri sellainen, joka
kelpasi Pihlajan perilliseksi. Nyt saa pelto kylväjänsä, leikkaajansa,
eikä joudu vieraille milloinkaan. Ja pikku linnut pihlajassa,
riemuitkaa, riemuitkaa, säestäen onnellisten ihastusta!
Ei tätä lasta pappilaan viety kastettavaksi, kuten kaikki muut kylän
pienoiset oli kuljetettu aikoinansa. Kotiin piti kirkkoherra tuotaman
isännän huimalla oriilla, ja vieraita kutsuttiin pitäjän kaikilta
kulmilta. -- Kyllä kokki laittaa, -- sanoi isäntä, kun emäntä huolehti
heikkoja voimiansa. Ja niin sitte leivottiin ja teurastettiin,
pantiin olutta, paistettiin kaakkuja ja noudettiin kaupungista viinit
ja konvehdit ja senkin seitsemät herkut. Oli jo emäntäkin terve ja
toipunut, ennenkuin koko tämä komeus valmiiksi ennätti.
Pojan nimeksi pantiin Toivo. Se sopi niin hyvin sekä isän että
äidin mielestä. Hänessähän yhtyivät heidän rakkaimmat toiveensa:
menneitten vuosien ikävöivä toivo, joka nyt vihdoin oli toteutunut, ja
vastaisuuden valoisa toivo, jonka täyttymistä he odottivat.
Hänen silmänsäkään eivät olleet niinkuin muiden sylilasten, pienet ja
piiriset. Suuriksi ja kirkkaiksi hän ne avasi, ikäänkuin ihmetellen
juhlallisuutta ympärillänsä ja tuumaten mitä pappi hänelle nyt teki. Ei
hän tietänyt, pienokainen. Mutta äiti painoi päänsä alas ja vuodatti
hereitä kyyneleitä, kun kummit ja muut vieraat veisasivat:
"Oi ettei mailma koskaan vois
sylistäs häntä riistää pois..."
-- Niin, Herra, sinun sylistäsi -- ja minun... Äidin Toivo, kasva
suureksi ja hyväksi! Me varjelemme lasta kuin silmäterää...
-- Toivon malja! -- sanoi isäntä, nostaen viinilasinsa. Ja kaikki
kilistelivät.