Niin synnit raskauttakoot Mowbrayn rintaa,
ett' orhin vaahtoavan selkä taittuu
ja ratsastaja suin päin syöksyy maahan.
_Rikhard II_.
Kertomuksemme palaa nyt jälleen Templestowen linnan edustalle hetkellä,
jolloin veristä arpaa oli heitettävä Rebekan elämästä ja kuolemasta.
Vilkasta touhua ja liikettä siellä vilisi, ikäänkuin kaikki lähiseudun
asukkaat olisivat virranneet kokoon kyläkirkon vihkiäisiin tai muuhun
maalaisjuhlaan. Mutta eihän harras halu joutua verta ja surmaa katsomaan
ollut yksistään noille muinaisille pimeille ajoille ominaista, vaikka
silloin tosin alinomaiset gladiaattorileikit, kaksintaistelut sekä
turnajaiset olivat enemmän totuttaneet ihmisiä näkemään, kuinka
urhoolliset miehet menettivät henkensä toistensa kädestä. Ainahan
touhuaa äärettömiä katselijajoukkoja meidänkin aikanamme, vaikka tavat
ovatkin sivistyneet, jokaiseen mestaustilaisuuteen, nyrkkitaisteluun,
kapinaan tai hallitusmuodon perinjuurista muuttamista vaativaan
kokoukseen. Itse asia ei heihin koske juuri lainkaan, he tahtovat vain
nähdä miten käy.
Sangen suuri kansanjoukko oli siis koolla Templestowen
preceptorio-kartanon edustalla, haluten nähdä juhlasaaton lähtevän
portista. Vielä enemmän oli joukkoa asettunut turnaustantereen
ympärille. Tämä oli aidattu kappale tasaista maata kartanon lähellä,
joka oli huolellisesti tasoitettu sotaisten munkkien aseharjoituksia
varten. Se täytti pienen, tasavietteisen kunnaan laen, oli ympäröity
vahvalla aitauksella ja niiden sisäpuolta kiertävillä katselijalavoilla,
sillä temppeliherrat sallivat mielellään ihmisten ihailla heidän
taitoansa ritarillisissa harjoituksissa.
Tätä tilaisuutta varten oli tantereen itäiselle reunalle pystytetty
valtaistuin suurmestaria varten, ja sen ympärillä olivat ritariston
preceptorien sekä ritarien kunniasijat. Niiden yläpuolella liehui pyhä
lippu, _Beau-séant_, joka oli temppeliherroille samalla kertaa
sotaviirinä ja taisteluhuutona.
Tantereen vastakkaiselle sivulle oli halkokasa pinottu syvälle maahan
kiinnitetyn patsaan ympärille siten, että siihen oli jätetty aukko,
josta poltettavaksi tuomittu voitiin tuoda surmapiirin sisään; siellä
hänet oli kiinnitettävä patsaaseen kahleilla, jotka riippuivat valmiina.
Tämän surmalaitoksen vieressä seisoi neljä mustaa orjaa, joiden
afrikkalainen ihonväri ja kasvojen muoto suuresti peloitti kansaa; heitä
ällisteltiin, ikäänkuin he olisivat olleet pahoja henkiä, jotka
par'aikaa puuhasivat helvetillisessä työssänsä. Nämä miehet eivät
muulloin liikahtaneet paitsi kun yksi heistä, joka näytti heidän
päälliköltään, käski toisia latomaan uudella ja paremmalla tavalla
varalla olevat polttopuut. Sanalla sanoen, he eivät näyttäneet
huomaavankaan katselijajoukkojen läsnäoloa eikä mitään muuta, paitsi
mikä kuului heidän julmaan virkaansa. Kun he puhelivat keskenään,
aukenivat heidän paksut huulensa ja suuret, valkeat hampaat pistivät
esiin, ikäänkuin he olisivat irvistelleet ilosta tuota toivottua
hirveätä tapausta ajatellessaan. Ja talonpojat töllistelivät heitä
voimatta uskoa muuta, kuin että nämä olivat niitä pahoja henkiä, joiden
parissa noita oli seurustellut, ja jotka nyt, kun heidän palvelusaikansa
oli loppunut, olivat valmiit korjaamaan hänet sieluineen ruumiineen.
Talonpojat kuiskuttelivat keskenään kerraten kaikkia niitä pahoja
tekoja, joita perkele muka oli toimittanut tällä metelisellä,
onnettomalla ajalla, -- ja näissä puheissa sai sarvipää tietysti
enemmänkin syytä osaksensa kuin oikeudenmukaisesti hänelle olisi ollut
tuleva.
»Ettekö ole kuullut, Dennet-vaari», virkkoi eräs talonpoika
naapurilleen, »että perkele on käynyt ilmielävänä perimässä
korkeasukuisen saksilaisen thanen, Coningsburghin Athelstanen?»
»Olen maar, mutta täytyipä sen tuoda hänet takaisin, kiitos Jumalan ja
Pyhän Dunstanin.»
»Mitä puhetta tuo on?» kysyi reipas nuori mies, joka oli pukeutunut
vihreään, kullalla kirjottuun nuttuun ja jonka kantapäillä seurasi
harteva poika kantaen selässään harppua, isäntänsä tunnusmerkkiä. Tämä
ministreli ei näyttänyt olevan halpaa sukua; sitä todisti hänen
rikkaasti kirjaeltu nuttunsa ja lisäksi vielä hänen kaulassaan riippuvat
hopeavitjat, joihin hänen viritysavaimensa oli kiinnitetty. Oikean
käsivarren hihassa oli hopealaatta, johon ei, kuten muuten tapana oli,
ollut piirrettynä sen paronin vaakunaa, jonka huonekuntaan ministreli
kuului, vaan ainoastaan sana _Sherwood_. -- »Mitä te tällä puheella
tarkoitatte?» kysyi iloinen ministreli sekaantuen talonpoikien
puheeseen. »Minä tulin tänne hakemaan runon aihetta ja, Pyhä Neitsyt
auttakoon, enpä surisi vaikka saisin kaksikin.»
»Se on ilmeinen tosi», virkkoi vanhempi talonpoika, »että kun Athelstan
oli ollut neljä viikkoa haudassaan...»
»Tuo ei ole mahdollista», keskeytti ministreli; »näinhän minä hänet
terveenä Ashby-de-la-Zouchen turnajaisissa.»
»Haudassaanpahan vain lienee ollut», sanoi nuori talonpoika, »sillä
kuulinhan P. Edmundin luostarin munkkien vetelevän hänelle
hautausvirsiä; ja olihan siellä Coningsburghin linnassa oikein upeat
peijaispidot, joihin minäkin olisin mennyt, jollei tuo Mobel Perkins
olisi...»
»Haudassapa hän kuitenkin oli», jatkoi vanha mies pudistellen päätänsä,
»ja sangen surkea juttu se vain olikin, sillä surku vanhaa
saksilaisverta...»
»Mutta entä itse tarina, hyvät miehet, -- entä millainen oli itse
tarina?» hoputti runoniekka maltittomasti.
»Aivan niin, kertokaa meille se tapaus», lisäsi vieressä seisova paksu
munkki. Hän nojausi seipääseen, joka oli puolittain toivioretkeläisen
matkasauvan, puolittain sotanuijan näköinen ja toimitti luultavasti
tarvittaessa kumpaistakin virkaa. -- »Antakaapa kuulua», sanoi
vahvaraajainen pappismies, »älkääkä turhaan polttako päivän valoa
viivyttelemällä, -- meillä ei ole liiaksi aikaa.»
»No niin, jos te korkea-arvoisuutenne suvaitsette», vastasi ukko Dennet,
»niin asia oli semmoinen, että eräs pappijuoppo kävi vieraisilla Pyhän
Edmundin luostarin luona...»
»Sellaista puhetta ei minun korkea-arvoisuuteni suvaitse», tokasi
munkki, »että on mokomiakin eläviä kuin pappijuoppoja -- tai, jos onkin,
että maallikko tällä tavalla heitä nimittelee. Hillitse siis kielesi,
veikkonen, ja kuvittele mielessäsi, että pyhä mies oli vain vajonnut
hurskaihin ajatuksiin, joista pää usein menee pyörälle ja jalka alkaa
horjua, aivan samoin kun vatsan ollessa täynnä raikasta viiniä; olenhan
mä tuota kokenut välistä itsekin.»
»Olkoon sitten niin», jatkoi ukko Dennet, »pyhä veli kävi siis
vieraisilla Pyhän Edmundin luostarin lukkarin luona; jonkinlainen
metsäläispappi se vieras on, hän tappaa puolet kaikista hirvistä, jotka
metsästä varastetaan, ja kuuntelee mieluummin olutkannun kilinää kuin
kirkonkellojen helinää, ja käsittelee kernaammin sianlihaviipaletta kuin
kymmentä rukouskirjansa sivua. Muuten hän on kelpo mies ja iloinen
veikko, joka osaa heiluttaa nuijasauvaa, virittää jousta ja hyppiä
Cheshiren polskaa kilpaa paraankin Yorkshiren miehen kanssa.»
»Tuo viimeinen pätkä puheessasi, Dennet-vaari», virkkoi runoniekka,
»säästi sinulle pari kylkiluutasi eheänä.»
»Vielä vai, mies, en minä häntä pelkää», vastasi Dennet; »olenhan tosin
käynyt vähän vanhaksi ja kankeaksi, mutta kun Concesterin leikissä
ponnistin voimiani...»
»Mutta entä tarinasi, -- ukkoseni», muistutti taas runoniekka.
»Kas, tällainenhan se juttu oli, että kun Coningsburghin Athelstan
haudattiin Pyhän Edmundin luostariin...»
»Se on valhetta, ja oikein emävalhetta onkin», keskeytti munkki;
»näinhän minä omin silmin hänet kannettavan Coningsburghin linnaan.»
»No, kertokaa sitten tarinanne itse, hyvät miehet», virkkoi Dennet, jota
nuo lakkaamattomat keskeytykset jo suututtivat. Vain suurella vaivalla
saivat toinen talonpoika ja runoniekka hänet jatkamaan kertomustaan.
--»Nuo molemmat selväpäiset luostariveljekset», sanoi hän viimein,
--»koska nyt tämä arvoisa kirkkoherra välttämättömästi niin tahtoo,
olivat enimmän osaa kesäistä päivää lakkaamatta latkineet janoonsa kelpo
olutta, kun yht'äkkiä kuuluu kumeata ähkimistä ja kahleitten kilinää, ja
sisään astuu Athelstan-vainajan haamu sanoen: 'Te häijyt
palkkapaimenet...'»
»Taas tuli valhetta!» kiirehti munkki keskeyttämään: »eipähän hän
virkkanut sanaakaan.»
»Ahaa, Tuck-veikkonen!» sanoi runoniekka vetäen hänet erilleen
talonpojista; »olemmepa tässä saaneet taas vereksen jäniksen liikkeelle,
näen minä.»
»Minä vakuutan sinulle, Allan-a-Dale», virkkoi hurskas metsän erakko,
»että näin Coningsburghin Athelstanin niin selvään kuin ihmisen silmät
suinkin voivat nähdä elävän miehen. Hänellä oli hikiliina yllään ja koko
mies hajusi kamalasti kalmalta -- sitä näkyä ei kokonainen tynnyrillinen
Kanarian viiniä saa huuhdotuksi pois mielestäni!»
»Kaikkea vielä!» pilkkasi runoniekka; »leikkiähän sinä vain puhunet!»
»Älä usko minua enää koskaan», sanoi munkki, »jollei ole totta, että
nuijasauvallani läimähytin sivalluksen, joka olisi kaatanut häränkin;
mutta se sujahti hänen ruumiinsa läpi niinkuin savupatsaan!»
»Pyhä Hubert auttakoon!» kummasteli laulajaveikko, »onpas tämä
ihmeellinen tarina ja sangen sopiva runoiltavaksi tuohon vanhaan
nuottiin: Suru sattui munkki-vanhukselle.»
»Pilkkaa vain, jos tahdot», sanoi munkki; »mutta jos saat minut
laulamaan semmoista laulua, niin vieköön minut ensimmäinen paras haamu
tai piru päinpäätimysten! Ei, ei -- minä tein silloin heti päätöksen,
että käyn uskoni vahvistukseksi katsomaan jotakin jumalista tekoa, kuten
esimerkiksi noidan polttamista, jumalantuomiota kaksintaistelun avulla
tai muuta semmoista, ja sentähden olen nyt tässä.»
Heidän tähän tapaan vielä jutellessaan alkoi kuulua ison kellon
kumahtelua Templestowen P. Mikaelin kirkosta, keskellä pientä kylää
seisovasta jalotyylisestä rakennuksesta. Harvakseen kumahtelevat lyönnit
täyttivät tienoon synkeällä kuolemaa ennustavalla malmiäänellään.
Kaikkien katseet kääntyivät nyt preceptorio-kartanolle päin odotellen
suurmestarin, ritariston taistelijan ja syyllisen saapumista.
Viimeinkin laskusilta painui alas, portit aukenivat ja linnasta ratsasti
esiin ritari, joka kantoi veljeskunnan suurta lippua; hänen edellään
kulki kuusi torvensoittajaa, hänen jäljessään preceptorit, ja niiden
perästä suurmestari hevosella, jonka asu oli aivan koristamaton. Sitten
tuli Brian de Bois-Guilbert, kiireestä kantapäihin loistavissa
rautavaruksissa, mutta peitsettä, miekatta ja kilvettä, joita kaksi
hänen asemiestään kantoi. Hänen kasvonsa, joita pitkä, päähineestä
alaspäin valuva sulka osaksi peitti, ilmaisivat suurta hämminkiä; ylpeys
ja epäröinti näyttivät hänessä taistelevan keskenään. Hän oli
kalmankalpea, ikäänkuin ei olisi moneen yöhön saanut unta; mutta
sittenkin hän hallitsi tulista ratsuansa sillä tavanmukaisella
notkeudella ja taidolla, mikä oli ominaista temppeliritariston parhaille
peitsimiehille. Ensi silmäyksellä hänen ulkomuotonsa oli jalo ja
majesteetillinen; mutta ken tarkemmin sitä tarkkaili, näki hänen
synkässä muodossaan jotakin, josta mieluimmin käänsi pois katseensa.
Bois-Guilbertin toisella sivulla ratsasti Konrad de Mont-Fitchet,
toisella Albert de Malvoisin toimien taistelijaritarin todistajina;
molemmat olivat veljeskuntansa rauhanaikaisessa puvussa, valkeassa
viitassa. Heidän perässään tuli muita temppeliritareita sekä mustaan
verhottuja asemiehiä ja kantapoikia pitkä sarja, -- nuorukaisia, jotka
toivoivat vasta pääsevänsä temppeliritareiksi. Sitten seurasi
vartijajoukko samoin mustissaan; heidän pystyssä kannettujen
keihäittensä välistä näkyi noituudesta syytetyn valkoinen hahmo kulkevan
hitain mutta vakavin askelin kuolemanpaikkaansa kohti. Kaikki
koristukset oli häneltä riisuttu koska pelättiin, että niissä ehkä voisi
piillä jotakin sitä taikavoimaa, jota saatanan luultiin lahjoittavan
uhreillensa ja jolla muka saattoi estää tunnustusta kidutuksistakin
huolimatta. Pitkä karkea, valkea piikkoinen hame oli puettu Rebekan ylle
hänen itämaisen pukunsa sijaan. Mutta hänen ulkomuodostaan kuvastui niin
jaloa pelottomuutta ja samalla alistumista Jumalan tahtoon, että hänen
näkemisensä tämmöisessäkin asussa, jonka ainoana koristuksena olivat
pitkät, mustat hiuspalmikot, itketti jokaista silmää. Kovasydämisinkin
uskonkiivastelija suri sitä kovaa onnea, että niin ihana olento oli
antautunut vihan aiheuttajaksi ja pahan hengen palkatuksi palvelijaksi.
Uhrin jäljestä seurasi vielä koko joukko preceptorio-kartanon
alustalaisia, kaikki astuen parhaassa järjestyksessä käsivarret ristissä
rinnalla ja silmät maahan luotuina.
Tämä hidas saattue kulki sitä tasaista rinnettä myöten ylös, jonka
laelle turnaustanner oli laitettu. He astuivat aitauksen sisäpuolelle,
marssivat kerran ympäri oikealta vasemmalle ja seisahtuivat sitten.
Hetken aikaa kesti nyt hälinää, kun suurmestari ja kaikki hänen
seuralaisensa lukuunottamatta taistelijaritaria todistajineen
laskeutuivat maahan ratsujensa selästä. Asemiehet, jotka olivat sitä
varten kiiruhtaneet paikalle, veivät heti hevoset pois aitauksesta.
Onneton Rebekka saatettiin sille istuimelle, joka oli halkokasan
vieressä. Kun hän ensi kerran katsahti tuohon hirvittävään paikkaan,
missä hänelle oli valmistettu sydäntä kauhistava ja ruumista kiduttava
kuolema, vavahti hän ja sulki silmänsä. Luultavasti hän rukoili hiljaa
itsekseen, sillä hänen huultensa nähtiin liikkuvan, vaikka ei kuulunut
ainoatakaan sanaa. Hetken kuluttua hän jälleen avasi silmänsä, katsoi
kiinteästi halkokasaan, ikäänkuin totuttautuaksensa siihen ja sitten
käänsi hitaasti ja teeskentelemättä päänsä toisaalle.
Sillä välin oli suurmestari käynyt istumaan arvosijalleen. Ja kun myös
ritarit, kukin arvonsa mukaan, olivat asettuneet istuimilleen, mitkä
suurmestarin rinnalle, mitkä taemmaksi, ilmoitti kova ja pitkä torven
toitotus oikeudenistunnon alkavan. Sitten astui Malvoisin
taistelijaritarin todistajana esiin ja laski juutalaistytön sormikkaan,
joka oli taisteluvaatimuksen panttina, maahan suurmestarin jalkojen
juureen.
»Urhokas herra ja arvoisa isä», sanoi hän, »tässä seisoo kunnon ritari
Brian de Bois-Guilbert, temppeliritariston preceptori, joka otettuansa
vastaan taistelupantin, jonka nyt lasken teidän jalkojenne juureen, on
sitoutunut tämänpäiväisessä taistelussa täyttämään velvollisuutensa
todistaaksensa siten, että juutalaistyttö Rebekka on täydellä syyllä
ansainnut tuomion, jonka kaikkein pyhimmän Siionintemppelin ritariston
neuvottelukokous on hänestä langettanut, tuomiten hänet noidan tavalla
kuolemaan; -- tässä, sanon minä, hän seisoo valmiina ritarillisesti ja
rehellisesti taistelemaan sitä taistelua, jos niin on teidän korkea ja
pyhä tahtonne.»
»Onko hän jo valallansa vannonut», kysyi suurmestari, »että tämä hänen
asiansa on oikea ja rehellinen? Tuokaa esiin ristiinnaulitun kuva ja
kirja _Te igitur_.»
»Herrani ja korkea-arvoinen isäni», vastasi Malvoisin kiireesti, »meidän
veljemme on jo kunnon ritarin Konrad de Mont-Fitchetin edessä
vannomallaan valalla vahvistanut kanteensa totuuden. Muuta valaa ei
häneltä sovikaan vaatia katsoen siihen, että hänen vastapuolensa on
uskoton, jota ei voi valalle päästää.»
Tätä selitystä pidettiin riittävänä Albertin suureksi iloksi. Sillä tämä
kavala ritari oli ennakolta arvannut, miten vaikeata milteipä mahdotonta
olisi saada Bois-Guilbert vannomaan tämmöistä valaa koko kansan edessä;
ja siitä syystä hän oli keksinyt tämän verukkeen, jolla kiusallisesta
valanteosta vältyttiin.
Hyväksyen Albert Malvoisinin selityksen suurmestari käski airueen astua
esille ja toimittaa virkaansa. Torvet nyt jälleen törähtivät ja airut
julisti korkealla äänellä: »Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa! -- Tässä seisoo
kunnon ritari, herra Brian de Bois-Guilbert, tarjoutuen taistelemaan
ketä vapaasukuista ritaria vastaan tahansa, joka tahtoo ottaa päällensä
juutalaistytölle Rebekalle suodun ja sallitun oikeuden puolustaa
itseänsä sijaistaistelijan kautta siitä laillisesta syystä, että hänen
oma ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tämmöiselle puolustajalle meidän
korkea-arvoinen ja urhoollinen suurmestarimme, joka on täällä läsnä, suo
avonaisen tantereen, päivänpaisteen ja tuulen tasaisen jaon sekä kaiken
muun, mikä rehelliseen taisteluun kuuluu.» -- Torvet törähtivät jälleen,
ja sitten seurasi pitkällinen, aivan äänetön hiljaisuus.
»Eipä syytetylle näy ilmaantuvan ketään puolustajaksi», lausui
suurmestari. »Mene, airut, ja kysy häneltä, odottaako hän ketään, joka
tulisi hänen puolestaan taistelemaan.» -- Airut läheni Rebekan istuinta,
ja myöskin Bois-Guilbert kääntäen äkkiä hevosensa pään samalle tantereen
kulmalle päin jouduttihe huolimatta Malvoisinin ja Mont-Fitchetin
viittauksista, yhtä rinnan airuen kanssa Rebekan luokse.
»Onko tämä lainmukaista ja taistelun säännöissä sallittua?» kysyi
Malvoisin suurmestariin katsahtaen.
»On kyllä, Albert de Malvoisin», vastasi Beaumanoir. »Koska kerran tällä
tavalla on vedottu Jumalan tuomioon, niin emme saa estää asianomaisia
puhelemasta keskenänsä, koska siten totuus voi sitä paremmin tulla
ilmi.»
Sillä välin airut puhui Rebekalle tällä tavalla:
»Neito, korkeasti kunnioitettava ja arvoisa suurmestari kysyy sinulta,
oletko hankkinut itsellesi puolustajaa tätä taistelua varten, vai
myönnätkö olevasi täydellä syyllä tuomittu ansaitsemaasi
rangaistukseen?»
»Ilmoita suurmestarille», vastasi Rebekka, »että minä yhä vielä vakuutan
olevani viaton enkä myönnä olevani syystä tuomittu, sillä muuten
lankeaisi vereni päälleni. Sano hänelle, että vaadin niin pitkää
viivytystä kuin hänen lakinsa vain sallii, jotta saisimme nähdä,
tahtooko Jumala, jonka apu pahimmassa hädässä aina on lähinnä, antaa
minulle puolustajan. Ja kun pisin mahdollinen viivytysaika on kulunut
loppuun, niin tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!» -- Airut lähti viemään
tätä vastausta suurmestarille.
»Jumala varjelkoon», lausui Luukas Beaumanoir, »että juutalainenkaan tai
pakana saisi aihetta moittia meitä vääryydestä. Tahdomme odottaa siihen
saakka, kunnes varjot kääntyvät lännestä itään päin nähdäksemme, tuleeko
tälle onnettomalle naiselle puolustajaa. Mutta sitten kun päivä on niin
pitkälle kulunut, täytyy hänen valmistaa itsensä kuolemaan.»
Airut toi suurmestarin sanoman Rebekalle, joka nöyrästi kumarsi päätään,
laski käsivartensa ristiin rinnalle ja katsahti taivaaseen päin
ikäänkuin odottaen ylhäältä sitä apua, jota hän tuskin enää saattoi
toivoa ihmisiltä. Tällä kauhistavalla hetkellä Bois-Guilbertin ääni
sattui hänen korviinsa. Se oli vain hiljainen kuiskaus, mutta Rebekka
näytti sitä pahemmin säikähtyvän kuin äsken airuen puhetta.
»Rebekka», virkkoi temppeliherra, »kuuletko minua?»
»Ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi, julma ja kovasydäminen
mies», vastasi onneton tyttö.
»Niin, mutta kuuletko sanojani?» jatkoi temppeliherra. »Sillä ääneni
sointi on peloittava minun omillekin korvilleni. Tuskin tiedän, missä
seison tai mitä varten meidät on tuotu tänne. -- Tämä aidattu tanner
--tämä istuin -- tämä halkokasa -- minä tiedän niiden tarkoituksen;
mutta sittenkin tuntuu, kuin ne eivät olisi mitään todellisia esineitä,
vaan hirvittäviä mielikuvitelmia, jotka säikähdyttävät sydäntäni
julmilla harhanäyillä, mutta eivät voi taivuttaa järkeäni uskomaan.»
»Minun järkeni ja aistini tietävät hyvin paikan sekä ajan», vastasi
Rebekka; »molemmat vakuuttavat minulle, että tuo halkokasa on polttava
tuhkaksi minun maallisen verhoni ja aukaiseva sielulleni tuskallisen,
mutta pian tapahtuvan pääsyn parempaan maailmaan.»
»Hourailuja, Rebekka, -- hourailuja vain», sanoi temppeliherra; »tyhjiä
hourailuja, jotka oman kansasi sadukkealaisten valistunut järki tietää
tyhjiksi. Kuule minua, Rebekka», jatkoi hän kiihkeästi, »sinulla on
parempi tilaisuus pelastaa henkesi ja vapautesi kuin nuo konnat ja tuo
ukko-hupakko voivat aavistaakaan. Nouse tähän taakseni hevoseni selkään
-- Zamor, uljas ratsuni, ei ole isäntäänsä koskaan ennenkään pettänyt.
Minä voitin sen kaksintaistelussa Trebizondin sulttaanilta. Nouse, sanon
minä, taakseni -- ja yhdessä tunnissa jätämme takaa-ajajat sekä
etsiskelijät kauas jälkeemme -- uusi huvituksen maailma on aukeneva
sinulle -- ja minulle uusi maineen tie. Lausukoot he minusta vain
tuomionsa, jota minä halveksin, ja pyyhkikööt pois Bois-Guilbertin nimen
munkkiorjainsa luettelosta. Minä huuhdon verellä pois jokaisen loan,
minkä he tohtinevat viskata kilpeeni.»
»Kiusaaja», vastasi Rebekka, »luovu minusta! Et tällä viimeisellä
hetkellänikään saa minua hiuskarvankaan vertaa liikahtamaan
leposijaltani. Suuri on vihollisten joukko minun ympärilläni, mutta
heistä kaikista olet sinä silmissäni kaikkein häijyin ja julmin --poistu
luotani, Jumalan nimessä!»
Huolestuneena ja maltittomana heidän keskustelunsa pituudesta läheni
Albert Malvoisin nyt tehdäkseen siitä lopun. »Onko tyttö tunnustanut
itsensä syylliseksi?» kysyi hän Bois-Guilbertiltä; »vai onko hän yhä
vielä luja kieltämisessään?»
»Hän on todellakin _luja_», vastasi Bois-Guilbert.
»Sitten», virkkoi Malvoisin, »pitää sinun, jalo veljeni, käydä
paikallesi odottamaan loppua. Varjot alkavat jo kääntyä toiselle puolen
aurinkokelloa. Tule pois, urhokas Bois-Guilbert -- tule, sinä pyhän
säätymme toivo ja piankin sen pää.»
Puhuen täten rauhoittavaan sävyyn, niinkuin sairaalle tai
heikkomieliselle puhellaan, hän tarttui kädellään ritarin ohjaksiin
taluttaaksensa hänet takaisin asemalleen.
»Kavala koira! Mitä tarkoitat tarttumalla ohjaksiini?» ärjäisi ritari
Brian närkästyneenä. Ja temmaten ohjakset toverinsa kädestä hän ratsasti
takaisin tantereen toiseen päähän.
»Onpa hänessä vielä tulta», virkkoi Malvoisin hiljaa Mont-Fitchetille,
»kunpa sen vain saisi ohjatuksi oikeaan suuntaan. Mutta pelkäänpä, että
se samoinkuin kreikkalainen tuli polttaa kaiken, mitä sen lähelle
sattuu».
Tuomarit olivat nyt jo istuneet kaksi tuntia paikoillaan turhaan
odotellen Rebekan puolustajan tuloa.
»Eipä se olekaan kumma», arveli veli Tuck, »koska tyttö on juutalaista
rotua. Mutta sittenkin, vannon sen pyhän säätyni nimessä, minusta on
kovin sääli, että näin nuoren ja ihanan olennon pitää joutua surman
suuhun ilman, että kukaan yrittää iskeä ainoatakaan sivallusta hänen
puolestaan! Olisipa hänessä edes vain hitunenkin kristillisyyttä, niin
vaikka hän muuten olisi kymmenkertainen noita, rämpättäisi minun
nuijasauvani heti iltakelloja tuon ylpeän temppeliherran teräslakkiin
eikä sallisi hänen näin vaivatta päästä voitolle.»
Yleisenä uskona kuitenkin oli, ettei ketään tulisi eikä voinutkaan tulla
puolustamaan noituudesta syytettyä juutalaistyttöä, ja ritarit, joita
Malvoisin salaa yllytteli, alkoivat keskenään kuiskailla, että aika oli
jo julistaa Rebekalle suotu armon aika loppuun kuluneeksi. Mutta juuri
silloin ilmaantui kaukaa aukean kankaan reunalta näkyviin ritari, joka
läheni taistelutannerta kannustaen hevostaan kovimpaan juoksuun. Monesta
sadasta suusta kajahti huuto: »Puolustaja! Puolustaja!» Ja kun ritari
ajoi aitauksen sisään, hurrasi kansa hänelle yhdestä suusta enää
muistamatta ennakkoluulojansa ja vihantunteitansa. Seuraava silmänräpäys
hävitti kuitenkin jälleen toivon, jonka ritarin saapuminen oikeaan
aikaan oli herättänyt. Hänen ratsunsa, joka oli monta virstaa hurjasti
juossut, näytti horjuvan uupumuksesta ja ratsumieskin, vaikka hän
uljaasti ajoi aitauksen sisäpuolelle, tuntui olevan niin väsyksissä tai
niin heikkovoimainen, että töin tuskin pysyi satulassaan pystyssä.
Airuen tiedusteltua hänen säätyänsä, nimeänsä ja tarkoitustansa, outo
ritari heti vastasi rohkeasti: »Minä olen kunnon ritari ja aatelismies
ja olen tullut tänne peitselläni ja miekallani puolustamaan tämän
neidon, Rebekan, Iisak Yorkilaisen tyttären oikeata ja laillista asiaa;
todistamaan hänelle langetetun tuomion vääräksi ja valheelliseksi; ja
haastamaan ritari Brian de Bois-Guilbertin taistelemaan kanssani, koska
syytän häntä kavaltajaksi ja murhamieheksi ja valehtelijaksi. Ja sen
tahdon näyttää toteen tällä tantereella ruumis ruumista ja käsi kättä
vastaan, niin totta kuin Jumala, Pyhä Neitsyt, korkea-arvoinen herramme
ja kelpo ritari Pyhä Yrjänä minua auttakoot!»
»Tuntematon näyttäköön ensin», sanoi Malvoisin, »olevansa kunnon ritari
ja kunniallista sukua. Temppeli ei lähetä ritareitansa kaksintaisteluun
nimettömien miesten kanssa.»
»Nimeni», vastasi outo ritari kohottaen silmikkonsa, »on kuuluisampi ja
sukuperäni puhtaampi kuin sinun omasi, Malvoisin. Minä olen Wilfred
Ivanhoe.»
»En tahdo taistella sinun kanssasi tällä haavaa», sanoi temppeliherra
muuttuneella, painuneella äänellä. »Paranna ensin haavasi, hanki
itsellesi parempi ratsu, -- sitten saattaapa olla mahdollista, että
katson maksavan vaivaa piestä sinusta ulos tuon poikamaisen
uhkarohkeutesi!»
»Hoo, ylpeä temppeliherra!» vastasi Ivanhoe, »joko olet unohtanut, että
peitseni on kahdesti syössyt sinut maahan? Muista Acren taistelutannerta
-- muista Ashbyn turnausta -- muista Rotherwoodin salissa
korskeaa kerskaustasi, kun panit kultakäätysi pantiksi minun
pyhäinjäännösrasiaani vastaan luvaten taistella Wilfred Ivanhoen kanssa
ja voittaa takaisin menetetyn kunniasi! Jollet nyt viivyttelemättä rupea
tappelemaan, niin aion -- sen vannon saman rasian ja siinä talletettujen
pyhien luitten kautta -- jokaisessa kristikunnan kuningashovissa,
jokaisessa veljeskunnan kokouspaikassa julistaa sinut pelkuriksi.»
Epäröiden hetken aikaa käänsi Bois-Guilbert silmänsä Rebekan puoleen ja
huudahti sitten katsahtaen tulisesti Ivanhoeen: »Sinä saksilaiskoira!
Tartu peitseesi ja valmistu kuolemaan, koska itse olet niin tahtonut!»
»Salliiko suurmestari minun käydä taisteluun?» kysyi Ivanhoe.
»En voi kieltää sitä, koska niin vaadit», vastasi suurmestari,
»edellyttäen, että neito suostuu ottamaan sinut puolustajakseen. Mutta
soisinpa, että olisit paremmissa voimissa ruvetessasi tähän taisteluun.
Meidän säätymme vihollinen olet aina ollut, mutta tahtoisin kuitenkin,
että taistelu sinua vastaan kävisi kunniallisesti.»
»Tämmöisenä juuri -- tämmöisenä kuin olen eikä mitenkään muuten», sanoi
Ivanhoe. »Tämä on Jumalan tuomio -- hänen haltuunsa minä annan itseni.
-- Rebekka», hän lisäsi ratsastaen surmatuolin luokse, »suostutko
ottamaan minut puolustajaksesi?»
»Suostun», vastasi tämä; -- »suostun» -- ja mielenliikutus, jota
kuolemanpelko ei ollut saanut herätetyksi, pani nyt hänen äänensä
värisemään. »Minä suostun ottamaan sinut Jumalan lähettämäksi
puolustajakseni, -- mutta ei -- ei -- sinun haavasihan eivät vielä ole
parantuneet. Älä käy tuota ylpeää miestä vastaan! Miksi pitäisi sinunkin
tässä saada surmasi?»
Mutta Ivanhoe seisoi jo paikallaan, hän oli sulkenut kypäränsä
silmäverkon ja tarttunut peitseensä. Bois-Guilbert teki samoin; ja
auttaessaan hänen kypäräänsä kiinni huomasi hänen asemiehensä, että
temppeliherran kasvot, jotka olivat kaiken aamua olleet tuhkankarvaiset
ja vähääkään muuttumatta monenlaisista sydämessä raivoavista tunteista,
nyt äkkiä karahtivat tulipunaisiksi.
Nähtyänsä taistelijain asettuneen paikalleen toisiansa vastaan airut
koroitti äänensä ja huusi kolme kertaa: _Faites vos devoirs, preux
chevaliers!_ -- »Tehkää velvollisuutenne, uljaat ritarit!» -- Kolmannen
kerran näin huudettuansa hän siirtyi tantereen reunalle ja julisti
vielä, ettei kukaan kuoleman uhalla saisi estää tätä tasapuolista
taistelua tai sekaantua siihen, ei teolla, ei sanalla eikä huudollakaan.
Suurmestari, joka piti kädessään taistelunpanttia, Rebekan sormikasta,
viskasi sen nyt tantereelle ja huusi turmiota tuottavat käskysanat:
»_Laissez aller!_» -- käykää päälle!
Torvet törähtivät ja ritarit syöksyivät täyttä neliä toisiaan vastaan.
Temppeliherran hyvin tähdätty peitsi ja voimakas ratsu kaatoivat maahan
Ivanhoen uupuneen hevosen sekä sen yhtä voimattoman isännän. Tällaista
loppua kaikki olivatkin taistelulle ennakolta arvanneet. Mutta vaikka
Ivanhoen peitsi näytti vain pyyhkäisseen Bois-Guilbertin kilpeä, niin
tämäkin ritari kaikkien katsojien ihmeeksi horjahti satulassaan, päästi
jalustimet luiskahtamaan jalkojensa alta ja putosi alas tantereelle.
Ivanhoe irtautui nopeasti kaatuneen hevosensa alta ja kavahti pystyyn
parantaakseen onneansa miekalla. Mutta hänen vastustajansa ei
noussutkaan. Wilfred silloin nostaen jalkansa hänen rintansa päälle ja
tähdäten miekalla hänen kurkkuansa, vaati häntä antautumaan, jos tahtoi
välttää kuolemaa. Mutta Bois-Guilbert ei vastannut.
»Älkää tappako häntä, herra ritari», huusi suurmestari, »ennenkuin hänet
on ripitetty ja synnit suotu hänelle anteeksi, -- älkää hävittäkö
ruumista ja sielua yht'aikaa! Me myönnämme hänen hävinneen.»
Hän astui alas tantereelle ja käski avata voitetun ritarin kypärän.
Tämän silmät olivat ummessa -- kasvot olivat yhä vielä tummanpunaiset.
Heidän ihmetellen katsellessaan ritarin silmät aukenivat, mutta ne
olivat liikkumattomat, lasimaiset. Puna katosi kasvoilta ja kalman
kalvakka väri tuli sijaan. Vastustajan peitsestä vioittumatta oli Brian
de Bois-Guilbert saanut surmansa omien ristiriitaisten tunteittensa
kovasta kuohusta.
»Tässä todellakin on Jumala tuominnut!» lausui suurmestari taivaaseen
päin katsahtaen. »_Fiat voluntas tua!_» -- Tapahtukoon sinun tahtosi!